Helmikuun kirjailijavieras

Leevi Lehto

OPPIMATTOMUUDEN YLISTYS

Voiko kirjoittamista opettaa? Olen tehnyt sitä elämäni varrella jonkin verran eri yhteyksissä, viimeksi viitisen vuotta Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla Helsingissä, enkä oikeastaan vieläkään tiedä. Sen sijaan luulen tietäväni varmasti, että kirjoittaminen joka tapauksessa aina opitaan. Kukaan ei synny kirjoitustaitoisena eikä kirjailijaksi. Sillä varauksella kuitenkin, että tässä oppimisessa osittainen epäonnistuminen, väärinoppiminen ja suoranainen oppimisesta kieltäytyminen ovat usein tärkeämpiä kuin myönteiset vastakohtansa.

Aleksis Kivi ja August Ahlqvist yrittivät molemmat oppia matkimaan ulkomaisia runomittoja suomen kielellä (kun kotoperäisiä jäljiteltäviä ei oikeastaan ollut). Molemmat epäonnistuivat, mutta siinä missä Ahlqvistin ”Suomalainen sonetti” tyytyy valittamaan surkeuttaan (”Ei istukaan käkömme mandelpuulla, / ei L a u r a t meitä kohtaa kirkkoteillä; — / ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä / ei soi sonetti A r n o l a i s e n suulla.”), Kiven ”Ikävyys” tekee surkeudesta teeman. ”Mi ikävyys, / mi hämäryys / mun sielun ympär'”: lohduttomuus on puhdasta, koska se on mukana myös ilmaisussa. Kun Eino Leino ja muut sukupolvi myöhemmin sitten tekivät sen mihin Kivi Ja Ahlqvist eivät kyenneet, tämä tapahtui osittaisen epäonnistumisen hinnalla: sen sijaan että olisivat käyttäneet suomen kieltä, he väärinkäyttävät sitä – laittoivat sen soimaan ja helskymään tavoilla, joita jo heidän aikalaisensa syystä pitivät ”luonnottomina”. Silti heidän runoutensa on jäänyt elämään väkevämpänä kuin helskyttelyä vastaan, arkikielisyyden puolesta reagoineen seuraavan runoilijapolven (Hellaakoski, Kailas...) aikaansaannokset.

50-luvun modernistit taas tarjoavat parhaan esimerkin oppimisesta kieltäytymisestä. Minua on aina kiehtonut Paavo Haavikon kertomus siitä, miten hän nuorena luki edeltävää suomalaista runoa: kirjan toisensa jälkeen, aina sitten merkiten ruksin kansilehdelle: ”Tätä minun ei tarvitse enää koskaan lukea.” Haavikko ja Saarikoski (ehkä parhaina esimerkkeinä) kieltäytyivät opettelemasta perinteistä mittaa, mutta kummankaan runous ei silti ole sanan varsinaisessa merkityksessä vapaamittaista, vaan tuon oppimattomuuden traumasta syntyneen omintakeisen mitallisuuden leimaamaa – epäonnistuneesti mitallista. Sama pätee Eeva-Liisa Manneriin, joka varhaistuotannossaan jo hallitsi perinteen: Tästä matkasta (1956) lähtien hänen runouttaan voidaan lukea jatkuvana poisoppimisena.

Ajattelen olevani oikea henkilö korostamaan tätä, koska oma tulemiseni runouteen voisi päällepäin näyttää todistavan muuta. Kun mainion äidinkielenopettajani Ensio Talvilan kehotuksesta kirjoitin sitten Parnasson lyriikkakilpailussa sijoittuneet ja seuraavana vuonna kokoelmana julkaistut runot, olin 15-vuotias enkä muistaakseni vielä ollut lukenut ainuttakaan modernia runokirjaa: koulussa käsiteltyjä näytteitä vain. Silti – ja tämän olen kunnolla käsittänyt vasta jälkeenpäin – koko hanketta kantoi ja motivoi yritys matkia noita näytteitä, ”mennä ja tehdä itse samoin”. Syntyneellä tekeleellä (Muuttunut tuuli, Otava 1967) ei ole ollut suurta vaikutusta runouteemme, mutta jos siinä jotain kestävää olisi, niin silloin ennen kaikkea juuri silloisen tietämättömyyteni ansiosta: jos olisin tuntenut paremmin sen, mitä koin jäljitellä, tulos olisi ollut vieläkin vähemmän omaperäinen.

Oppimattomuuden ja epäonnistumisten korostaminen on yhdessä mielessä samaa kuin myöntää sattuman ja suunnittelemattomuuden osuus sanataideteoksen synnyssä. Työssäni kirjoittamisen ohjaajana korostan sitä pyrkien aina löytämään tekstistä mahdollisuuksia, joita ohjattava ei tiedä siihen pistäneensä. Omassa myöhemmässä tuotannossani erityisesti sonettikokoelma Ääninen (Like 1997) ja kokeellinen proosateokseni Päivä (Kirja kerrallaan 2004) tutkivat sattuman ja mekaanisen järjestämisen kysymyksiä.

