Ali Heikkilä,
Korkeakoski

Sähköposti aliheikkila@artic.net


Ymmärryskoneen levykkeet

Mikä James Baldwinin kirjoissa tekee niistä minulle erityisen viehättäviä? Kirjallisuus on täynnä toinen toistaan kiehtovampia löytöjä, miksi juuri Baldwin? Kysymys alkoi kiusata minua.

Aluksi päädyin siihen, että vastaus on kieli. Baldwinin kieli on eräällä tavalla kuin lehmän: lempeä ja kiltti, mutta todellinen kosketus on silti karhea ja tekee havainnollisuudellaan kipeää.

Oikea vastaus alkoi kuitenkin Toni Morrisonista. Hän pohtii esseissään, minkälaisen vaikutuksen on amerikkalaiseen kirjailijaan tehnyt, ”kun kirjailija elää kansakunnassa, joka on päättänyt että sen maailmankatsomuksessa yhdistyvät yksilönvapauden elementit ja tuhoisan rotusorron mekanismit”. Kuten hyvin ja taitavasti sanottu usein, sai tämäkin kylmät väreet kulkemaan selässäni, ja vaikka en ole ylitunteellinen, nosti veden silmiini. Morrison oli sanonut sen, minkä Baldwin sanoo joka kirjallaan, joka lauseellaan; sen miksi hän ylipäätään kirjoitti.

Vastaus oli silmieni edessä, kuitenkin liian lähellä; sekä Baldwinissa että itsessäni. Sitten oivalsin itsestäänselvyyden. Meillä oli Baldwinin kanssa sama kokemus, potenssi vain oli eri. Elin lapsuuteni perheessä jossa vaikutti voimakas ajatus yksilön vapaudesta, mutta joka täysin unohti joidenkin yksilöidensä oikeudet. Baldwinissa viehättää se, mikä osaltaan kirjallisuudessa yleensäkin; ymmärsin niin hyvin, mistä hän kertoi.

Ymmärrys on maailmassa tietenkin harvinaista, siksi toivookin että tietoyhteiskunnan jälkeen tulisi ymmärrysyhteiskunta. Ettei se paha, minkä olemme kokeneet, siirtyisi kauttamme maailmassa eteenpäin. Vain ymmärrys voi katkaista tuon sukupolvilta toisille näkymättömänä ajassa liikkuvan sairauden. Ja jos ihmiset ajateltaisiin ymmärryskoneina, voisivat kirjat silloin olla tuon koneen levykkeitä.

Kirja itse voi toki tietoyhteiskunnassa iloisesti naurahtaen ja salaviisas hymy huulillaan vaikka kuolla, kirjallisuus ei koskaan; ei niin kauan kuin ihmisellä on halu yrittää ymmärtää.

James Baldwinin kirjoittaa novellissa Sonnyn blues: "Vaikka kertomus siitä miten kärsimme, miten iloitsemme ja kuinka ehkä voitamme ei olekaan koskaan uusi, se täytyy kuulla jatkuvasti. Muita kertomuksia ei ole, se on ainoa valomme tässä pimeydessä."