|
Vaikea aihe
Olen ollut muutamaan otteeseen opettamassa proosan, draaman ja sarjakuvakäsikirjoitusten tekemistä erilaisilla kirjoittajakursseilla. Monilla, erityisesti nuorilla tai aloittelevilla kirjoittajilla, tuntui olevan yllättävä pulma: mistä kirjoittaisin?
Nämä aiheen löytämisen kanssa painiskelevat kirjoittajat olivat pääsääntöisesti aivan yhtä lahjakkaita kuin muutkin. Heidän olemassa olevat työnsä olivat rakenteellisesti ja kielellisesti lupaavia. Kirjoittamisen kuumetta ja kunnianhimoa oli kaikilla, hukassa oli vain omalta tuntuva tarinan idea.
Mieleeni onkin tullut, pitäisikö kirjoittajakoulutuksessa rakenteen hallinnan ja kielen käytön lisäksi alkaa erikseen paneutua myös aiheen löytämisen ja valinnan taitoon? Sellaisetkin kirjoittajat, jotka tulvivat omaperäisiä ideoita, voivat tarvita ohjausta, harjoitteita ja palautetta oppiakseen valitsemaan tuhansista tarinantaimistaan ne, jotka ovat hedelmällisimpiä koulittavia.
Käymissäni keskusteluissa olen huomannut, että joitakin kirjoittajia aiheen löytämisen ja valinnan opettamisen ehdottaminen jopa hieman loukkaa. On kuin kirjoittamisen ohjaaja menisi jollekin liian yksityiselle ja intiimille alueelle, sellaiselle joka kuuluu vain kirjoittajalle itselleen. Tai että aiheen pitää vain tulla jostakin kirjoittajan luo kuin taiottuna. Usein toistui lause: “aihe valitsee kirjailijan eikä kirjailija aihetta”. Omasta mielestäni tällainen mystifiointi on yhtä kaukana kirjailijan työn todellisuudesta kuin inspiraation myytti.
Aiheen löytämisen ja valinnan opettaminen ei tarkoita myöskään sitä, että ohjaaja jollain lailla määräisi kirjoittajalle, mistä tämän pitää kirjoittaa, tai rajaisi pois aihealueita. Kyseessä olisi enemmänkin ideointitekniikkojen kehittäminen, ja sen oivalluksen hiominen, että aiheen löytyminen ei vaadi keksimistä vaan tunnistamista. Olen omilla kursseillani koettanut opettaa erityisesti sitä, kuinka koko ympäröivä maailma kuhisee kirjoittamattomia kertomuksia: niiden havaitsemiseen voi harjaantua.
Kun kirjoittamisen paine ja tahto on kova ja aihe on hakusessa, useimmiten kirjoittajan katse kääntyy omaan elämään. Oman elämän muokkaaminen fiktioksi onkin tärkeä ja keskeinen vaihe varsin monien kirjailijoiden kehityksessä. Jotkut tunnustetut kirjailijat ovat tehneet siitä hienon elinikäisen urankin. Kuitenkin rohkenen olla sitä mieltä, että kirjailijaa voisi myös kannustaa rohkeasti kurottautumaan oman kokemuspiirinsä ulkopuolelle. Olen itse asiassa melkein vastakkaista mieltä kuin Hannu Salama, jolta näiden sivustojen aiemmassa kirjailijavieraskeskustelussa Nora Ekström oli kaivanut esille riemastuttavan palautesitaatin: “Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset, onks niitä siellä Joensuussa?”
Onkin totta, että jos kokematon kirjoittaja ulottaa aiheen valinnan oman välittömän elämänpiirin ulkopuolelle, hän saattaa alkaa kirjoittaa fiktiota jo valmiiksi fiktiivisistä ihmisistä, kuten vain muiden kirjojen sivuilta tutuiksi tulleista aatelisista tai rikkaista. Mutta väittämä: “kirjailijan on tunnettava asia josta hän kirjoittaa”, ei tarkoita sitä etteikö kirjoittaja voisi erinomaisesti ottaa selvää asioista, joita hän ei vielä tunne.
Erityisesti käsikirjoittamisessa taustatyön tekeminen on keskeinen osa koko kirjoittamisprosessia. Miten urheiluvalmentaja puhuu? Kuinka levytuottajaksi tullaan? Miten metsäkonetta ajetaan? Millaista lainsäädäntöä täytyy noudattaa tilaviinituotannossa? Samaan aikaan, kun taustatieto lisääntyy, se alkaa toimia rakennusaineiden lisäksi kirjailijan hanslankarina – sisäpiirin tieto, anekdootit ja ammattiryhmien tavat ajatella ja toimia alkavat tuottaa itse tarinaa ja kolmiulotteistaa henkilöitä.
Oma kokemus toki soi aina teoksen taustalla ja luo osaltaan taideteokselle välttämätöntä yksilöllisyyttä, mutta oman kokemuksen voi ajatella kirjan rakennustyömaalla olevan vain kelpo työkalu tai kiinni pitävä naula, aina sitä ei tarvitse käyttää rakennushirsinä.
Nämä asiat lienevät kaikille kokeneille kirjoittajille itsestään selviä, mutta kirjoittamisen opetuksessa ani harvoin olen törmännyt siihen, että aloitteleva kirjoittaja saisi ohjausta ja palautetta aiheen valinnasta – korkeintaan Salama-töräytyksen “jos jatkaa aiotte, kehoitan että kirjoittaisitte seuraavan käsikirjoituksenne jostakin itseänne koskevasta aiheesta”. Tuon neuvon (joka sinänsä on yhtenä harjoitteena hyvä, mutta elämäntehtävänä sitä en osaa nähdä), voisi kai nykyään jo korvata aiheen valintaan liittyvällä opastuksella, harjoitteilla, kritiikillä ja kannustuksella.
Johanna Sinisalo
Johanna Sinisalo on tamperelainen kirjailija. Hänen esikoisteoksensa,
Ennen päivänlaskua ei voi, sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000 ja on
sen jälkeen käännetty yli kymmenelle kielelle, viimeksi venäjäksi.
Tämän jälkeen häneltä on ilmestynyt romaani Sankarit (2003) ja
lyhytproosakokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä
tarinoita (2005). Hänen uusin romaaninsa on tänä syksynä ilmestynyt
Lasisilmä, mediamaailmaan sijoittuva psykologinen trilleri.
Lisää kirjailijasta:
Kustannusosakeyhtiö Teos
Sanojen aika
|
