|
Laadukasta roskaa?
Onko naistenviihteellä jotain annettavaa maailmalle ja pitäisikö kirjoittajakoulutusta laajentaa populaarin puolelle? Voiko viihde olla taidetta tai taide olla viihdettä? Missä menee matalakirjallisuuden ja korkeakirjallisuuden veteen piirretty rajaviiva?
Naisten viihdekirjallisuus on siitä metka genre, että sitä luetaan kohtalaisen paljon, mutta se on silti asemaltaan marginaalista. Kulttuuritoimitukset vaikuttavat älyllisesti nukahtaneilta suhteessaan romanttiseen viihteeseen. Jos kuuluisa poliitikko, playboy-malli tai urheilutähti kirjoittaa viihdeteoksen, se yleensä huomioidaan jollakin tavalla. Mutta onko takeita, että jos kirjoittaja on kiinnostava, kirja edustaa lajinsa parhaimmistoa ja ansaitsee tulla nostetuksi muiden joukosta esiin? Vastaan tähän kysymykseen arvostaan tietoisen kirjallisuusihmisen äänellä: Naisten viihdekirjallisuudessa ei ole parhaimmistoa. Lehtien kulttuurisivujen vähäisiä resursseja ei pidä käyttää siihen, että esitellään kirjoja joissa ei ole sisältöä eikä juuri mitään muutakaan.
Tosin tekijävetoinen julkisuus on yhä enemmän tunkemassa muihinkin kirjallisuudenlajeihin. Runoilijalle tai prosaistillekin on selkeä etu, jos hän on kiinnostava mediapersoona. Olemme siirtymässä maailmaan, jossa kirjailijan, edustipa hän mitä genreä tahansa, tärkein teos on hän itse. Kirjailijan on ensin myytävä itsensä medialle, vasta sitten päästään myymään kirjoja.
Mutta mistä me oikein puhumme kun me nyt taas puhumme naisten viihdekirjallisuudesta? Minusta me puhumme erityisesti naisille suunnatusta kaunokirjallisuudesta, jossa keskeistä on tunteiden käsittely ja oikean kumppanin etsintä. Juoni on tärkeä, kielellisiä kokeiluja ei erityisesti kaivata, ainakaan ne eivät saa viedä huomiota pääasialta.
Romanttinen viihde ei kiinnosta kaikkia naisia, mutta vain hiukan liioitellen voisi sanoa, että kaikki jotka lukevat romanttista viihdettä ovat naisia. Aioin ensin sanoa, että kaikki joita romanttinen viihde kiinnostaa, ovat naisia. Mutta sitten juttelin parin miehen kanssa ja tulin siihen tulokseen, että naisten jutut voivat kyllä joitakin miehiä kiinnostaa, mutta vain harvoilla on riittävästi munaa jotta he tohtisivat tarttua romanttiseen viihteeseen. Sopivissa olosuhteissa miehetkin voivat sitä kuitenkin lukea. Muistan Länsi-Suomen opiston poikien asuntolan riekaleiksi luetut Reginat. Novellien maailma oli poikien mielestä pelottava. Oppitunnilla purimme ahdistusta kirjoittamalla Reginan novelleista parodioita. Mutta enimmäkseen romanttinen viihde kai kuitenkin on kirjallisuudenlaji, joka miesten on helppo jättää huomiotta.
Naisillakin on usein hiukan kompleksinen suhde romanttiseen viihteeseen. Ei ole niinkään tavatonta, että nainen on jossain elämänsä vaiheessa, usein nuorena, lukenut paljonkin romanttista viihdettä, sitten kasvanut sen ohi. Aika yleistä on kokea, että ns. arki on tullut vastaan, tarinoiden kenties lupaama satuprinssi on jäänytkin löytymättä. Siinä vaiheessa nämä tosielämän katkeroittamat entiset viihteen suurkuluttajat toteavat, että romanttinen viihdekirjallisuus on valhetta. Rakkaus ei ole sellaista kuin kirjoissa esitetään. Ajatellaan, että tämä todellisuuden ja kirjallisuuden välinen ristiriita on pätevä peruste sanoa, että kirjat ovat huonoja.
Onko rakkaus sellaista kuin romanttisissa kirjoissa esitetään, siitäkin voisi keskustella. Yhtä hyvin voisi väittää, että korkeakirjallisuuden lukemattomat perhehelvettikuvaukset ovat valhetta. Niissä keskitytään ihmissuhteen rapautumiseen, eikä oteta lainkaan huomioon miten joskus nämä ihmiset valitsisivat toisensa ja päättivät elää yhdessä. Onnettominkin pari on luultavasti joinakin elämänsä hetkinä ollut onnellinen.
Olennaisempaa minusta kuitenkin on, että kritiikki, joka perustuu väitteeseen rakkausromaanien valheellisuudesta, on jotenkin hölmö. Voisin esittää dekkareita kohtaan syytöksen, väittää että ne välittävät valheellista kuvaa maailmasta, koska en ole koskaan kesälomamatkallani, enkä yhdelläkään työpaikallani törmännyt minkäänlaiseen murhamysteeriin. Kukaan ystäväni, sukulaiseni, ei edes vihamieheni ole koskaan tullut murhatuksi. Minusta dekkareita lukemalla saa virheellisen kuvan maailmasta, koska ne antavat olettaa, että kuka tahansa voi milloin tahansa kompastua ruumiiseen. Tästä todellisuuden ja kirjan maailman välisestä ristiriidasta ei kuitenkaan dekkareita syytetä. Ymmärretään että kuuluu genreen pistää kansien väliin muutama mystinen murha.
