Johannes Huilla,
Tartto, Viro


Pipsa-kissa


Synnyin pieneen mökkiin. Se oli punainen. Kun olin muutaman vuoden ikäinen, toi isä kissan. Kissa oli valkoinen, se eli meillä yhden syksyn. Tuli joulu. Sain lahjoja ja istuin niiden keskellä, isällä oli parta ja äidillä suuret silmälasit. Kissan nimi oli Pipsa. Jouluksi satoi lunta, pihamme oli pieni, siinä oli nurmikko ja vastapäätä mökkiämme liiteri. Muistan sieltä hiomakiven. Isä teroitti kirvestä ja viikatetta sillä. Kiveen syljettiin ja sitten liipattiin, terän mukaisesti. Pipsa oli sairas, se oli lumivalkoinen, sen nenä oli vaaleanpunainen. Äiti laski sen ulos, jouluna se kuoli lumihankeen pihallemme. En muista itkeneeni, isä taisi haudata sen. En muistaisi asiaa, ellei äitini olisi kirjoittanut sitä ylös.

Tarina on tosi, ajankohdaltaan ja yksityiskohdiltaan. Se on niin kliseinen että se on totta. Emme sentään olleet köyhiä, eikä isä ollut juovuksissa. Hän ei koskaan juonut viinaa. Olimme onnellisia. Myöhemmin mietin tapausta, siinä on jotakin olennaista maailman rakenteesta. Kohtuullisuutta ei ole: kaikki toimii juuri niin kuin toimii, helpottavia tai etäännyttäviä asianhaaroja ei ole, paitsi tapaus sinänsä. Se on muuttunut kertomukseksi. Siitä ei ole vaikea kirjoittaa, koska se on valmiiksi fiktiota. Aloin ajatella, että todellisuus on kertomusta, tapahtumat muodostavat selvän kaavan. Ilmeisesti yritykset kuvata maailmaa muuttavat sitä, tai pikemmin kuvaamme siitä. Lukija etäännyttäminen on mahdotonta, draaman lait ovat luonnonlakeja.

Kun muistin tämän, olo muuttui haikeaksi, tietysti. Tämän kummallisempaa kirjallisuuden tuskin tarvitsee olla, itse asiassa kirjallisuutta ei ole, on vain kieli millä tapahtunut kerrotaan. Kaikki on tapahtunut, kirjoittamisen vapaus on kielessä. Maailmassa ei ole valmiina kieltä, sen tekeminen kirjoittajan ainoa työ.