|
Runous ratkoo päivänvarjoja
Miksi on olemassa kirjallisuutta? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka lukevat runoutta? Ei siksi, että runous käpertyisi joksikin itsearvoiseksi tyhjäksi statukseksi, jonka kautta pyritään olemaan runoijoita. Todellinen runo ei saa koskaan olla kirjoittajansa egon epämuotoiseksi paisuva jatke paperilla, tai terapeuttinen ensimmäisen inhimillisen ajatuksen syntymärääkäisy pilalle hemmotellussa videoneuvottelukulttuurissamme. Minulle on yhdentekevää, mitä ihmiset sullovat pöytälaatikkoihinsa tai takkojensa sytykkeeksi kun kylmä todellisuus ylittää uneksivan kynnyksen; on varsin sopivaa, että toiset kirjoittavat tohtori Phil -terapian vuoksi, omaksi huvikseen, saippuasarjarakkautta vakuuttaakseen tai vain dandyillakseen hassu hattu päässä. Mutta ainoastaan runous, joka syöksyy ulkona maailmassa ihmisiä kiusaavan vääristymien pakkasen pariin, on mielestäni riittävän merkittävää osallistuakseen kulttuuriseen prosessiin.
Tällä kaikella vastustan myös niitä umpeen kuluneita inspiraatioteorioita, joissa runouden väitetään syntyvän "sisäisen voiman" tai "muusisen energian vallassa" ja että se mystisesti asuttaa "omaa valtakuntaansa". Tämä kaikki on ikuisesti toistetun runo- ja runoilijamyytin keinotekoista uusintamista, jota ikävä kyllä kuulee joidenkin runoilijoiden itsensä hourailemana mantrana - pyrkimyksenä säilyttää oma asema tyhjistä puheista veistetyllä Olympoksella ja säilöä oma turvallinen saarnansa ääntä kantamattomaan tyhjiöön. Ei: ainoa tie edistykseen on keskusteleva liikehdintä, kyseenalaistaminen, riskien otto, sekä tekstin ja runoilijan itsensä tuominen osaksi kulttuurista todellisuutta ja yhteiskuntaa aidolla tavalla. Inspiraation käsite on turha kuvaamaan sellaista tilannetta, jossa kirjoittaminen yksinkertaisesti tuntuu hyvältä ja sujuu - se ei ole jumalallista johdatusta, vaan vahvan ja omaperäisen näkemyksen tai kulttuurisen tietoisuuden asettumista esteettiseen muotoon muille välitettäväksi, runoksi.
Turvallisia pastisseja kirjoittavat ne, jotka haluavat olla runoilijoita; runoutta kirjoittavat ne, jotka haluavat sanoa jotain tärkeää, joilla on tahtoa vaikuttaa edistävästi pikaruokana nieltävän viihdekulttuurin ja todellisuudesta lohdullista pseudoelämää muokkaavien konventioiden kritiikkiin. Ja tämä edistys on nimenomaan kulttuurin, tietoisuuden ja sivistyksen kehitystä, ei yksilön itsetunnon öljypainia tai kirjallista oman ihon verille raapimista. Kaikki itseä, minuutta ja ihmismieltä koskeva on tietenkin oivallista runomateriaalia, mutta ainoastaan silloin, kun se saa oikean muotonsa, toimivan esteettisen ilmaisunsa. Runous on merkittävää siksi, että sen kautta voi purkaa valheellisia kaavoja tai osoittaa niiden vääristymät, ei siksi että se uusintaisi niitä - runossa ei kaivata, vaan tutkitaan kaipausta; runossa ei rakasteta, vaan luodaan rakkaus; runossa ei muistella, vaan kysytään, mitä muisto on. Omaperäisen ja uudistavan poetiikan kautta tämä sisältö on tuotavissa esiin sen ansaitsemalla tavalla, jolloin kaipaus on lopulta todellisempaa, rakkaus aidompaa ja muisto autenttisempi kuin se puuro, mitä pään täytteeksi tarjoillaan valmiiksi pureskeltuna hallusinoivana letkuruokana.
