Murrebuumi vai murteiden joutsenlaulu?


Täsä muutam vuas takaisin kohisti Suame maassakkin kovast semsest murrebuumist, ko julkastin kaikki sarjakuvakirjojakki erilaisil murtteil ja niit sitt luetti ja naura krikotetti. Sama aikka rupes Laaksose Heli julkasema runojas omal varsinaisels suamellas (eli varsinais-suamel) ja on tehn omalt osaltas suamlaise runoude historia. Ei ol enne ollus semmostakka, ett yks runoilija kiärtä ympärs maat lukemas runojas ja vetä sali ja tuvat täytte mihi hän sitt vaa meneki. Tai sanota, ett ei ny iha vähä aikkan kumminka. Ja sama aikka uskaltaudusiva mone, varmanki hyvä esimerki rohkasemin, julkasema itekki omal murttelas jotta, ussemite runoi.
       Ja täst o sitt funderatt, ett mist on kysymys ja mist semne johtu, kon tällai ruvetti murtteil runoilema ja muutakkin toimittelema. No, ei tämäkä ol mikkä yksnäs suamlaine ilmiö, sanova viissama. Ett ympärs Eurooppa ainakki o murttei ruvet uudestas viljelemä ja herättelemä. Eli ajatus on kaike se, ett ko mailm koko ajan tasapäisty ja globalistu nii ett hirvittä, ni sitt ihmse hakeva uudestas sitä paikalist voimavara, paikalist identiteettiäs niinko hianoste sanota.

Eli jos ruveta murttel kirjoittama, oli se sit runo tai kertomust, ni usse murtten käytöl palata siihe mailman ko ol tosa vähä aikka takasi. Mennä miäleläs lapsude muisteloihin taikk sitt viäl kauemas, vanhusten tai joku muu vanhema ihmisten kohtaloihi. Usse murtten kirjottaja pyrkiväk kirjottama mahdolisimmam puhdast murret, jos semmost sitt o ikänäs edes ollu, ja vetämä se nii vanhan kanttin ko ossava. Ja sitt jos joku erhetty kirjottama jotta vähä simp päi, niin koht olla neuvomas, ete tääl ol kyl sunkka ikä noi sanott... Ja siin vois sanno et olisi oikkiastas kaks linja. Jos murttel kirjotta, ni valitte niist. Toine o se, ett valitte se murtten taso ja ajankohdan ko ittel tuntu sopivalt ja luantevimmalt. Ja sitt on toine se, ett noudatta semmost valmiks määriteltty murret, kon toise ova jo lyän nurkistas kii ja sanon ett tosa se o. Niinko Raumal o se oikki rauman kiäl, Nortamon kirjottama, mitä tämä muuto ei ol, ja sanova ett Turku-seoras olis määriteltty 1930-luvun Turu murre siks suatavimmaks.
       Täsä tule jälles se framil, ett kiäl kaikkistes o osa ihmiste identiteetti eikä het tahd siit luappu. Tai mone luapuva, mutt eiväk kaikk, eivä, kom pitävä kiines kynsi hamppai. Muuhal mailmas o esimerkei siitäkki, ko jo sammunei kiälei pidetä vireil ihan talkkovoimi ja kotoseutuhenge voimi. Latvias ei ol enä montta vanha ihmist ko ossaisiva suamesukust liivin kiält, mutt jokkuk ko ova liiviläist sukku tai muuten kiälist harrastunnui, ovas stää jälkkempäi opetellu. Tai Englannin Cornwallis kual viimnen kelttiläisen kornin kiälem puhuja 1840. Ja korni harrasteta ja viljellä viäläkki. Voi oll ett meijä vanhemist murtteist tlee viäl samalaissi.

