Taija Tuominen, kirjallisuuden läänintaiteilija,
Hämeenlinna

Mistä rakkaus alkoi?

Minulla on kirjahyllyissäni tuhatkuusisataakuusikymmentäkuusi kirjaa. Tiedän sen, koska laskin ne äsken. Minun kodissani on kulttuuripääoma korkealla.
Tuhannessakuudessasadassakuudessakymmenessäkuudessa kirjassa eivät ole mukana kirjani, jotka ovat lapsuudenkodissani, eivätkä kirjat, jotka olen vienyt kesämökin hyllyyn. Mukana eivät ole kirjat, jotka olen lainannut tai mahdollisesti varastanut.

Opetushallituksen suuren lukututkimuksen mukaan lapsella on lukutottumus, jos kotona on yli 200 kirjaa. Tätä en voi testata, sillä minulla ei ole muita lapsia kuin ahvenraitainen kollikissa, joka tosin syö kirjojen nurkat, istuu niiden päällä ja mykertää herkkuaan, veristä sian sydäntä sivujen väliin. Selvää kunnioitusta.
Reilu viikko sitten lähdin pitämään kurssia Heinolaan. Ystävä katseli, kun pakkasin kahta isoa laukkua täyteen oheismateriaalikirjoja. Hän totesi lakonisesti: "Meetkö leuhkiin kirjoillas?"

Aivan oikein. Minä leuhkin, enkä ole onnistunut, jos tämän kolumnin avaus ei ärsyttänyt lukijaa edes pikkuisen. (Silti tämä oli tosi kesy).
Kirjailija Matti Mäkelä kertoo, että kirjoittaessaan poleemisella tyylillä, hän etsii lauseen, jota häpeää eniten ystävien, sukulaisten ja kunnioittamiensa ihmisten silmissä. Tai sitten hän etsii lauseen, jonka tietää ärsyttävän pahimmin oman sukupolvensa elämänasennetta. Lopulta Mäkelä katselee lausetta paljaana ruudulta, hänen päässään kohisee, eikä hän häpeä enää mitään. Mäkelän Tarkkailuluokkaesseessä häpeälause oli: "sitä, joka teki kuten käskettiin, palkitsin avomielisesti, sitä, joka ei totellut, löin kirjalla päähän". Armeijaesseessä se oli: "Armeija oli tehnyt minusta miehen." Ja viimeisimmässä, kuuluisassa poleemisessa tekstissä koko kirjan Miehen tie avaus on: "Haluan nyt, nelikymppisenä mennä naimisiin neitsyen kanssa ja aloittaa uuden elämän."

Kun Helsingin Sanomissa kyllin kauan päiviteltiin poikien lukemattomuutta, kirjailija Kari Hotakainen kirjoitti, että so what, mitä tädit vaahtoaa, en minäkään lukenut 15-vuotiaana. Hotakainen huvitti ja ärsytti ja aloitti päivittelyn sijaan keskustelun, jossa teesi ja antiteesi kohtasivat.
Kansainvälisesti Suomi pärjää hyvin lukututkimuksissa. Selvimmin lukeminen on tippunut 14 -vuotiailla pojilla ja yleensäkin kuilu lukevien ja ei-lukevien välillä on syventynyt. On todettu, että nuorilta pojilta puuttuu täysin lukevan miehen malli. Ei ihme, sillä Teemu Selännekin kertoo haastattelussa lukeneensa vain yhden kaunokirjallisen teoksen - kenties oman elämänkertansa.
Jos nuori katsoo paljon televisiota, se heijastuu negatiivisesti lukemisen tasoon. Voisi olettaa, että ne nuoret, jotka eivät katso lainkaan televisiota, ovat kovia lukijoita. Näin ei kuitenkaan ole. Syyksi on löydetty muun muassa se, että heiltä puuttuu television kautta tuleva tietty kyky muodostaa tarinoita.

Heinolan kurssilla rakennettiin kirjakaanoneita eli mitä kirjoja eri-ikäisten nuorten pitäisi lukea ja missä vaiheessa Vänrikki Stool, Rautatie tai Seitsemän Veljestä tulisi ottaa esiin. Kollegani heitti provokatiivisen aloituksen, että mitä te juurista aloitatte ja luetatte Rautatietä, menkää lacanilaisesti kohti juuria ja luettakaa sitä mikä polttelee ja herättäkää sitä kautta rakkaus. Olkoon se sitten Bukowski tai A.W.Yrjänä. Tästä alkoi ensin sota ja sitten hyvä keskustelu.
Kun katson tuhannenkuudensadankuudenkymmenenkuuden kirjan selkää, niin toki siellä ovat Vänrikki Stool, Rautatie ja Seitsemän Veljestä. Mutta ei se rakkaus niistä lähtenyt, sillä teini-iän urheilusuoritus oli karttaa ne. Rakkaus alkoi kerran kuussa postilaatikkoon kopsahtavasta Jerry Cottonista, niin Rothin Portnoyn taudista kuin Kaurasen Sonja O.:sta. Päässä humisi ja koko maailma avautui kirkkaana, salaperäisenä ja selkeänä, kun käveli ne kädessä pitkin pihaa.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa.