Matti Paasio, Helsinki



Synnyin 1.9. tai 9.1.1970. Kaiken minkä olen halunnut tietää kirjoittamisesta olen oppinut rikosromaaneista. Syyttäkää Kuoropoikia. Käyn töissä päiväkodissa, nelivuotias tyttäreni asuu Vantaalla. Koiramme vartioi muinoin Dalai Laman aarteita - nyt se haukkuu aamuyöstä uutisia jotka pyrkivät sisään postiluukusta. Jonain päivänä saavutamme nirvanan.
Sähköposti: Matti Paasio .






Harmaa virta

Poika oli valmis siihen
että jokin suunnaton
veisi hänet mennessään.

Hän astui veteen päivällisen jälkeen.
Joki oli harmaa, taivas harmaa,
rannat rajasivat harmautta.
Proomu veti perässään aaltoa
vaikka näytti
kuin olisi työntänyt sitä jäljessään.
Mieliala vei hänet mukanaan,
virtaukset
joiden voimaa
ei osaa kunnioittaa kuivalla maalla.

Olisiko minulla käynyt parempi tuuri?
Sataa kolmatta, ei, en tiedä
monettako päivää.
Käyn puistossa kusella.
Katu kaartuu vierelläni kuin Pariisissa.
Ikkunoissa näkyy valoja, joku on kotona.
Tämä on Pariisi.

Haaveilin että en kirjoittaisi enää,
luovuttaisin, olisin toiminnan ihminen
tästä lähin: henkilö elokuvassa
jonka hän näkisi
ja liikuttuisi
siitä mitä tapahtui pinnan alla
kun olin yksin, katselin jokea,
liikennettä. Roskaa,
tunteita ei ole
ennen kuin ne muuttuvat teoiksi,
pinnan alla ei piile mikään
paitsi ostoskärryt, ruostunut mopedi
ja tulvan kuljettama puolikas hevosenraato -
toinen puoli,
hontelot jalat puhkovat taivasta.
Olen katsoja,
jaksan odottaa.

En usko laintauluihin, totuuksiin
jotka eivät ajan kuluessa murru.
En usko väittämiin jotka eivät elä.
Vaan entä jollei
olekaan elämää?
Jos ilma seisoo niin kuin tässä huoneistossa
helteellä,
istut kuumassa kosteassa San Franciscossa
ja keuhkotauti kertoo taas terveisiään -
kuinka silloin kehitellään tarina?
Miten siirryt asiassa, elämässä
eteenpäin?
(Sitähän ne haluavat,
vaativat. Aina vain eteenpäin.)
Jos olet luonteeltasi rapu?
Tai pikemminkin kilpikonna,
siili, ehkäpä?
Silloin, hyvä ystävä, alat kirjoittaa aforismeja.
Tähän tapaan.

Raha tekee näkyväksi kaupan
jota käydään kaiken aikaa kaikkialla,
sielläkin
missä katseet viitoittavat reittiä
makuukamariin.
Me tarvitsemme rahaa
niin kuin tarvitsemme elokuvia,
itse olemme sokeita.
Me haluamme uskoa sen
mikä on mahdotonta,
muistaa ja unohtaa,
ajatella rakkaitamme,
valita keitä he ovat.
Haluamme olla vapaita ja kantaa vastuuta.
Me haluamme kuolla.
Mutta raha on hyödyllistä,
sen avulla voi opetella elämää.
Kun ajattelet häntä, odotat
ja äkkiarvaamatta kohtaat
vihannestiskin edessä
et tahdo ensin muistaa,
ehkä parikymmentä sekuntia
jaksat
olla etäinen,
itsepäinen ja kova.
Sinun kuuluisi vihata tätä ihmistä.
Sitten unohdat ja muistat,
menetät itsekunnioituksesi, kaiken,
vuodat siihen hollantilaisten paprikoiden eteen,
niitä on sekä keltaisia
että punaisia,
sydäntäsi lähellä
olisivat vihreät.
Olet asiakas, silti hän ei ole huora.
Ja asiakkaat pannaan vankilaan.

Tämä tapahtuu Ruotsissa,
todellisuudessa ei juuri mitään.
Hän menee, et katso, et välitä.
Mitä pitikään ostaa? Tomaatteja,
porsaankyljyksiä. Niitä syötiin
suuren pörssiromahduksen
aikoihin San Franciscossa, miehet söivät,
yhdessä tai yksin.

Missä Arthur Miller piileksi?
Valmisteliko hän lausuntoaan
McCarthylle
vai yritti jo mielessään puhua
Marilyniä pyörryksiin?

Tämä repäisi kaistaleen
pizzalaatikon kannesta
ja kirjoitti:

Sait minut kuorestani,
kilpikonnan,
ja teit keittoa.
En ollut sama selviytyjä
jonka Lillian Hellman kohtasi
tai tapasi,
sanotaanko niin,
tehdään oikeutta hänelle
joka ei ymmärtänyt
mitä ihmisten puheilla
ja teoilla oli tekemistä keskenään
ja siksi joi -
meille muillehan
tämä ristiriita
on jokapäiväistä leipää
ja lihalientä,
sitä vain en ymmärrä
mitä helvettiä
heillä on kilpikonnia vastaan.

Me olisimme kaikki telkien takana
jos asiat olisivat niin kuin pitää
tässä maassa.

Kierrän korttelin, tulee ikävä.
Muistan kuinka luin Tim Buckleystä
joka oli Jeffin isä,
kuinka kun hänet näki
kesken aamiaisen,
näki miehen
syömässä muroja,
näki että sydän oli särkynyt.

Silloin ei ajateltu
että siitä saisi maksaa
seuraavakin sukupolvi.

Poika yrittää koko elämänsä saada
isän huomiota osakseen
ja viimeisillä hetkillään,
kahlatessaan kitara kainalossaan
Mississippiin
toteaa:

Aion antaa sinulle rakkauteni
jokaisen tuuman.

Hän lauloi Led Zeppeliniä.