Ja sitten, jos vaihdetaan rytmi pidemmäksi ja siirrytään edes jonkunkaltaisen kirjakielen puolelle, sillä tuntuu helpommalta kirjoittaa pitkää suomea silloin, kun tarvitsee nostaa käsitteellisyyden tasoa ja sanoa jotain yleispätevämpää. Murre on perusolemukseltaan puhuttua kieltä. Se on sidoksissa käyttöympäristöönsä ja elää siinä; tämä koskee tietysti puhekielenomaista ilmaisua muutenkin, sillä onhan paljon ihmisiä, joiden omin murre on jonkinlainen sekapuhekieli, minkään yksittäisen paikkakunnan kieli ei ole kerjennyt tarttua heille heidän vaeltelevan elämänsä aikana. Ja toinen juttu on siinä, että murteet ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tasoittuneet todella vauhdikkaasti. Tulee jopa mieleen, oliko tämä murrebuumiksi mainittu ilmiö myös murteitten joutsenlaulua, eli nyt vielä elää ihmisiä, jotka kirjoittavat perinteistä murretta, mutta nuoremman polven puhekieli on yhä enemmän muuttumassa joukkoviestimistä tutuksi. Heidän murteensa on enää lievästi paikallisesti sävyttynyttä. Tämä on muutenkin suuntaus Suomen maassa, ikäryhmien ja sosiaaliryhmien väliseet erot alkavat olla maantieteellisiä eroja suurempia. Ja taas kerran ollaan samassa tahdissa muun maailman kanssa. Tai siltä ainakin näyttää. Sinänsä hupaisaa, että mainittu Laaksosen Heli kirjoittaa ja puhuu itsekin sekamurretta, tosin eri puolilta Varsinais-Suomea kerättyä. Hänen murteensa on hänen elämäkertansa ja on hänen itsensäkin mukaan laitilalaistunut selvästi viime vuosina.
       Juu. Eli murre liittyy käyttöympäristöönsä ja jos haluaa kuvata tähän ympäristöön liittyviä asioita, niin silloin murre nousee itsestään selvästi tarjolle. Itselleni olisi hankalaa tai keinotekoista kuvata vaikkapa Rauman saaristoa puhtaalla kirjakielellä, se tuntuisi oudolta ja keinotekoiselta. Kuin joutuisi pidättelemään itseään koko ajan ja jättäisi kertomatta jotain olennaista, sen mikä on sydäntä lähinnä. Murre on käytännön kieli, arjen kieli, ja se on myös sydämen kieli.
       Yhtä oudolta kuin kertoisi omalla murteeltaan asioista ja oloista toisella puolen Suomea tai jostain vielä kauempaa. Tietysti, silloinhan ajatuksena olisi, että joku tämänmurteinen ihminen on syystä tai toisesta johkaantunut tänne päin maailmaa ja elää elämäänsä siellä, ehkä ainoana koko seudulla, joka käyttää laitilaa tai edes suomea ajatuskielenään... Hmm. Mielenkiintoinen ajatus, täytyy kokeilla joskus.
       Ja täytyy tätä murrebuumi-sanaa hiukan myös arvioida. Vaikka murrerunot ja murteella tekstitetyt sarjakuvat ovatkin olleet suosittuja, ei murteella kirjoittamista keksitty suinkaan vasta muutama vuosi sitten. 1900-luvun alkupuolen murrekirjailijoita oli koko joukko, mutta näistä vain raumalainen Hjalmar Nortamo lienee päässyt kansakunnan klassikoiden joukkoon. Uskallan väittää, mutta jos joku tietää paremmin, niin kertokoon. Nortamo käytti omana muotonaan jaaritusta, eli murrekertomusta, jotka olivat vielä mokomat hauskoja. On tietysti hauskaa, jos on hauskaa, mutta tämän jälkeen ovat monet arvoioineet, että murre sinänsä olisi jotain pelkästään hauskaa. Tämän ajatuksen todenperäisyyden voi kokeilla seuraavan tehtävän avulla. Käännä omalle murteellesi lause: “Meijä äit kual syäppähä ja isä tapoi ittes.” Lystikästä, eikö vain? Naurattaa oikein vieläkin.

