Elina Myllykoski
Luopioinen


Olen 27-vuotias pätkätöitä harrastava ihminen pienellä iillä. Runoilua olen harrastanut nelisen vuotta aktiivisesti ja varsinkin passiivisesti. Kuitenkin niin, että yöunet jäävät vähiin kun putki on päällä.





Kengänpohjat iskevät mukulakivikadusta
jazzia savun sekaan. Kahden kerrostalon välissä
Mozartkin taipuu jazziin
jonkun soittaessa Elvira Madigania
nätisti nuotin vierestä. Hän lennähtelee
alas ylemmistä ikkunoista,
särjetty posliini.
Kaikki nämä askeleet niin ihanan kepeitä
ja turhia.
Kurittomat askeleet. Järjestyksessä vain
kun katsoo taaksepäin.
Ja silloinkin täytyy olla jo kaukana
siitä mistä lähti.



*****



Olen sillanpuolikas,
tee minut valmiiksi astumalla tyhjyyteen.
Pääni haparoi siihen katkeavaa tyhjää ympärillään.
Etsii sitä jotakin
joka syöttää seuraavan ajatuksen jatkeeksi edellisiin.
Tekee ihmeteon, lyö laudan lautaan ja kielet toisiinsa.
Vihellä Straussin valssit päin vastapäistä kalliota
niin tassin sinne niitä pitkin. Tai yhtälailla
kuolonmessun mustat korpit tarttuakseni niiden siipiin,
lentääkseni yli.
Ei iankaiken roikuta pitkin ilmaa
ja pelätä putoamista.



*****



Miten sopeudutaan siipiin
kun ne sukivat itsensä kylkiin kiinni vuosia myöhässä?
Niiden asevarustelu rasittaa kapeita portteja
jotka eivät vielä koskaan ole avautuneet.
Revähtäneet auki siunauksen tulla ja mennä.
Eivätkä rivistöt pysy suorassa, vaikka tuuli komentaa,
vaikka huutaa käskynsä suoraan sulkien alle.
Kun lähden, on se enemmän pako
kuin rohkean innostuksen vallassa tehty hyppy sinne jonnekkin.
Kuin olisin ruopinut maan altani pois.
Pysynyt paikallani nousematta lentoon.



*****



Ripustat keltaisia aurinkoja joka paperin kulmaan
kuin mottojasi.
Silloinkin, ja silloin kun taivas on tyhjä,
sylkäisen sinipunaisen jäljen sinne, enemmän arven
kuin auringon.
En jaksa uskoa keltaisiin tähtiin, jos
ne putoavat ja satuttavat itsensä maata vasten
ja niiden väripaletti hipoo hulluutta.
Syljen kuin spray-pullo mustan sotkun
energiaksi taivaalle vihlomaan sen kantta.
Tai vihreän, kateudesta sinun keltaiseesi.



*****



Aika siittää ajan.
Kieleni holvikaaresta lohkeaa rukous
ruumiin rapautumista vastaanottamaan.
Pakko mennä ovelle kädet ojossa, ottaa se vastaan
mitä ei ehkäistäkkään voi.
Päivät irtoavat alkupisteestään kuin harvenevat hiukset.
Tuhkatut aamut hilseilevät niille.
Harmaa imee värit tyhjiksi.
Isän ja äidin vanhuutta on pakko katsoa. Pakko.
Silmän ote ei irtoa siitä näystä.
Selkä ei käänny siihen päin.
Välimatka kasvaa, kaikki muu lähenee.
Älkää ihan vielä.
Enhän minäkään ole vielä kasvanut riippuvaiseksi vain itsestäni.
Mutta te lohkeilette jo.
Minäkin lohkean. Pyynnöiksi tänne raunioitten keskelle.
Pyydän, että teitä olisi aina yhtä kaunis katsella kuin nyt.
Tällä lailla taivasta vasten, kun maa romahtaa.



*****



Pidän sängynlaidoista kiinni.
Putoaako katto koskaan sen päälle joka sitä odottaa?
Kun muualla mantereet romuttuvat toisiinsa
niin täällä aika on pitkin pituuttaan, eikä sen onnistu
raiskata minua.
Nyt olen pato
jonka yli henkeni heittää siimaa.
Yrittänyttä ei laiteta, mutta päämäärät ja määränpäät
eivät ui vastavirtaan sotkeutumaan siimoihini.
Täällä on rinta
jossa henki hakkaa vasten elämää. Päästä minut sisälle!



*****



Kaivat ongelmaa ulos avioliittosi ainoasta seinästä
ja sotket muruset tuuleen
kuin hiekan Saharan taikinaan.
Niin valuivat ne kolme muutakin seinää sormiesi läpi.
Tuuleen.
Eikä ole enää mitään
mihin käydä peremmälle päästääkseen myös ulos.
Vain yksi seinä korkeintaan kuuden ilmansuunnan tuulia vastaan.
Ja silloinkin pitää jaksaa juosta lujaa puolelta toiselle, ja olla
tuulille pingispallo.
Antaisin sinulle tien
jos sellaisen ylimääräisen omistaisin.
Seisothan hukassa keskellä asuntosi autiomaata
missä kaikki puuterikin irtoaa poskilta.
Kaikki kaunis tapa ja tottumus.
Velvollisuus rakkautta kohtaan.
En tiedä
onko se hyvä vai paha.
Mutta nyt talosi on levittäytynyt eteesi,
tiettömäksi tieksi ympärillesi.