Olli Hyvärinen
Helsinki


"Olli Hyvärinen, s.1958, helsinkiläinen sanatyöläinen ja kustannustoimittaja. Julkaistu tuotanto: Risa Paha, romaani, 2001; Viimeinen sana, fragmentit ja trivialiteetit, 2003; Haavekuvia, kolme draamaa, 2003; Kukkien järven itäpuoli, runoja, 2004; Mikä työmiestä vituttaa, runoja, 2004. "






Myrsky valkoviinilasissa ja kuvakäen piipitystä



Käsittelen tässä kirjoituksessa eräitä puolia ja piirteitä suomalaisessa nykyrunoudessa ja otan lähtökohdakseni Aki Salmelan esikoiskokoelman Sanomattomia lehtiä (Tammi 2004) sen edustavuuden takia. Kokoelma ja sen lukemisen kautta muodostuva kuva runoilijasta joutunevat näkökulmani uhriksi ja sijaiskärsijäksi, jota pahoittelen jo etukäteen. En siis pyri kattavaan, objektiiviseen kritiikkiin vaan pikemminkin Sanomattomien lehtien innostamana ja provosoimana poleemiseen kiistakirjoitukseen.

Mennäkseni suoraan asiaan, Sanomattomia lehtiä jatkaa akateemisen taiderunouden hienoa perinnettä, tätä kuvakäen kukuntaa kellossa, käyttääkseni Lönnrotin termiä; se on postmodernistisen kielifilosofian ja taideteorian kehikkoon johdonmukaisesti kirjoitettua tai "luotua" metarunoutta, jota kirjallisesti sivistyneet ihmiset varmaankin mielikseen lukevat; muista en ole varma, mutta heistähän me emme nyt välitä. Kaikki hyvä, taidevirtaukset ja -teoriat tulevat tunnetusti Suomeen vähintään parinkymmenen vuoden viiveellä, mutta hyvä niinkin. Kokoelma toistaa edellämainitun teorian muutamaa päädogmia, ennen kaikkea kielen, varsinkin taiderunouden kielen kyvyttömyyttä kuvata tai representoida "todellisuutta" - tämä hämärä ja ideologisesti saastunut sana luonnollisesti koko ajan lainausmerkeissä - ja enemmänkin, "todellisuus"kuvaus ei ole, eikä sen pidäkään olla kielen tehtävä. Taiderunous kaventakoon näkökulmaansa, vetäytyköön spesiaalialaan, taiteen kieleen, ainoaan tosiolevaiseen, joka tutkikoon itse itseään.


Sfäärin tarkempi määritys

Kokoelman nimi ei ole Sanomalehtiä, vaan Sanomattomia lehtiä. Näin se tulee määritelleeksi rajansa ja päämääränsä. Lehdet voidaan tulkita jossain tuolla ulkopuolella mahdollisesti olemassa oleviksi orgaanisiksi olioiksi, mutta myös kirjojen sivuiksi, sillä niillähän runoilija - tai pitäisikö sanoa "toposten loppu, likimääräinen haave identiteettien verkostossa" - liikuskelee. Lehdet voivat siis myös olla vain lehtiä, puiden, kasvien, joten kokoelman nimi viittaa myös luontoon, johonkin alkuperäiseen, jota ei kuitenkaan fundamentaalisimman teorian mukaan ole eikä ole koskaan ollutkaan.

