P.N.Kouta


"Raaka liikkuja." Viisi kuvan julistusta irrallaan kokonaisuudesta. Tamperelainen 26-vuotias kumma myytikko, jonka mielestä dekonstruktio rakensi kuten muutkin. Joulukuun näkijä kirjallisuuden okkultissa. Sähköposti: jt58532@uta.fi






AD TE


Puhun sukupolveni puolesta, sen loogisen kehityksen
  päätepisteestä alkaen miten tyhjinä kumisemme
  alkaen lopusta katsoen kun ydintämme syömme.
Tulimme kristalliöistä, hävityksen elonkorjuusta
  uudemman eteen edessä kumisevan tyhjiön johtaen
  uuden kulttuurin betonisilmiin yhdestä laistaen.
Toteen syöksyimme toden tyhjinä. Looginen kehitys,
  looginen tausta teistä jotka olitte kuitenkin sama
  jotta vasaraan tarttuen uurasti sokaiseva vasama;
Näettekö että te teitte meidät ja me puhumme teidät.

Puhun sukupolveni puolesta, sen loogisen kehityksen
  ylimenosta kahteen kolmeenkin merkityksettömyydessä
  uupuneiden saarnojen, yhteyden dekonstruktion edessä.
Paljastamme raadellun, ihmisen murhatun ihmisen
  kertakäyttöisiä tehtaita räjähtävien silmien jaloissa
  maasta maahan poljettuna tiedosta tietoon juovuksissa.
Päivittäin itkemme tyhjää verta. Looginen artifiisi,
  looginen pahoinvointi. Ruumis on nyt paljaana
  tyhjän hengen tyhjiössä kovasta näöstä sairaana;
Näettekö että tämän piti tapahtua ja tämä olemme me.


      looginen todellisuus
       väistämätön todellisuus
      se huutaa haudallamme
       nyt epätodellinen käsi
      väistämättä mikä on
       nousee mullasta HUUTAA
      





MITÄ TUOMARI SANOI


Herää ja nouse kunhan
  nouset ensin.

Katso ja kumarru kunhan
  kumarrut ensin.

Tuomarin haljenneet kasvot
Peittävät ukkoseen sen joka seisoo
Joseph K:n nivelin palatsissa jonka rakensi
Huutavaan maahan.

  mihin nouset on myös mihin et nouse
  minkä tuomitset on myös mitä et tuomitse
         edes yksi päivä
         edes yksi päivä
         enemmän maasta
         huutavasta maasta
         aaaaaaaaaaaa

Tuomarin haljenneet kasvot
Lähettävät ukkoseen sen joka seisoo
Epätoivon nivelin peilissä johon katsoo

Tuomarin edessä.






IKINÄ EN OLE OLLUT NÄIN YKSIN


Joka väkinäisellä askeleella varjot erottuvat kovin selvästi.
Joka karanneella kyyneleellä ei jaksa enää
  vertakaan pois pyyhkiä:

Mä silmät luon ylös taivaaseen        katonrajassa on kalpea lankku
Ja yhteen käteni liitän               vapaana virtaa sydänsuonien jää

Haavat on auki hyönteisten tulla. Yksinäisen taajuudella
Haavat on kai muistona jonkun - lupaus
Sairaudesta ja näkemiin.
Lähettää kädet kellon maasta maahan, ei ole huoneet kuin joskus ennen...

Kuolleet kutsuvat kaltaistaan.
Kauas alas kummaa maata katsomaan

Lie hahmon haikean viimeinen matka
  kauas alas
  kauempaa
  hyvästi-
  jätöstä
Vain kahdella ovellain kolkuttaa.

Joka veistä säästää se itseään vihaa;

Sydänyö jäinen ja veriset varjot.
Joka ääniä hakee kuiskauksiin kuolee:
Ikinä en ole ollut näin yksin.






RUE JANVIER


Näinä tunteina
  kävellessä vuosisadan alun talot kumartuvat kadun ylle
  vaientaakseen, luulisi
  liian julkean askeleen - Achetez! Achetez!
Kaksi kasvotonta itkee eilisestä kertoakseen.
Aurinko nousee kattojen ylle

  syvää sinistä syvempää alkuääntä vasten
Laukauksia, kansakunta pyhävaatteissaan:
Ei riitä kymmenen miljoonaakaan kirkkoa
  tyydyttämään kauterisaation kysyntää;
  tammikuussa pitäisi olla kylmempää.
Tämä on liian likaista, tämä on liian tätä.

Iloinen joukko
Juoksee täysin äänettä täysin ilman liikettä
  ja on hetkessä ohi (on liian kuuma)

Henkäys Hukkuneiden merimiesten sillalla
  kaukaa kolonisoiduilta meriltä; halveksuttavaa,
  ne jättivät työn kesken. Henkäys, le pipeau -
  kolme miestä, puolitoista naista ja tuntematon
  määrä lapsia pyhävaatteissaan
  tunnottomien merimiesten sillalla

  suuri morsian, pienen pieni sulhanen -
Kapeilla kaduilla kulkee julkeasti menestyen
Muun pariskunnan pään yli,
  joku kulkee yllä.
Kävellessä vuosisadan alun poreilevassa odotuksessa

Syö valtava aurinko, valtava sininen
  torilla hiljaa valtavassa joukossa siihen tyhjin silmin
  tuijottavat. Näinkö tämä vuosi taas alkaa.






KULKEMAA JA KASTUMAA


Näille seinille on kuollut useampikin.
Seuraan merkkejä kivissä; en tunne heitä mutta
Tunnistan.
Niskaan putoilee raskaampaa vetää päätä kumaraan
Vesi pyörteilee
Öljyä mutaa ja pian kai viimeistä,
Ei sellaista kitaa olekaan että sen estäisi
Niin raskasta vettä.
Siitä voi juoda seinillekin voi nousta huutaa
Miehestä ja suorituksesta ja kuninkaasta
Sieltä ne merkit kivillekin putoilee (seuraan)
Ontto kumina ja kastuneet koneet käynnistyvät
Kiljaisu, väkipyörät. Toisella puolen
  kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat
Huutavia nauloja, täällä katsot minuun
Näen sinut merkeissäni.

Tähän maailmaan täytyy kuolla he sanoivat
Seiniltä putoillen kohti kai pian viimeistä
Huuhtelivat merkit (seuraan) ja katsoin taas
Toisella puolen aloittivat väkipyörät uudestaan.

Tämän maailman täytyy kuolla sanoit
Ja sinä olit nainen ja kuningatar
Niskani oli murtunut enkä halunnut sinua seinille enää koskaan
Tosin merkit niille taas nousivat, suoritus sekin
Tämän kulkemisen ja kastumisen paradoksi.