Johanna Laukkanen
Parikkala


Olen 23-vuotias kääntämisen ja tulkkauksen opiskelija, kotoisin Parikkalasta.
Krooninen kaappirunoilija, jonka aiheet kumpuavat elävästä ja elämättömästä
elämästä, lapsuudesta, luonnosta, ihmislajin säälittävyydestä.








Huhtikuu
kaadetut haavat tien varrella ovat alastomia,
kasoihin kärrättyjä ruumiita

on kirkkaus ja kylmyys
on harjun päällinen männyntuoksu
joka huomaamatta varisee kuolemanhajun ylle

rannassa taitellaan jäitä kasaan ja viedään pois
mietin, kuinka muistamaan alkaneet lapset
oppivat nyt luistelukentän sijainnin

ja juuri silloin se kummallisuus syntyy olemaan

että talvi on kuolema vailla hajua
mutta kevät syntymä täynnä kuplivaa mätää:
piestynnäköistä mustikkarinnettä
tien iho halkeillutta surua

juuri silloin se on tässä

kevätauringon hurmiossa hakkaava taltta,
käsi joka paiskoo jäitä kuin ohuita posliinilautasia

se on tässä
kevät
ja silloin on käveltävä rantaan



               ¤



Aina kun näkee kartan
johon ei ole merkitty rajoja
yrittää väistämättä mielessään piirtää ne siihen
         yrittää tehdä sen tarkasti
asetella ne kuin piparkakkumuotit
ohueksi kaulitulle taikinalle
ettei yhtään kaistaletta jäisi käyttämättä
Mutta jos kuitenkin jää
on kaistaleet kerättävä kasaan
pyöritettävä palloksi
kaulittava taas uudestaan -
menetettyä aikaa se tietää



               ¤



Yö repeää edessämme kuin kangas
satakieli lakkaa johtamasta heinäsirkkakuoroa,
usva katoaa - päivän linnut syntyvät

Minua väsyttää kuolettavasti se,
että olemme sekä yö- että päiväeläimiä,
kun muut ovat joko tai

Heinäsirkasta ja satakielestä jäävät fossiilit,
mutta meitä ei tutki kukaan
me olemme ne jotka katoavat



               ¤



Alkaa sataa keltaisia aurinkoja
on heinäkuun seitsemästoista ja kysyn
miksi tällaisen annetaan tapahtua

kysyn
mihin putosi kaksikymmentä vuottani

voiko ne enää nähdä
jos tyynenä juhannusiltana kurkistaa -

ensimmäiset auringot
vasten liikkumatonta mustaa

ja silti ainoa elämä jonka voi nähdä kerralla kokonaan
uinuu limaisena sammakonkutuna karhupurkissa



               ¤



Myrsky hiipii mereltä hitaasti
hikipisarat sumentavat ikkunaruudun

aine tiivistyy ja laajenee omillaan
tyhjyys muuttuu toiseksi
ja yhtäkkiä tie sen läpi on raivattava

kaikki on ilmassa
ja ilma on merta jossa myrskyn tulo kelluu

kukaan ei sammuta kynttilöitä
ei käske naurulokkeja maihin

mutta ne menevät -
se on pimeys

se välähtää merenpintaan
kuin uhitteleva veitsi

kaikki mitä ei sanota
kaartelee lokeilta jääneessä ilmatilassa



               ¤



Mikään ei inspiroi niin kuin tyhjä, valkoinen sivu -
poimin sen talteen ja taittelen siitä lennokin

hattupäinen mies kumartuu, heittää heinäsorsaa voileivällä
sorsa kääntyy miestä kohti ja kuiskailee

ne lentävät nuokkumaan ravintolan lumiselle kuistille
ne jäävät odottamaan kesää

Jäätä vasten valkoinen lennokki laskeutuu
en mene sitä hakemaan

jää voi olla ohutta kamaa nyt,
kun lennokki on sille laskeutunut