Kirjan mottona oleva sitaatti Lyn Hejinianilta - "Language discovers what one might know" - selventää tosiasiaa, että etsimässä, löytämässä ei niinkään, suinkaan ole runoilija, yksilö tai subjekti, jos tahdotaan tiukasti pysyä tekstuaalisessa kontekstissa, vaan kieli. Kokoelman nimi ja motto voidaankin tiivistää: haussa on jotakin aivan uutta ja ennensanomatonta, kuten oikein onkin ja runouden kärkikaartille nyt ja aina kuuluukin. Ja tällä kertaa se ei olekaan aivan vähän: "Tärkeä päätös on toisaalla;/ hermeettinen päätös, jonka me tahtoisimme avata/ kuin suuren myyttisen riippulukon sielussamme./ Tuon vanhan varaston ovi oli aina raollaan./ Seisoimme kynnyksellä ja kuuntelimme ääniä.,/ jotka tuntuivat kuuntelevan meitä./ Jokin päätös on nyt tehtävä./ Hyvästi todenkaltaisuus!" Huutomerkki korostaa tosissaan olemista, ironinen yleissävy vaihtuu suoraan sanomiseen, josta tosin saattaisi tulla Kielikoulun rehtorilta, kuka hän lieneekään, keppiä sormille tai jälki-istuntoa. Ikäänkuin abstraktioilla ja symbolifunktiolla voitaisiin sanoa mitään kirkkaasti, yksiselitteisesti, saati nyt väittää muutakin kuin aavistuksenkaltaista, hämärää, joka "Tuo kaikki on aina hieman toisaalla,/ tämä tässä yhä tässä mutta jo liikkeellä/ kohti paikkaa, jota emme saa koskaan kiinni."

Hejinian-sitaatin viimeiset sanat "might know" tuntuvat viittaavan johonkin aitoon, ehkä alkuperäiseen, ehkäpä ihmiskunnan kulta-ajalta, jostain Rüdbeckin Atlantiksesta tai ennen syntiinlankeemusta vallinneesta paratiisista periytyvään puhtaaseen olemassaolon tarkoitusta käsittävään ymmärrykseen ja tietoon, joka vain on unohtunut ja mahdollisesti siis palautettavissa, kunhan pääsemme irti kulttuurin ja erityisesti kielen alistavasta, tukahduttavasta vankilasta. Tässä suhteessa runoilija ei ole aivan puhdasoppinen; hän tuntuu epäilevän, kaihoavan, odottavan että tuolla jossakin kielen ulkopuolella saattaa sittenkin olla jotain, hiukan mystistä, sittenkin tavoitettavaa onnea, ehkä zeniläistä tai buddhalaista puhdasta läsnäoloa: "Joki virraten virtasi vapautuneen puutarhan poikki, eikä se voinut olla synnyttämättä iloa. Niin pienet virtaukset! Kuin lapsen hymy kuin parkaisu. Tiedoton ja jotain osoittava." Tai näin: "Odottamaton tapahtuu; mahdollisuus, josta kukaan ei tiennyt, täyttyy. Aamu pyrähtää pieninä kirkkaina lintuina ilmaan. Taivaan oksat vailla lehtiä, avaan ikkunan viileään päivään. Kaiken keskellä hän tahtoi takertua jatkuvuuteen ja jokin miltei tarina pulpahti hänen kieleltään." Niinpä niin, helppoa se ei ole, kulttuurinen kuorma ja kuona, tässä tapauksessa tarinan formaatti, on niin raskas riippakivi.

"Eräänä aamuna hän löysi sateenkaaren ikkunansa alta. Jotain niin kaunista ja niin helppoa; jotain joka herättää paljon vastustusta. Yksinkertainen, lauseeseen piirretty ilo. Ja hän nauroi niin kuin varhain avautuva kukka, kuin nainen joka ajattelematta huomasi olevansa onnellinen. Niin paljon yllätyksiä, jotka oikeuttavat tämän turhuuden; niin paljon katteetonta iloa joka ei etsi käyttötarkoitustaan. Varjoja, joita kevätaurinko tanssittaa. Alkavan sateen paiste." Vaikka koko ajan on muistettava, että kirjoittaja kirjoittaa kirjoittamisesta, hän onnistuu väliin irtoamaan aiheestaan ja runo kohoaa kertomaan jotain yleisempää, peräti aitoa.


