Marja Kukkakorpi
Rauma

Naivismi on pasifistinen vastalause


I

Naivismi on pasifistinen vastalause
valosanojen punaisille valheille.

Naivisti pesee itsensä puhtaaksi.

Hän puhuu hirvieläimistä, jotka
      vaeltavat viisaiden kuusien alla,
väsyessään painavat suuren päänsä sammaleelle.

Ketuista ja kauriinpojista,
ja miten
metsät kieltäytyvät kaatumasta.

Ne kantavat ihmistä niin kauan kuin niitä on;

lammet ottavat emoiseen syliinsä
ja pienet kalat uivat parvena luokse,
ne sanovat: "Ihminen".

Valosanat
valehtelevat.


II

Tämän pöydän ympärillä
tapahtuu kauheita asioita.

Sirkusspanieli tanssii populistista menuettia,
koirakuoro aplodeeraa

Tinasotamiehet marssivat pelilaudalla,
niitä liikuttaa lapsen pehmeä käsi

Jos ohuet seinät kaatuisivat,
päästäisivät maailman sisälle,

nostaisiko tuuli nurkista tomut

      toisiko virvoittavan sateen

Taukoaisiko ruoskien laulu?


III

Kollektiivinen sokeus ja kuurous:

kukaan ei näe,
kuinka bussin valtavaan tuulilasiin
murskautuu sadas kuoriainen,
kiitäjä,

ei kuule
keinotekoisten nyanssien äänekästä riitelyä
sakeassa ilmassa.

Kuljettaja!

...mutta hänellehän maksetaan.

Ei hän huuda hereille
hiljaisia kuvioita penkeissään.


IV

Minun kipuni vuori,
sinä olet hiekanjyvän kokoinen.

Siltikään en tässä kohtaa ylitsesi pääse.

Eilen ja Tänään ojentavat kättä toisilleen,
mutta niiden väliin
mahtuu vettyneitä pitkospuita.

Harmaiden lintujen säröävä pirta, tule
ääriviivoiksi minulle
kaikkien virheettömien ja ehjien sijaan.

Puhdista Jumala
pommikoneista taivaankansi.


V

Sataa.
Koko syksyn on jo satanut
ja sataa yhä vielä,
      on jo marraskuu.

Kaunis, pieni hevoseni on hukkunut mutaan,
kadonnut minulta tähtipäinen, lempeä.

Se on kuolemaksi.
Se on kuolemaksi minulle,
lasihevonen.


VI

Myrsky nousee, yönsyvä
repii naruilta valkeat vaatteet.

Repaleista tuuli tekee kuvan,
heittää eilisen eteiseen.

Miten
muukalaisesta
ääriviivat näyttävätkään tutuilta.


VII

Tässä minä olen,
en kovin kaukana sinusta
 - vain oven toisella puolen.

Varovasti kokeilet ovea, sitten vaativammin.
Sinä riuhdot, lyöt nyrkillä oveen, temmot saranoiltaan,
äänesi tummuu ja kohoaa;
totuus kiinnostaa sinua.

Tilannetotuus,
väritetty totuus,
liioiteltu, vähätelty, kaunisteltu, silkoinen, alati muuttuva.

Minun totuuteni, sinun
totuutesi,

totuuksia päällekkäin kuin ässäarpoja muovitaskuissaan,
valitse -
      no comment!

Ja mitä sinä näistä totuuksista muuta
voit löytää kuin että yhä olet
minulle rakas,

ja että rikomme toisemme sirpaleiksi
kerta toisensa jälkeen
tehdäksemme sovintoa
aamulla kello viisi,
kun varjot alkavat näennäisesti paeta,
      aurinko kultailla paljaita kattoja.

Kokoathan siis palaseni lattialta,
minäkin kokoan sinun palasesi,
nostan
jokaisen löytämäni, varoen liitän toiseen.

Jokin siinä
aina lujittuu,
jokin lopullisesti särkyy.


VIII

Tähän aikaan lokakuussa
meri on vuoroin teräksenharmaa, vihreä.

Jo monta viikkoa sitten
se pyyhkäisi rantahietikolta hiljaisen lämmön.

Laulut vaimenevat,
loittonevat korkealla
tarkassa muodostelmassa,

jokaisella paikkansa

Vielä kallionvarmasti
hehkuvat etäisten saarten ruskassa
      kaikki sävyt kullan.