Katariina Saarinen,
Ulvila

Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu, WSOY, 2001

RUNOLLISIA PAKKOMIELTEITÄ

Kaunis sielu on Helvi Hämäläisen ensimmäinen proosateos, joka on kirjoitettu jo vuonna 1927, mutta jäi tuolloin julkaisematta arkaluontoisen aiheensa vuoksi. Päähenkilö on nainen, joka tuntee vetoa oman sukupuolensa edustajiin ja haluaa pakkomielteisesti murhata miesystävänsä. Nykypäivänä kirjassa ei olisi mitään sensuroitavaa, se kuvaa aihettaan hyvin hienovaraisesti, mutta 20-luvulla tilanne oli epäilemättä toinen.

Tarinassa liikutaan utuisessa todellisuuden ja kuvitelman rajamaastossa. Helvi Hämäläinen kertoo omaelämäkerrassaan, että hänessä "vaikutti äärettömän voimakas kauneudentaju" ja hän koki "hurmioituneita runoelämyksiä" kirjoittaessaan Kaunista sielua hämärässä kellarihuoneessa. Päähenkilöllä on harhanäkyjä, voimakkaita inhon tunteita ja pakkomielteitä. Hän näkee taiteellisia, typerännäköisiä piruja istuskelemassa kirjahyllyssään, hän tuntuu himoitsevan kaikkea rumaa, inhottavaa ja pahaa, mutta kuitenkin hän nauttii luonnon kauneudesta ja aistillisuudesta. Mies, jonka hän haluaa tappaa, herättää hänessä inhoa vain siksi, että tämä on olemassa, ajattelee, näkee, kävelee.

Päähenkilö vuodattaa sielunelämäänsä melkein kuin puhuisi terapeutin vastaanotolla, vain huomattavasti runollisemmin. Alussa hänen pakkomielteensä on tehdä murha. Kun hän on tehnyt sen, hänen pakkomielteensä on selvittää itselleen, miksi hän teki sen. Taiteellisuudesta, ylpeydestä, inhosta, intohimosta, rakkaudesta? Samalla hän tajuaa kuinka hän "syöksyy sisään hulluuden pimeään taloon".

Kaunis sielu on nimensä mukainen teos, kaunis ja sielukas. Siinä ei itse asiassa tapahdu juurikaan mitään. Se on täynnä värikästä luonnon ja ympäristön kuvausta ja päähenkilön itsetutkiskeluun uppoutuneita pohdintoja. Kiinnostus naisiin askarruttaa häntä, mutta murha pysyy tärkeimpänä ajatuksena.

Se, että teos on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten, näkyy kielessä. Lauserakenteet ovat osittain vanhahtavia ja mukana on sanoja, joita ei nykyään kuule. Muuten kirja voisi hyvin olla kirjoitettu 2000-luvulla. Kovin helppoa luettavaa se ei ole. Kun kirjan päähenkilö liikuskelee uniensa maailmassa, on lukijan pysyttävä hereillä. Teos on hieman sekava ja kaunista luontoa on yliannostus. Päähenkilön elämäntilanne jää epäselväksi, vaikkakaan se ei ole kovin olennaista tarinassa. Kiinnostavammaksi se muuttuu murhan tapahtumisen jälkeen, jolloin nainen etsii selvyyttä itsestään ja pohtii psykologisestikin, miksei tunne pienintäkään katumusta teostaan. "Tässä kaikessa on jotain väkevää ja surullista, jotain hahmottumatonta."