|
Paula Konsti
Helsinki
Runoja
TAIVAS, HIRVI JA SIVUVAUNULLINEN MOOTTORIPYÖRÄ
taivaan lasi on puolillaan
persikkalikööriä
jota metsä hörppii rinnuksilleen
kun katselet maantielle
sähkölangat loikkivat kiiltävinä
tolpasta tolppaan
ja kaukana tien päässä
yskii kaupunki katupölyä, merisuolaa
metsä avaa kämmenensä,
laskee hirven matkaan
kun katuvalot aloittavat hyrinänsä
näet hirven lapsi selässään,
älä pelkää, tartu sarviin
juota kulkijat
pian saapuu mies ja moottoripyörä
niitty sinistyy metsän vuoteeksi,
meri kasvattaa oranssipilven kattojen kärkiin
kun astut moottoripyörän sivuvaunuun
käärit lapsen villapaitaan,
älä kysy, nuuhki hiljaa
anna turpasi hamuilla,
tunnustella poikasesi niskapoimua
hirvi rykii yksin rantapajukossa,
säikkyy variksen korahdusta
kun ohimoitasi pakottavat sarvisilmut,
maantie kovenee kanjoniksi
pyörä pysähtyy betonipihalle
ja sinä kannat lapsen hellahuoneeseen
jonka seinillä kisaavat oravat
muuttoaan parveilevat linnut
ja lattialle leviää huopakeltanomatto,
jäärien taistelutanner
SAKSOFONISTILTA LOPPUI BENSA
KESKELLÄ KERAVAA
sinun saksofonisi musiikki
on iltapäivä,
unelias bensa-asema
ikkunalla tuoksuvat kesärenkaat
öljykanistereiden suloinen rivi
ulina liukuu, soljuu
lämmenneen cocacolan ruskeana,
kimmahtelee ikkunoissa
hiertyy tahraisen muovilattian
shakkiruudukkoon
vingahdukset paiskautuvat
pyylevien peliautomaattien
kengurutaskuihin
nuolevat autonapumiehen
päivettyneen niskan
parkuna leviää asfalttipihan
öljyläiskäsateenkaariin
kaataa taivaan
vesiämpärin ympärille
kun tyttö sitoo huivin
autosi rattiin
anna saksofonin uikuttaa,
kutsua, kerjätä, anoa
avata hitaasti
kuninkaansininen viitta
jossa suipot kalat kisailevat
ennen aamusumua
sinun huulillesi
pisartuu huohotus
naisen poskelle haukotuskyynel
ja saksofoni vaikertaa etupenkillä:
Palaja,
oi, palaja
takaisin
Sompioon!
KÄÄRME LEPÄÄ PUUTERIRASIASSA
mies vetää henkeä ja verhot ikkunaan
kiertyy nilkkoihisi
rullaa silkkisukan
pohkeittesi poskille
luikertelee polviesi lukkoon
ja reisiesi nukkametsä haraa vastaan
kun painelet helmojasi
Marilyn
punaläikät kaulallasi
täplittävät naurun
kuin sade kuivan katon
FLANELLIMEKKOINEN TYTTÖ
meidän rakkautemme kirjassa
on perhosensininen esipuhe
kuin kesken sellon,
bassokitaran vuoropuhelun
lapsi linglauttaisi triangelia
ullakon portaissa
missä kissa makaa
auringonläikässä
kun juoksemme portaikkoon
ei siellä istu ketään
ullakon ovi on lahonnut
ruostunut avain ojan pohjassa
talon paikalla höyryää
sateen liottama laituri
mutta iltaisin laiturilla
flanellimekkoinen tyttö
soittaa selloa
musteensinisin vedoin,
tuijottaa kanelinruskeaa lehteä
ja aloittaa matkan kuusikkoon
jonka sydämessä juoksee
suden veli
kirja hampaissaan
siellä me tapaamme
murisemme korvat päätä myöten,
säikymme kahleitamme
iltaruskon karhimalla niityllä
uuvuksiin asti, uuvuksiin
nuuhkimme toisiamme
rengas renkaalta
katkomme panssaripaidan suomut
ja suuret linnut peittävät maan
ELLA FITZGERALD, RÄSYMATONKUTOJA
laulusi tammiovi
on auki aamuöisin
kun me kulkurit etsimme
syliä, laulujen surunauhaa
ovesi konjakkilakasta
aamuaurinko nuolee pisaran
kun kannat harteillasi
yölaahusta, kipinöivää viittaa
hyräilysi kermainen valo
tulvii vinttihuoneeseen
jossa tuolien selkäpuilla
lepää talven lakanalumi
valo avaa ruusupuukaapin,
paljastaa tomun peittämän kirjapinon
jonka alla litistyy sininen ruutuvihko,
ensilehdillä sanat: vene, lumme ja soutaminen
sanoissasi tuoksuu
maanantaiaamun kirjasto
jonka lattialle leviää
taalainmaansininen räsymatto
me, äyriäissisarukset, nukahdamme
kippurassa mattolautalle
laulusi kuumat lumpeet
täplittävät lattian, katon,
ja alkumetsiin johtavat tiet
syvällä metsien mäyräkäytävissä
matala tuuli painaa muiston
posken tuoksun, emoikävän
verkkaisen iltapäivän keittiöpöydän ääressä
jonne äiti laskee mehulasin
aurinko hiekkahentusen
|