”Kyllähän akateemisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että romanttisen viihteen lukeminen on ajanhukkaa, ja pitäisi valikoida lukemansa kirjansa tarkemmin”. Tämä on pätkä erään akateemisen naisen blogiini kirjoittamasta viestistä. Toinen, kirjallisuutta opiskeleva tyttö kertoi omassa viestissään kauhunhetkestään kirjastossa kun hän sattui lainaustiskille yhtä aikaa kirjallisuuden professorin kanssa ja hänellä oli sylissään pino hömppäkirjoja. Minusta on erikoista, että monet naiset suhtautuvat näin kompleksisesti kirjoihin, joiden lukemisesta he kuitenkin nauttivat. Tämän kompleksisen suhtautumisen vastapooliksi asetan mielessäni Tarantinon Pulp Fictionin. Elokuva ammentaa aiheensa kioskikirjallisuudesta ja tekee sen tavalla joka kunnioittaa alkuperäistä materiaalia ja ymmärtää sen olemuksen. Milloin naiset tekisivät saman romanttiselle pulpille, sen sijaan että he nyt vain joko kasvavat ylväästi sen ohi ja kääntävät sille selkänsä? Tai vaihtoehtoisesti lukevat sitä salaa, häveten itseään?
Kun Loki lopetti toimintansa, monet ovat surreet laatukirjoihin keskittyneen kustantamon lopettamispäätöstä. Huomioni kiinnittyi tuohon sanaan ”laatu”. Kevyet mullat Lokille, minun puolestani se olisi saanut jatkaa toimintaansa, mutta kenen vika on, etteivät sen kirjat menneet riittävästi kaupaksi? Olisivatko ne menneet paremmin kaupaksi, jos maailmassa kirjoitettaisiin ja julkaistaisiin vähemmän viihdekirjallisuutta? Jos naisten romanttista viihdettä ei olisi ollut lainkaan kaupan, olisivatko ihmiset rynnänneet pistämään rahansa Lokin kirjoihin?
Itse ajattelen, että kirjat voivat olla kevyitä tai vakavia tai kaikkea sitä väliltä, mutta toivottavaa on, että ne olisivat laadukkaita. Kevyt kirja voi olla hyvin kirjoitettu ja sisällöltään hyvinkin vakava. Kuten dekkari voi juonensa ohessa nostaa esille monia tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja, sama koskee myös rakkausromaaneja.
Viihdekirjojen kirjoittajinakin me voimme olla hyviä tai huonoja ja kaikkea siltä väliltä. Voimme myös kehittyä kirjoittajina paremmiksi. Minusta kuitenkin näyttää, että Suomessa kirjoittajakoulutus on jättänyt populaarikirjallisuuden oman onnensa nojaan, vai olenko saanut aivan väärän käsityksen? Minusta näyttää, että kirjoittamista vakavasti harrastavat eivät ole vielä huomanneet populaarin kirjallisuuden tarjoamia mahdollisuuksia puhua tärkeistä asioista ja saada sanottavansa myös perille. Olisi tietysti ihanaa olla kunnioitettu taiteilija, joka saa paljon virallisia huomionosoituksia taide-eliitiltä, mutta ei sekään ole hassumpaa, kun nuori tyttö kirjoittaa sähköpostia ja kertoo, miten tärkeitä kirjani ovat olleet hänelle.
Niin että sitä minä tässä nyt tavallaan ajan takaa, että pitäisikö kirjoittajakoulutusta laajentaa populaarikirjallisuuden suuntaan? Voisiko kirjoittaja, jolla on runoilijan sielu, kirjoittaa myös populaareja teoksia? Nythän on nähty miten runoilijat ovat jo laajentaneet tyttökirjojen puolelle. Vilja-Tuulia Huotarinen voitti Kariston tyttökirjakilpailun käsikirjoituksellaan. Eikö olisi kuitenkin kaikkien etu, että Suomessa kirjoitettaisiin mahdollisimman laadukkaita, hyviä kirjoja, olivatpa ne sitten mitä genreä tahansa? Vai mitä mieltä te olette tästä?
Kirsti Ellilä
Päähenkilöitäni ovat naiset: tytöt, teini-ikäiset ja nuoret aikuiset. Henkilöiden elämää, heidän vahvuuksiaan ja heikkouksiaan kuvaan humoristisesti ja hiukan ehkä feministisesti. Olen kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja, viihderomaaneja, jännitysromaanin, näytelmiä sekä scifi-novelleja. Ohjaan myös kirjoittajia, mikäli vain kiinni saan. Viime vuosina olen keskittynyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ohjaamiseen, mutta tähyilen kaipaavasti myös nuorisoa. Meneillään on kokeiluluontoinen kirjoittajarippikoulu Kaarinan seurakunnassa. Se antaa kirjoittamisesta kiinnostuneille nuorille mahdollisuuden suorittaa rippikoulunsa hiukan normaalia luovemmin.
Lisää kirjailijasta:
Sanojen aika
Kirsti Ellilän blogi
WSOY
Karisto
|