Äänisessä panin viralta intentionaallisen, itseilmaisevan runoilijaminän ja annoin mekaanisten leikkien viedä – niinpä sonetti ”Sarjasta O.P.:tä lukiessa, I”:

       Ajatuksettomasti täysin tapahtunut on kaikki.
       Suhdetta mitään siihen ollut ole ei
       tarjoilijalla. Tuskinpa tarkoittamastaan
       hän muistaa (”Yö tequilaa soittaa.”), kun, oi,

       ruokintaohjeita laatii hän taskuja kopioi
       puoliaan harjoittaa näppäimistöllä
       hyppiä alkavat taas valerullat
       hyperkohteliaat ja vietävät, viskovat

       parinvaihtajain pöydiltä syrjään hyppäävät
       kopean jumalattaren, Amorin, notkeat sormet
       sijaiskärpästen kuuman, soikean kaupungin

       mieluisan päivän varrella hyörivät
       antoisa hissi ja kello! ja nappulat vilpoisat
       vainajat sulkevat takaruumaan suopungin

on sekopäisyydessään (ja lainaan sen tähän myös ihan vain keskustelijoiden raadeltavaksi) peräisin Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -esseekokoelmasta (1927): katkelmasta jonka ensin käänsin takaperin, sitten säkeistin, ja sen jälkeen annoin muokkautua klassisen sonetin ja jonkinlaisen kotikutoisen heksametrin vaatimusten mukaisesti.

Päivä puolestaan on romaanin näköinen kirja, joka sisältää Suomen Tietotoimiston 20. elokuuta 2003 julkaisemien tiedotteiden koko tekstimassan ja vain sen – mutta lauseittain aakkosjärjestykseen saatettuina. Siinä ei siis ole ainuttakaan kirjoittamaani sanaa tai tarkoittamaani lauseyhteyttä – tästäkö johtunee vai muusta, mutta Päivää en kenenkään ole kuullut väittävän sekopäiseksi; päinvastoin, kaikki tietämäni lukijat, itsestäni alkaen, ovat olleet yllättyneitä siitä, miten yhtä aikaa viihdyttävä ja vakava teos se on. Viihdyttävyyttä edustavat mm. luvuttomat tahattomat sattumukset kuten että teos nimensä mukaisesti alkaa sanalla ”aamu” tai että sen sivulla 175 (yhteensä 236:stä) saamme lukea tekijän kertovan, että ”kaksi kolmasosaa teoksesta on jo nyt valmis” – tai vaikkapa tämänkaltainen salaironia: ”Eckhardin mukaan pommi-iskun kohteeksi joutuneen päämajan 20 haavoittunutta työntekijää oli evakuoitu sairaalahoitoon Jordaniaan. Edellinen presidenttivetoinen vienninedistämismatka suuntautui Koreaan vuosi sitten keväällä.” Vakavan Päivästä tekee jo sen aihepiiri – kosketteleehan se sekä aikamme tärkeitä kysymyksiä että sitä, mitä me pidämme tai meidän odotetaan pitävän tällaisina.

Olen esittänyt nämä osaamattomuutta ja tekijättömyyttä sivuavat näkökohdat johdannoksi aiheeseen, johon kajoamista toimitus varovaisesti suositteli: keväällä 2007 perustamaani ntamo-kustantamoon. Tietyssä oleellisessa mielessä näen nimittäin ntamon – muun ohella – omana uutena ”teoksenani”, ja tässä se asettuu luontevasti Äänisen ja Päivän jatkumoon (kuten tekee myös viimeistelyvaiheessa oleva uusi suomennokseni James Joycen Ulysses-romaanista). Kuten Päivä, ntamokin saattaa tekstejä yhteyksiin, joihin ne eivät muutoin olisi joutuneet: melkein jokaiseen tähän asti julkaisemistani n. 80 teoksesta liittyy jokin aspekti, jonka nojalla se on aiemmin tullut torjutuksi toisaalla – tai tekijän, minun tai jonkun muun arvion mukaan ainakin olisi tullut. Oletan siis, että ympärillämme tapahtuu koko ajan (runsaastikin) kirjallista epäonnistumista, josta meidän on syytä olla myönteisesti kiinnostuneita (tai kääntäen: että julkaisemisen kentässä vallalla olevat onnistumisen kriteerit ovat liian ahtaasti menestyshakuisia ja siten kirjallisen kulttuurimme kehitystä kahlitsevia). Vastaavasti ntamon julkaisupäätökset tähtäävät monessa mielessä jatkuvaan epäonnistumiseen: yhtä hyvin suhteessa sen ”linjaan” kohdistuviin odotuksiin (vastoin yleistä käsitystä en suinkaan julkaise pelkästään ”kokeellista” runoutta) kuin ihan kirjaimellisesti sikäli, että laiminlyön törkeästi teosten tunnetuksitekemistä ja muunlaista promoamista itse julkaisutoiminnan kustannuksella (mikä laiminlyönti puolestaan usein – ellei tämä nyt jo mene liian monimutkaiseksi – epäonnistuu surkeasti sen kautta, että teokset sitten kuitenkin löytävät yleisönsä, tulevat arvostelluiksi ja niittävät kilpailu- ja palkintomenestystä).