Katsaus raakamateriaaliin

Koska osastot ja jokainen yksittäinen runo on nimetty, mikä vaikuttaa hiukan vanhanaikaiselta, toisaalta on johdonmukaista ja luonnollista, koska trendiopin mukaan olemme ihastuneet kitschiin ja antikviteetteihin, voimme luoda silmäyksen sisällysluetteloon. Se on tapa saada alustava kuva kirjan kuin kirjan asiasisällöstä, vaikka toimiikin paremmin oppi- ja tietokirjallisuuden kohdalla. Tässä ei aivan täydellinen otos: "Elegia; Rakastavaiset; Nihilisti; Une semaine de bonte; Kierros; Mattopiiska; Algerialainen muusikko; Kukka; Manalassa; Tiikerintuhkaa; Pitkin seisovaa ilmaa; Kone; Kolmen minuutin muna; Pyhä Yrjö; Kaksi laukausta; Eteerinen perversio; Lyhenevää kehää; Kellonviisarit; Kreikkalainen koira; Tunti Pietarissa; Dialogin mahdollisuudesta; Tyhjänpäiväinen allegoria; Å vieraantuu; Loiset; Ajattelija; Hiljaisuuden lause; Tähtien pateettisuudesta; Käytävät; Teloitus; Kunstkammer; Peterburg; Oodi kaatopaikalle; Mätäkuu; Le belle exentrique; Tyhjyydestä; Jazz; Viimeiset runoilijat; Hyvästi".

Jo sisällysluettelo osoittaa, että nyt liikutaan hyvin korkeakulttuurisella ja -taiteellisella tasolla; vieraita kieliäkin löytyy, ranskaa, saksaa, ja myöhemmin sivuja lehteillessä englantia, venäjää ja tietenkin latinaa. Kun pistän hakurobotin poimimaan eris- ja paikannimiä, niin alkuvaikutelma vain vahvistuu: "Dante; Majakovski; Kauko-Itä; Alladin; Oidipus; Gallia; Rimbaud; Diogenes; Artemis; Akropolis; Pietari; Brian Eno; Cabare Voltaire; Bosch; Brüegel; Tarzan; Jane; Charles Bernstein; Moskovits; Gregory Samsa; Odysseus; Parmigiano; Akaki Akakijevits; Lethe; New Orleans; Paganini; Raymond Russel; Bach; Pushkin; St. Cloud". Nyt alkaa jo hiukan huimata, herranen aika sentään, onko runoilijalla koko maailman maantieteellinen ja kulttuurinen perintö populaarikulttuuria myöten hallussa, ja pysynkö ollenkaan perässä?

Ja kun tietyillä rajauksilla ja omiin tarkoituksiini sopivalla suodattimella komennan robotin etsimään avainsanoja, adjektiiveja ja substantiiveja, ja niiden parituksia, tulostusta alkaa tulla: "Luuranko, tinasotilaat, ballerinat, vaaleanpunainen savuke, nukke, vaniljantuoksuinen hengitys, sanakirjan käsiteenmäärittely, mandariinikastikkeessa hukutetut viiriäiset, lahot aasinsillat, taideteoria, klisee, filosofi, korea kivi, kirjallisuuden puutarha, sarjakuva, peilikirjoitusta, valokeila, yöperho, naisen torso, viktoriaanisen ajan herrasmies, päivänvarjon kokoinen ruusu, diminutiivinen koira, koristeellinen tyyny, kaksi gentlemania, katakombi... luola, seitti, teeman lyhyt uni, katedraali, maitometsä, immenkalvo, hirviö, viikset, livreepukuinen sekundantti, smokingeissaan, flyygeli, kielen lasikulho, teoreettinen juoksuhauta, lavastettu sattuma, muskottipähkinä, öiden kaliiberi, sähkökukat, marmorinen enkeli, johtomotiivi, lauseentakainen rämeikkö, mallinukke, saippuasarja, lelukauppa, hindutemppeli, etnografinen museo, tautologia, monogamia, sumea logiikka, fuuga, kerroshampurilainen... balancez daamia kohti, arabeskeja, troikka, seireeni, byrokraatti, muusa, korppi, kultahampaita, fosforivalo, lukukerta, pyramidi, muurahaiskolonna, metron koeputki, atonaalinen sinfonia, happy hour, matador, paperivene, absintinvihreää, symbolitunkio, kerjäläiset, psykologinen realismi, messinki, tekstuuria, varjon alkio, kantaesitys, loppuviiteet, doucement, kolme sisarta, perinteen valkoinen nenäliina..."

