Marianna Kurtto
Helsinki


"Olen 22-vuotias englantilaisen filologian opiskelija Helsingistä. Vapaa-aikanani käyn elokuvissa, luen ja tarkkailen. Runojani on aiemmin julkaistu kirjallisuuslehti Lumoojassa."



Hyttynen lennähti
valkoiselle lakanalle.
Pisti silmään.
Päivänä jona kesä korisi kuolemaa,
haisevan ulkovessan katolle tipahti
väsähtänyt varis.
Ilma meni myttyyn
kuin märkä pyyhe.


Sisällä talossa valkeataipeinen tyttö
makasi puulattialla
jonka aurinko oli lämmittänyt kuin puuron.
Uneksi iltapäivän sylissä
utuisista, äärettömistä maisemista
joiden läpi pystyi haistamaan
hitaasti lämpiävän saunan.
Rannalla joku
veisti ranteestaan järvelle auringonlaskun.
Illan tultua taivaan sini pakeni
suruksi äidin puseroon.

Siihen
mistä hyttynen lähti lätkimään
jäi punainen, kaikennielevä tahra.


***

Vesipisarat junan ikkunassa
muistuttavat siittiöitä.
Kuin niilläkin olisi
jokin määränpää
vaikka yhtä vähän ne jonnekin menevät
kuin minä
joka putoan kaiken lävitse.
Tästä junasta
jollekin asemalle,
jollekin kadulle,
olen koditon ja väsynyt
teeskentelemään toisin.


Junan ikkunassa on siittiöitä, ajattelen,
ja että miksi en muka voisi nauraa sille,
miksi en voisi olla kevyt
kuin tuulenhenkäys
torilla seisovan lapsen kasvoilla.
Että miksi lyijynraskas kesäkuu
on taas minut laskenut vapaaksi
tilkitsemään valoisten öiden valon.


***


Linnut läpäisivät näkökenttäni
enkä minä ollut enää missään.

Kun sulkee silmät maaliskuussa, päässä alkaa soida
espanjalainen sävelmä.
Tutut jalat kopistella
ikkunoita hajalle.
Minähän olen hauras


kuin kevätjää.
Jos yritän liikkua, hajoan.
En löydä perille enkä ole
enää missään.
Kenestäkään en puhu mitään
kun ei kenelläkään ole nimeä.


Keskikaupungilla kadut viettävät
ja mereltä tuulee.
Suljen silmät, olen taivaan alla piste.
Kun kuulen askeleita, se on joku,
tulee kohti
kesä kainalossaan.


***

Minä ajattelen kahta asiaa:
ensin galleriaa, joka meni kiinni,
ja jossa mies imuroi.
Minä sanoin:
"katsokaa, galleria on sulkeutunut, mies imuroi:
en näe itseäni".
Sillä minä en nähnyt,
ikkuna heijasti vain hiljaisen älähdyksen,
asioiden taitteen.
Siinä tyhjällä kadulla,
missä tuuli vain matkusti
rakkaittensa luo
minä olin gallerian valossa pimeä.

Toiseksi
minä ajattelen lasta,
kuinka se on jonkun,
ja kuitenkin pian
se ei ole kenenkään.
Se tulee minua kadulla vastaan
enkä minä enää muista niitä tuskia
joista minä olen puhunut.
Toiseksi minä ajattelen lasta,
sen nimeämistä.
Että kun galleria menee kiinni,
se ei minun laillani pysähdy,
sano: "katsokaa, mies imuroi";
se näkee itsensä,
ei ajattele kahta asiaa,
näitä minun hitaita ajatuksiani.


***

Hämähäkit on hämppiksiä ja niitä on vaan yhdenlaisia: pahoja.
Kirvat on vihreitä ja pieniä ja todella inhottavia ja ne asuu vastapäisen talon pensasaidassa, jota tulee välttää viimeiseen asti.
Ja joki, sinne menee vaan hullut koska joessa on iilimatoja ja jos iilimato menee ihon läpi ja sydämeen niin kuolee.
Vesikirput on jänniä. Ne asuu ojassa ja niillä on taikajalat.
Leppäkertut on leppiksiä ja ne pitää saada lentämään. Mutta niitäkin on myrkyllisiä ja ne pitää tappaa.
Pitkäkoipiset tulee öisin ja kaikki tietää että ne ei ole pahoja. Silti niitä tulee inhota ja kirkaista jos ne koskee.
Isoveli tappaa ne.
Äiti sanoo niitä sääskiksi.
Isä ei sano mitään.

Ampiainen on pistänyt minua kaksi kertaa ja koiraani yhden kerran.
Selvisimme molemmat hengissä.