|
Minä ja Herra Poetiikka
Tapasin Herra Poetiikan ensimmäisen kerran vuonna 2001. Osallistuin esikoisrunoilijoille tarkoitettuun Runo-Kaarina -kilpailuun kahdella kokoelmalla, jotka kummatkin pääsivät loppusuoralle. Riemukas voittokulkuni tyssäsi erääseen raadin jäseneen, keski-ikäiseen kuivakkaan miesrunoilijaan, joka tiirasi minua epäuskoisesti lukulasiensa yli. Hän oli Herra Poetiikka. Hän oli hyvin tuohtunut siitä että tekeleistäni puhuttiin samassa lauseessa Runouden kanssa. Niistä oli runous kuulemma kaukana. Minua puolestani eivät hänen mielipiteensä paljon kiinnostaneet - muumiot saivat ajatella mitä lystäsivät kunhan pysyivät sopivan välimatkan päässä. Kilpailun voitti kokoelmallinen haikuja. Hallelujaa, minä ajattelin, siinäpä sai Herra Poetiikka mitä ansaitsi. Olin mielestäni aikamoinen kapinallinen, pahasuinen vittumainen nuori nainen.
Poetiikka tuli merkitsemään minulle Portinvartijaa, Pyhää Pietaria joka miehisessä mahtavuudessaan päättää ketkä pääsevät taivaaseen. Minä en päässyt enkä halunnutkaan. Poetiikka oli kuin vähän tasokkaamman ravintolan portsari, joka sanoo että hei tyttö, lähes laputtaan, sulla ei ole mitään asiaa tänne. Olin väärän näköinen, halpa ja rivo, näytin ongelmalta, olin rähisijä. Runoni olivat suoraa huutoa, täynnä sylkeä, limaa, vihaa. Herra Poetiikka oli akateeminen, itseriittoinen, vanhoillinen, kuolettavan tylsä. Hän pukeutui hillityn hailakasti, osti maantienväriset kravattinsa ja suorat housunsa Stockmannilta. Hän poltti sikareja - tupakkaa vetivät vain känsäkätiset raksamiehet. Herra Poetiikka eli omaa persoonaansa, hänellä ei ollut aikaa maallisille asioille kuten vaimo ja lapset.
Suurena Kapinallisena näytin Herra Poetiikalle persettä. Minä halusinkin olla marginaalissa, vähän niin kuin rock, under-ground, räkä poskella rääkyvä känninen muija. Minä en kuulunut Herra Poetiikan maailmaan, mutta eipä hänkään kuulunut minun maailmaani. Herra Poetiikka asui keskustan kivisessä jugendtalossa kun minä riekuin milloin missäkin haisevassa puutönössä.
Sitten tapahtui jotain. Ehkä kasvoin aikuiseksi. Ehkä pehmenin. Sain tarpeekseni rikkinäisistä aamuista, muutin maaseudulle, muutuin rähinähengestä muodokkaaksi maatalonemännäksi. Sattumalta Herra Poetiikkakin muutti maalle viettämään eläkepäiviään, ja meistä tuli tahtomattamme naapurit. Yritimme kovasti olla näkemättä toisiamme. Herra Poetiikka oli mielestäni hajuton, mauton, harmaa paskakikkare, kun itse väänsin mehevää ja tuoretta tavaraa. Katselisin hymähdellen kun Herra Poetiikka yritti hoitaa kitukasvuista pihaansa ikivanhoilla työkaluillaan. Minulla oli punainen Massey-Ferguson, jolla päräyttelin kylätiellä huomiotaherättävän reteästi.
En ollut hyvä naapuri. Kutsuin ystäviäni kylään, ryypiskelimme ja rymysimme pihalla, laitoimme stereot täysille, puhuimme Herra Poetiikasta pahaa. Meidän mielestämme olisi kaikille parempi jos hän vain kuolisi. Kerran kävin kusella Herra Poetiikan oven edessä. Kuitenkin, pikku hiljaa ja vastahakoisesti, aloin tuntea hieman ymmärrystä Herra Poetiikkaa kohtaan. Katsoin kuinka hän harmaantui ja käveli yhä hitaammin postilaatikolle hakemaan ainaisia runouslehtiään, ja mietin että kyllähän se vetää miehen kärtyisäksi, vanheneminen.
Eräänä päivänä päätin ihan lähimmäisenrakkauden muodossa (tai niin sen itselleni selitin) käydä herättelemässä Herra Poetiikan sukupuoliviettiä. Herra Poetiikka makasi sängyssä hämärässä makuuhuoneessaan, luiset raajat erottuivat terävästi peiton alta. Kävin pitkäkseni Herra Poetiikan viereen, emme puhuneet mitään emmekä katsoneet toisiamme silmiin. Ihmeekseni hän sai ohuen pitkähkön elimensä pystyyn ja suoritimme yhdynnän. Intohimosta ei voi puhua, ei oikeastaan edes käyttää sanaa ”seksi”, mutta elimet kuitenkin yhtyivät ja lapsi sai alkunsa.
Olin aluksi kauhuissani. Millainen sekasikiö syntyisi kuivasta kääkästä ja räkäisestä rietastelijasta? Joku persoonallishäiriöinen pikku paskiainen? Mutta voisihan lapsi periä meidän molempien parhaat puolet. Ei Herra Poetiikan perinnerakkauskaan pelkästään huonoa ollut, ja ehkä hienosta suvusta olisi tien siloittajaksi. Minulta lapsi saisi ruumiintunnon, veren, ja eteen päin vievät vietit. Ehkä lapsesta tulisi sinnikäs pikku soturi, joka jonain päivänä räjäyttäisi kaikkien tajunnan. Sitä odotellessa päätin istuttaa perunapellon. Me kaikki tulisimme tarvitsemaan paljon voimia.
Marjo Isopahkala
Marjo Isopahkala (s. 1974, Kalajoki) kirjoittaa nuorta ja suorasanaista runoutta, joka koskettaa, ravistelee, naurattaa ja panee miettimään, kaikkea samaan aikaan. Hän höystää tekstiään mustalla huumorilla ja lakonisilla huomautuksilla. Isopahkala sai ensimmäisen kunniamaininnan J. H. Erkon runokilpailussa 2001. Hänen runojaan on julkaistu useissa runolehdissä ja antologioissa. Isopahkala on myös erinomainen ja yleisönsä ottava lavaesiintyjä.
Lähde:Kustannusosakeyhtiö Sammakko
|
