Katariina Juntunen
Oulu



Voin kuulla

valon lumella ja

lämmön, joka taivuttaa

heltymätöntä routaa.


Sydämen lyönti,

jokainen sykäys

vie valoa kohisten

kehoni kultaisessa

vuoristoradassa.


Tunnen

sulaveden huumaavan viileyden

lumen hopeapikarilla,

ja taivaansinen kirpeän viillon

verkkokalvolla.


Räystäiden säihkyvät tikarit

kasvavat kohti

maan sydäntä.


* * *


Rakastaa?


Virta ja kukkiva ajopuu

on elämä


ja laakso

johon putous laskeutuu


vain kiihkein

nöyrin hengenvedoin

voi vastaanottaa kaiken


taivaan ja
muun.


* * *


Joskus yllättäen,

tiedän,

katseen reunamilla

käy pitkiä varjoja;

surusilmäisiä pitkähäntäisiä kuin koiria,

mustia, tuhkahahmoisia

kääntyessäni jo tuuleen

sironneita.


Ne

kulkevat aavistuksen rajalla;

tiedän kuinka ne kulkevat

pölyisiä routineita polkujaan,

lakeuden yllä julma kuu.


Pelottavinta lienee viha:

savunhajuinen painajainen punaisine kajoineen

ja silmineen.


Joskus pelko käy samalla tavalla ohitseni

kuin vihakoirat;

silloin kun tuuli viskoo parkkia

uudelle lumelle

ja koko olemukseni

natisee kipeästi.