|
Runoudesta
Runous ei ole yksi. Runous on monta. Ihmisillä voi olla erimielisyyttä
tästä asiasta vain kulttuuripoliittisista syistä. Runoilijat arvostavat toisiaan -
yhteisö arvostaa vain hierarkisesti eikä keksi, välttämättä, tapaa, jolla
voitaisiin yhtä-aikaa ylistää Kiveä, Runebergia, Koskenniemeä, Viitaa,
Manneria, Rekolaa, Saarikoskea ja Haavikkoa.
Miten synnyttää ja säilyttää luonnollinen moninaisuus!
Juuri kukaan ei voine olla niin vahva, että ilman minkäänlaista tukea kykenisi säilyttämään oman runoilijakuvansa.
Mikään taide, mutta erityisesti runous ei voi elää yhteiskunnasta eristettyä
elämää. Vahvimmat kriitikot ja heikommat taiteilijat helposti etsivät
keinoja, jolla sitoa ja alistaa se henki, joka tekee jokaisesta runoilijasta
ainutlaatuisen.
Meillä on kaksi voimakasta runoliikettä. Helsingissä vaikuttaa Elävien
Runoilijoiden Klubi ja Turussa paikallinen runoliike.
Runouden kotikaupunki, Tampere, näyttää pystyvän tuottamaan uutta
runoa ilman näkyvää sosiaalista tukiverkkoa.
Tämä on omituinen seikka. Tampereella on kymmenkunta tunnettua
ja kiitettyä nuorta lyyrikkoa, joilla ei näytä olevan minkäänlaista tukiverkkoa
tai edes mitään yhdistävää tekijää. Omituisinkaan kriitikko ei voisi erehtyä puhumaan tamperelaisesta runosta tai tamperelaisesta runoliikkeestä.
Tampereella ei ole maankuulua kustantamoa eikä maankuulua kritiikkiä
- kirjallisuuslehti Kirjo ottaa yhä vasta rohkeita ensiaskeleitaan.
Mielestäni onkin niin, että runoilija luonnostaan hakee muusisen energiansa
itse. Siis itse rakentaa oman tukiverkkonsa. Ja on omassa valtakunnassaan
ainut hallitsija.
En ole ollut juurikaan tekemisissä Elävien Runoilijoiden Klubin kanssa,
mutta olen huomannut, että Turun runoliike syö runoilijan pikemminkin
kuin häntä ruokkii.
Runoudella menee hyvin tässä maassa.
Olen usein sanonut kustantajille, että on parempi ruokkia ja rahoittaa
runoilijaa kuin julkaista keskeneräisiä runoja. Meneekö runoudella liian
hyvin - toisin sanoen, julkaistaanko liikaa keskeneräistä tekstiä? Tämä
vaara on todellinen. Keskeneräinen kirja tappaa tekijänsä.
Uutta on vain uusi. Eräs tunnettu kirjailija kysyi kustantajalta: “Mitä te
haluatte minun kirjoittavan?” Kustantaja vastasi: “Se sinun on itse tiedettävä.”
Olen kutsunut hämäläistä valistuneeksi pakanaksi - hämäläinen ottaa vastaan kasteen ja pesee sen pois Katumajärvessä. Kenties kirjailijan olisi syytä
pitää itsestään huoli tällä tavalla. Varastaa tuki ja painua yksinäisyyteen.
Ehkä tamperelainen runoilija on tällä tavalla hämäläinen.
Runouden moninaisuus merkitsee yksilön kohdalla loputonta luopumista ja yksinäisyyden sietokykyä. Kun näen suuren joukon runoilijoita, näen suuren
joukon - en runoilijoita. Runoilijat eivät laula kuorossa.
Risto Ahti
Risto Ahti on runoilija ja runouden opettaja, jonka laaja tuotanto käsittää yli kaksikymmentä runokokoelmaa
vuodesta 1967 lähtien, runo-ohjelmia radiossa, esseitä, kritiikkiä ja artikkeleita eri julkaisuissa sekä suomennoksia.
Hänen luovan kirjoittamisen kurssejaan Oriveden opistossa on sanottu lyriikan korkeakouluksi. Ahdin tekstejä on
käännetty 17 kielelle, käännöksiä on ilmestynyt lukuisissa eurooppalaisissa kulttuurijulkaisuissa.
Lähde:Tampereen kaupunginkirjasto
|
