Päivi Hyvärinen on Göteborgissa asuva 27-vuotias musiikin ja englannin opettaja, paljasjalkainen göteborgilainen, täysiverinen ruotsinsuomalainen. Hän valmistui Göteborgin musiikkikorkeakoulusta kolme vuotta sitten. Hyvärinen oli myös vuoden vaihto-oppilaana Sibelius Akatemiassa. Päivi Hyväriselle runojen kirjoittaminen on ollut tärkeää lapsesta lähtien. Hänen omien sanojensa mukaan: ”Olen kai ihan pienestä pitäen rakastanut runoilua, minulle kirjoittaminen molemmilla kielillä on aina ollut tärkeä osa itseä ja omaa kaksikielisyyttä.” Hyvärisen kaksi ehdotonta lempirunoilijaa ovat Kahlil Gibran ja Pablo Neruda. Grimalkin -kissa on oikeasti olemassa.

Päivi Hyvärinen
Göteborg


RUNO

Oi te muusat!
Tervehtikää kauttani kaikkia murhaajia,
jotka nälässään ja viattomuudessaan
tarttuvat valkoisin kynsin
yön sinisiin varjoihin.

Oi te pimeyden kuningattaret!
Kertokaa mikä musta tuli kytee
vinojen silmien keskustassa
hehkuu
vihreän keltaisessa avaruudessa
valaisee aamuyön kastepisarat
häntien mustuudessa.

Oi te niittyjen liikkuvat varjot,
yön hiipivät palaset,
päästäisen kuoleman sanansaattajat,
kuka sävelsi aarianne,
joiden kuunhopeiset nuotit
roikkuvat viehkeinä
ihmiskunnan unisissa korvissa
Yönselkään piirrettynä
joka kuultava kahdeksasosa.

Oi tassujen täydellistä sulokkuutta,
viiksikarvan hellyttävää valkoisuutta,
kuin lippulaivan purjeet
kuonojen siroissa mastoissa
välittävät jokaisen koskaan ajatellun ajatuksen
kapteenin herkkiin korviin,
sieltä tietoisuudeksi
silmien kapeisiin sirppeihin.

Oi te muusat!
tervehtikää kauttani kaikkia murhaajia,
jotka niin täydellisesti läsnä
jokaisen nykyhetken vilahduksessa.

Minun sydämeni takoo teidän riemuanne,
laulaa teidän lauluanne,
suuresti ihmettelee
öisen metsästyksen hiljaista tassutusta.

Kissan kehruun kaikua
öisten kuusien oksistoissa

XXX

Harmaiden varjojen kissa.
Loistaa hopeaa ja vihreitä silmiä,
lumivalkeita viiksikarvoja ja untuvaista vatsakarvaa, pehmeitä linjoja ja soreita mutkia
hän on kaunis, Grimalkin.

Harmaus taittuu tuhansin sävyin,
korvien vaaleanharmaista väreistä
hännänpään merenharmaisiin raitoihin.

Kissani häviää iltapäivän pitkiin varjoihin,
sulaa, yhdistyy, ja on poissa.
Tyhjä huoneet kaikuvat sametinpehmeitä askelia,
verhot liikahtelevat kevyesti äänettömien hyppyjen tahdissa.

Neljällä sulavalla tassulla hän liikkuu eteenpäin,
näytellyn välinpitämättömät haukotukset
seuraavat punaisen pyjamanlahkeen liikkeitä.
Shakesparekissa, kuueläin,
Macbethin jalo villipeto;
täysin tietoinen taustastaan
luonnoltaan täysin hereillä.
silti etäinen
kuin kuunvarjo.

Sinä venäjätär, siperialainen,
yön siniharmaa peto,
illanhämyn vihreä tähti,
kehräät hitaasti pimeydessä,
kuulostelet vinoin korvin,
luotaat hopeisin viiksikarvoin,
aavistaen
aamun vaaleat sävelet.


RUNO

Sokea Sheba, kuuro Kosmos,
vinojen villieläimen korviesi päissä
asuu pehmeä hiljaisuus
Harmaat tupsut korviesi nurkissa
liikahtelevat kevyesti
päiväunesi tahdissa
auringossa
Uninen hymy
väreilee heti viiksikarvojesi alla
valkoiset epätasaiset kaikuluotaimet,
eivät enää luotaa.

Jokainen osa sinusta on eläkkeellä,
ennen niin tähtienkeltaisia silmiäsi
peittää kesätaivaan sininen kalvo,
joka kieltää sinulta eläkepäivien valon,
muuten kuin lämpönä mustassa turkissasi,
joka sekään ei loista enää kovinkaan kirkkaana.
Tärisevien tassujen päistä,
pistää esiin muutama kynsi,
joita et enää osaa vetää sisään.


Minun Misseni.
Jo kulkee väsynein askelin,
neljällä tassulla köpöttää
eläkeläisen kiireettömään tahtiin.
Pitkä musta häntä,
laskee kaarena täydellisen pisteen
kissan i;n päähän
Ja hännästä valkoiseen tassuun,
kynnestä murtuneen hampaan juureen,
minähän rakastan sinua


Ja sinä pudistelet närkästyneenä päätäsi,
kun minä jaan sinulle märkiä lapsen suukkoja.
Kärsivällisesti suostut kannettavakseni,
vaikka tunnet että olet painava lapsen käsivarsille.


Enkä minä näe polkua edessäni,
vain sinun kesänavetan tuoksuisen turkkisi,
ja sinun huolestuneen katseesi,
kun istut rantakivillä valvomassa vesieläintäsi,
jota et alkuunkaan ymmärrä.

"Kummallinen kömpelö pentu",
joskus huolestuttavan sokea,
kaikelle sille, joka istuu sinussa itsestään selvänä,
tassujen anturasta silmien mustaan iirikseen.

ja sitten naukaiset murtuneen C;si, ja minä kuulen,
Aina.
Aina minä kuulen, ja aina minä tulen juosten,
ja sinä nostat pääsi ylpeästi,
kuin Saaban kuningatar,
ja hieman vanhempana
minä pysähdyin sinun arvokkuutesi edessä,
ja kuulin,
ja kuulen,
toisen sisareni naurun;
-Lady..

Kesäiltana musta siluettisi kaartuu edessäni,
ja hännänpääsi iskee kamaraan vanhaa uhmaa,
liito-oravien ylimielisyyden edessä.
Talvella käperryt tyytyväisenä takan lämpöön,
silmäsi lipsuvat puoliumpeen,
kehräät hiljakseen vanhojen muistojen kerää, Tai sitten et.

Minä en koskaan saa tietää.
Ja ymmärsinkö minä sitten,
sinun rauhallinen katseesi,
täydellinen itsenäisyytesi,
ja mustan iiriksen lopullinen hämärtyminen
pedosta vanhuuteen.

Ja väsynyttä tassuttelua
takaisin minun syliini,
joka ei ollutkaan enää pikkutytön syli.
Eipä ole sinunkaan silmien sini
kissanpennun silmien sineä.
Miksi minä itken,
kun hautaan pääni mustaan turkkiisi, ja kuulen
aina yhtä lohdullisen kehruusi
kaikuvan, jostain valkoisen kaulaliinasi takaa.
Vanhan kissan onnellinen "minä olen",
ja väsynyt silmien ummistus.
Onhan
kissoille oma tuonpuoleinen paratiisi,
onhan?
Paikka jossa nukkua auringossa,
tuijotella yötaivasta sirkkojen sirityksessä,
ja ratsastaa,
noidan luudan varrella.