Tiina Poutanen
Tampere

runoja


    I

Ilma soi pitkään
ennenkuin rinnastasi
purskahtaa kuoleman unikko.
Näin laulu pudottaa
kauriin polvilleen
laulu lävistää tuulen, vie lapsilta isän.

Kun ilta vie värit
veri ei erotu nurmesta.
ja kaikki on
        niinkuin luodit olisivat olleet
varpusia, suloisia luoteja ilman linnut.

    II

Puolet ajasta on yö

        lyö takanani ilmaa pehmein iskuin.
Silmin niinkuin kuu
ja kirkas pilvi, tuo olemisen rajamaalla
värisevä pyörre
            sukeltaa takkisi alle.
Lautaset välähtävät katseesi hämärästä,
käännät kasvosi niskaan.

Lumi ratisee jaloissasi, valkea pöly
nousee ja laskee koskemattomalle hangelle.
Vain huhuilua yössä.
Katseen rajalla oksanhahmoja, kiiriviä
napsahduksia, palamisen jatkuva humina
kuin tuli hengittäisi puissa.
Sinäkö huusit?
Planeetat putoavat,
pehmeä onneton ääni, takkisi havina.

    III

Kun puhun kuolemalle
puhun puuhevoselle.
Ei ole ketään muuta,
joka ei kantaisi murhetta.
Sinä olet selässäni, painat hiukan.
Se toinen
tulee aina tuuleen puettuna.

Vihellän rannalla
myrsky nousee.

Pajut ovat meitä vastaan.

    IV

Päivää näkyi karvan verran
kun kultani läksi.
Minä jäin huoneeseen
kalvennein poskin,
käsissäni kuivaa jäätä.

Armaani asteli viertotietä
hyräili hiljaksensa.
Minä panin maata,
rintani päällä
kivi oli raskas ja musta.

    V

En voi nukkua, kuuntelen
hengitystäsi, kuulen harhoja.
Luulen hiustesi liikkuvan vedessä.

Vaikkei järveä ole, vesi painaa
vatsaani. Rantojen huudot
vihlovat lantionpohjaa.
Sumusta valkenee selkä,
laineilla keikkuvat auringon lautaset.

Mitä muuta voi itkeä
kuin jyrkkien rinteiden livettävää sammalta
auringon säteitä
            silmiä päin

    VI

Kuun sateenkaari selkäsi takana
päivännäköä sormillasi
sinä seisot rajalla
             etkä huomaa
kiviä, niiden varjoja
kaatumassa kohti.

    VII

Älä lähetä postia vielä.
Vasta kun talo on valmis,
portinpielet ja luukku ovessa.

Minun mieleni on kertaalleen liimattu
se voi särkyä liikaan iloon.