Estetiikka ja muoto ovat tärkeitä siksi, että runo ei jäisi yhden illan jutun kirjoitusorgasmin jälkeiseksi huokaukseksi; huokaus on jalostettava puheeksi yhteistyössä tekstin kanssa; huuto on muutettava lauluksi, jotta sillä olisi merkitystä. Runo ei voi jäädä kellumaan kulttuurin pinnalle yksilön hyvälaatuisena kasvaimena, vaan sen on levitettävä etäpesäkkeensä syvälle sen elimistöön - historiaan, rakenteisiin, tietoisuuteen todellisuuden toimintatavoista. Suljettu runo teeskentelee mystistä olemalla kevyt ja väittämällä merkitsevänsä jotain, vaikka puhaltelee yhdentekeviä sävelmiään tyhjistä viinipulloista; moniaalle rihmastonsa levittävä kulttuuritietoinen ja riskejä ottava runo tuntuu tietenkin vaikealta ja monimutkaiselta ja niin sen pitääkin tuntua, koska se on avoin, merkityksellinen ja tietoinen. Uutta ei voi löytää, jos tyytyy totuttuun ja helppoon; maailmaa ei voi nähdä, jos sitä ei katso. Jos lukija ei uskalla ottaa vastaan ja etsiä myös itse haasteita, jotka ylittävät lohtua tarjoavan turvallisen kirjoituksen käärön, on parempi jatkaa lämmittelyä television prime timen mustan laatikon illusorisessa loimussa.
Lukijan ja etenkin kirjoittajan ottama riski tarkoittaa tietenkin myös altistumista vaaralla - kritiikille, väärinymmärrykselle ja virheellisille tulkinnoille. Silti ja juuri siksi se on ainoa tie. Kompleksi runous on kaavamaiseen sulkeumaan verrattuna täysin avointa, paljon rikkaampaa ja huomattavasti enemmän uusia ajatuksia herättävää. Siinä lukija pääee tekstin rakennusprosessiin mukaan, vaikuttamaan sen muotoutumiseen ja saa mahdollisuuden ymmärtää runon ja maailman toimintatapoja sen sijaan, että nauttisi esansseilla maustettuja, loisteputkien alla lojuvia muiden liukuhihnalla vääntämiä valmiseineksiä, kasvoillaan teeskentelyn ja laiskuuden jähmettnyneen kemiallinen ilmeettömyys. Runous on guerilla, jonka on kätkeydyttävä sanojen merkityksiin, viitteisiin ja metaforiin, jotta se kykenisi iskemään viekäkin tehokkaammin sokeana marssivien rykmenttien kimppuun.
Gilles Deleuze ja Félix Guattari puhuvat esteettisessä filosofiassaan kulttuurin päivänvarjoista, joiden alapintaan on maalattu kaunis kuvajainen. Näiden varjojen alla ihmiset piileskelevät katsellen keinotekoista maisemaa, koskaan näkemättä aurinkoa, todellisuutta. Näiden filosofien mukaan taiteen tehtävä on viilellä rikki nämä päivänvarjot - repiä esteettisin ja sisällöllisin keinoin illusoriset rakenteet, kyseenalaistaa niiden toiminta ja tarjota näkymiä - uusia ja aitoja näkökulmia maailmaan. Taide saattaa kädestä pitäen Platonin luolassa varjokuvia aivohalvaantuneena tuijottavan laiskan joukkion häikäisevään aurinkoon. Yksiksin riittää. Jos lukija pelkää nähdä, hylkii ruumis tällöin vähänkin kaavasta poikkeavaa runoa ja tyytyy keskivertoon etukuponkisolariumiin. Runoilijan on oltava luddisti, joka iskee, tai hitaasti syövyttää, keinotekoiset koneet kuolleiksi. Tätä työtä kulttuurihistoriassa on kaiken hyvän runouden osaltaan toteutettava.
Ville-Juhani Sutinen
Ville-Juhani Sutinen (s.1980) on Kokemäeltä Turun Runosmäen lähiöön kotiutunut kirjailija, FM ja kirjallisuuden
jatko-opiskelija. Hänen esikoiskokoelmansa Purut ja paperit voitti valtakunnallisen Runo-Kaarina -kilpailun vuonna 2002.
Sutisen toinen kokoelma Sivuraiteita julkaistiin 2004 ja kolmas, Merkkihenkilön mahdollisuus, 2005. Sutinen on myös suomentanut bushismeja sekä HG Wellsin teoksen Nykyaikainen utopia.
Lähde:Savukeidas kustannus
Kirjailijan blogi Susi rajoilla
|