Huomataan, että puhun epäonnistumisesta kun tarkoitan onnistumista, mutta ainakin yhdessä kohdassa käytän sanaa (ainakin melkein) vailla kieroilua. Tämä kohta on ntamon tavallaan hyvin kevyt suhtautuminen kustannustoimittamiseen: toisin kuin opetustyössäni, ntamossa en yleensä lähde keskustelemaan tekijän kanssa siitä, mitä ”muuta” hänen tarjoamastaan käsikirjoituksesta voisi tulla, vaan vain joko uskon teokseen ja otan sen kutakuinkin sellaisenaan tai sitten hylkään. Tässäkin perussyy on ajankäytöllinen: kun teen kirjoja käytännössä yksin, haluan että kaikki liikenevä aikana menee itse tuotantoon. Mutta kustannustoimittamisesta, esiluvusta, viimeistelyavusta ja muusta ns. jumppaamisesta pidättäytymiseen on myös periaatteellisempi syy, jota ilmaisen sloganillani ”Kyllä kirjat nykyään jo pitää voida julkaista sellaisina kuin ne on kirjoitettu.” Arvostelijat ovat aika ajoin kanssani eri mieltä esittäen huomautuksia tyyliin ”teos olisi hyötynyt karsimisesta”, ”osaston V olisi voinut jättää poiskin”. Minä puolestani olen usein eri mieltä heidän kanssaan: kyseinen osasto V on voinut jo ensi luvussani olla juuri se vipu, joka vasta tekee teoksesta luovasti epäkeskoisen ja siten kiinnostavan. Silti: asiaa ei muuttaisi, vaikka olisin samaa mieltäkin, ja ntamon kohdalla arvostelijan olisikin osoitettava moitteensa tekijälle – siis esimerkiksi runokokoelman kohdalla otettava käsiteltäväkseen paitsi tekijän kyky kirjoittaa kiinnostavia, koskettavia, taidokkaita tms. runoja, myös hänen taitonsa kokoelman koostamiseen.

Voi olla, että olen tässä sivunnut ainakin kahta suurta, käynnissä olevaa muutosta itse kirjallisen instituution perusteissa. Tarkoitan a) tuottaja / kuluttaja -paradigman syrjäytymistä verkostomuotoisen organisoitumisen tieltä ja b) tästä seuraavaa päiväkohtaisuuden ja sesonkiajattelun purkautumista. Ajatus voi vaikuttaa oudolta: kaikkihan tiedämme, että kirjat sen kuin tuotteistuvat tuotteistumistaan ja että ne vanhenevat nopeammin kuin koskaan. Uumoilen kuitenkin, että nämä ovat saman asian kaksi eri puolta: juuri koska verkostoituminen ja omaehtoisuus ovat tulleet mahdollisiksi muutakin kautta, ne eivät enää voi entisessä mielessä kiinnostaa perinteistä kustannustoimintaa. Kirjallinen kenttä on jakautumassa – ja ainakin runouden alueella uusi, verkostoitunut malli on jo noussut hallitsevaksi.

Paitsi että en ole ihan varma tuosta ”uutuudesta”. Tuomas Anhava, jota en koskaan tullut lähemmin tuntemaan, on voinut olla ”kauhea” lukija, mutta ainakaan esikoiseeni, joka kulki hänen käsiensä kautta, hän ei puuttunut millään tavalla. Ajattelenkin mielelläni, että ntamo ja muut uudella tavalla toimivat julkaisukanavat ovat samalla palauttamassa kirjalliseen kenttään jotakin siitä arvaamattomuudesta ja kokeiluhengestä, jolle vielä 1960-luvulla oli tilaa isojen talojen suojeluksessa. Mitä taas ei-päivänkohtaisuuteen tulee, Ääninen ja Päivä kumpikin aikoinaan keräsivät nolla sanomalehtiarvostelua – nyt niistä tehdään opinnäytetöitä. Digipainaminen luo tällaiselle pitkälle odotushorisontille uudenlaisen materiaalisen perustan: ntamon kirjojen painokset eivät lopu koskaan. Niiden tekijät eivät siis voi epäonnistua myöskään sanaan ”floppi” kentän toisella puoliskolla liitetyssä merkityksessä.

Linkkejä

http://leevilehto.net

ntamo
http://ntamo.blogspot.com

Ääninen
http://leevilehto.net/?page_id=179

Päivä
http://leevilehto.net/?page_id=89

Ulysses-hanke
http://leevilehto.net/?page_id=110