|
Elmeri Vehkala
Helsinki
Kirjoitan enimmäkseen laululyriikkaa, mutta viime aikoina olen keskittynyt hiomaan lyyrisempaa esitystyyliä. Perustavoitteena edeleen asioiden kertominen, ilman että kertoo varsinaisesti niistä. Totuus on aina siinä sivussa. En varoita sarkasmista ja ironiasta etukäteen. Motto: "tärkeintä kaikessa luomisessa on se, että osaa viihdyttää itseään."
Sähköpostiosoite: juuri_@suomi24.fi
SALAMIA PIZZAMYRSKYSSÄ
Valo pakenee liikaa
Valo pakenee liikaa
vie selästä raudan
rakeita liikaa
hajua haudan
kädet tarttuvat ohimoihin
harovat tukea joka puuttuu
seisooko hän vai niin kuin puu
katkeaa katoaviin salamoihin
valo pakenee liikaa
tuo kapean ajan
kaikki pienenee liikaa
tekee maailmaan rajan
sinne suunnat häviävät
mistä kaikki valo puuttuu
tyhjyydessä jäätyy puu
kylmät suonet pysähtyvät
en tietää saa
hiki pimeydestä selkään
en tietää saa
poistumista pelkään
Kirjoittamattomat totuudet
Alligaattorista en koskaan kirjoittanut
sen terävistä hampaista
sulavasta uinnista
liejuisen rämeen poikki
en koskaan kirjoittanut
sen munimista munista
pienistä minigaattoreista
jotka kuolivat matkalla
munasta veteen
niin munasta veteen
alligaattorin raatoja
niistä en kirjoittanut
muoviämpäreistä en koskaan kirjoittanut
niiden kätevistä kädensijoista
tolukuplasta joka
vaahtoaa siinä pinnalla
en koskaan kirjoittanut
niihin kastetuista räteistä
tympeästä eltaantuneesta hajusta
joka nousee ilmoille
rätistä nenään
niin rätistä nenään
haisevia siivousvälineitä
niistä en kirjoittanut
sen sijaan ajelin
autolla niin että pörisi
ympäri ämpäri
laakeaa Pohjanmaata
Lappuja ja pakomatkoja
jätin lapun seinään
kirveellä kiinni
kuusimetrisen
paperiarkin
siinä luki:
nyt minä menen
ja takaisintulosta
saa väitellä
pakenen kovaa
tuuleksi tunneliin
korvia sakottavaksi
vihellykseksi
että muistaisitte
jos siihen suulle tulette
on helppo häipyä
jos ei pimeää pelkää
on helppo häipyä
jos ei pimeää pelkää
katsoin heitä
hyvinkin pitkään
he nuolivat sanoja
imivät lauseita
koskematta
siihen mistä sana on tehty
näkemättä
mitä lause on
palasin paostani
en voinutkaan mennä
kun suuri tyhmyys
poltti kantapääni
turhaan kirjoitin
turhaan vereni annoin
miksi jättää mitään
jos lähteä aikoo?
miksi jättää mitään
jos lähteä aikoo?
kaikki taputtivat käsiään
sen suuren lappusen edessä
purkivat kyynelsilmin mieliään
voi kun sillä on kirjoitustaito veressä
mutta kukaan heistä
kukaan heistä ei huomannut
että sillä samaisella punaisella aineella
koko komeus oli vaivaisesti maalattu
Ruttopuisto
meri jäätyi eilen
paljaat puut kurottavat aurinkoon
puhelinlangoilla hiljaista
kahlasin puistoissa
jossain vanhojen hautakivien luona
puisen kirkon kupeessa
kaiken tekemättömyyden keskellä
istuin penkillä katsellen
kiskoja kiillotettiin
tiesin että myös minun vuokseni
kulkeakseni kovempaa
pysähdyin hetkeen
bulevardin suunnasta aika valui
pilvenä ja valtavana metelinä
se tavoitti minua nälkäisenä
tartuin siihen kuin ystävään
eikä paljon mitään
muuta tullut mieleen
katsoin värejä
erottelin kokemusta
eikä paljon mitään
lehdet kahisivat hiljaa
syksy meni juosten
illan taivas oli musta
|