Näyttää muuten siltä, että eniten tästä hauskuuden painolastista ovat kärsineet lounaismurre ja savo, eli murteet, jotka eniten poikkeavat yleissuomesta. Silloin tietysti muutkin ihmiset kiinnittävät huomiota itse kieleen, sitä pälllistelevät ja äimistelevät, että onko tuokin suomea, ja nauravat kun eivät muuta ymmärrä tehdä. Eli silloin, kun ymmärtävät melkein kaiken, mutta sanat ovat hauskasti muuttuneet. Niinhän suomalaiset yleensäkin sanovat, että viron kieli kuulostaa hauskalta. Tämä ilmiö on sekin yleismaailmallinen. Islantilaisista fäärin kieli on oikein lystiä (tulevat itsekin helposti Tórshavnissa fäärinymmärretyiksi) ja bulgarialaisilla on pokassa pitämistä kun makedonialaiset avaavat suunsa.
       Vastaavasti esimerkiksi Tornionlaakson ja Lapin murteet (siis Lapissa puhuttu suomi) on hyväksytty kirjallisen ilmaisun välineeksi. Oiva Arvolan saagat tai Rosa Liksomin jyryt monologit voivat nekin olla hauskoja, mutta kukaan ei edes yritä väittää niitä pelkiksi vitseiksi. Hyvä näin, ja kumpikin myös esimerkkejä siitä, miten murteella päästään puhutteleviin lopputuloksiin.
       Puheasun mukaisesti kirjoitettu murre eli täysi murre näyttäisi toimivan parhaiten runoissa ja lyhyissä kertomuksissa. Lastu, tarina, jaaritus - miksi sitä haluaisi sanoa. Se on ehkä niin lähellä suullista kertomusta ja siten murteen ominta elinpiiriä. Proosaruno tulee hyvin lähelle sitä ja taipuu sekin murteelle. Romaanejakin on tehty, mutta voi olla, että kovin vahvalla murteella kirjoitettu romaani ei kovin helposti murtaudu suurten lukijajoukkojen suosioon.
       Sitä vastoin pidempään kerrontaan voisi ajatella pitkää suomea, kirjakieltä, joka on kirjoitettu murteen päälle. Eli hengittelee murteen tahtiin ja ottaa joitain murresanoja omien sanojensa joukkoon. Tätä on tehty suomalaisessa kirjallisuudessa vaihtelevalla menestyksellä, tosin jo silloin, kun tätä ensimmäisen kerran kokeiltiin, arvostelu oli tyrmäävä ja kirjailija myös tyrmistyi eikä siitä enää toipunut. Tämä kraatari Stenvallin poika Aleksis. Ja hänen jälkeensä on muitakin murteen päälle kirjoittaneita, mutta en rupea niitä tässä luettelemaan. Tiedätte itsekin, katsokaa uudestaan sinne kansakunnan kaapin päälle.

Nii ett mitä mää meinasin tälk kaikels sitt sanno. Semmost kai vaa, ett o hauska ko meil on tämne suamen kiäl ja siin on kaikki murttei sitt viäl lisseks. Ja niilläkki voi kirjotel jos tykkä, yht sun toist, tai muuton käyttä kiäles pohjan. Ei muut kon kirjottelema ja lukema!


Tapio Koivukari



Tapio Koivukari (s. 1959) on raumalainen kirjailija, jonka tunnetuimmat teokset ovat länsirannikolle sijoittuvan sukusaagan kaksi ensimmäistä osaa. Luodetuulen maa ja Missä aallot murtuvat. Hän on kirjoittanut myös novelleja ja kuunnelmia. 80-luvun hän asui Helsingissä ja 90-luvun alussa Islannissa. Sieltä tarttuivat matkaan sekä puoliso että uusi kieli. Koivukari on suomentanut islantilaista kirjallisuutta vuodesta 1992 alkaen.

Lisää kirjailijasta:Raumalaisia kirjailijoita

Osallistu keskusteluun. Klikkaa kyyhkyä!