Lukijaystävällisyyden kannalta otos riittänee. Kun poistamme klassisen runokuvaston taivaineen, pilvineen, tähtineen, liekkeineen, lintuineen ja huiluineen - joka juuri oli tuo suodatin - tästä sekamelskasta löytyy vähitellen tietty logiikka ja materiaali ryhmittyy kolmeen osaan. Silmiinpistävin on viehtymys romantiikan ja dekadenssin ajan esineistöön ja kuvastoon, ehkäpä sen on niin "jännittävää" liioitellussa ja keinotekoisessa esteettisyydessään - "keinotekoisuudessaan jotain hyvin todellista" - ja hivelee sen vuoksi kauneusaistia. Uudempi aika on mukana populaarikulttuurin ja erityisesti kieli- ja kirjallisuusteoreettisen termistön muodossa.

Ja nyt pistänkin muistiin muistikirjaani: tilattava "Nuori voimattomuus"- sekä "Tuhkaa ja savua"-lehdet; kirjastosta heti lainattava ja uudelleen läpi kahlattava ainakin Levi-Strauss, Lacan, Barthes, Derrida, Foucault, Deleuze, Lyotard, Guattari, Baudrillard. Vai riittäisikö että osaan nimet luetella, sopivassa kohdassa mainita kultakin jokin teoreettinen sitaatti? Jotenkin tuntuu, että se hyvin riittää.


Sijoittuminen perinteeseen, edelläkävijät

Sanomattomia lehtiä edustaa - aivan riippumatta kirjoittajansa taustasta - akateemisen taiderunouden hienoa ja elävää perinnettä nousevassa polvessa. Ahlqvistin ja Koskenniemen tapaan ei enää kirjoiteta hymnejä ja juhlarunoja maakunnille, osakunnille, jääkäreille, Svinhufvudille, Mannerheimille tai Reinin vahdille, se olisi sentään jo liian ironista, suorastaan satiiria, ja voisi ikävästi tarkoittaa jotakin; näiden paikan ovat ottaneet eri alojen varmaankin edistyneimmät ja ehdottomasti korkeakulttuuriset taiteilijat, joiden nimiä liitetään runojen otsikoiden yhteyteen, kokoelman loppupuolella jo omistuksina. Koska tämä armo ja arvo olla paitsi inspiraation lähteinä ja esikuvina suodaan aika harvoille, heidät voidaan luetella, ja samalla huomata kuinka taiderunollisia jo otsikot ovat: "Une semaine de bonte, kymmenen runoa Max Ernstin kollaaseihin; Tunti Pietarissa, tarkoituksellista tarkoituksettomuutta, John Gage; Dialogin mahdollisuudesta, kahden kuuron vartioima mykkä odottaa merkkiä, Henri Michaux; Dialogin mahdollisuudesta, Jan Svankjamerille; Tuhkaa, John Ashberylle; Viimeiset runoilijat, Arkadi Dragomoshtshenkolle".

Jos joku näistä suurista nimistä sattuu olemaan lukijalle tuntematon, se on hänen häpeänsä, me lukeneet ja tärkeistä asioista perillä olevat saamme sen sijaan kokea oikeutettua mielihyvää tunnistaessamme ne ja siis ymmärtäessämme paitsi kokoelmaa myös maailmanluokan taidetta. Samalla me ikäänkuin kohoamme näiden esikuvien tasolle, aluksi hiukan nöyrästi kuten hyviin tapoihin kuuluu - tai kuten Ahlqvist Säkeneittensä esipuheessa, että nämä ovat vain vaatimattomia yritelmiä taiderunouden suuntaan, mikä ei sitten kauankaan, vaatimattomuus, pysynyt vakan alla, kuten hyvin tiedämme - ja lopulta me jo käymme heidän tasollaan tasaveroisina toverillista dialogia ja pohdintaa siitä mitä oikea runous on ja tulee olemaan ja päinvastoin mitä se ei ehdottomasti ole. Emmekä me hyviin akateemisiin perinteisiin pitäytyen suinkaan rajoita tietämystämme ja tietomme valoa ainoastaan omiin yritelmiimme, vaan karsimme, kitkemme tai ainakin tuomitsemme arvottomaksi ja huonoksi kaiken mikä ei vastaa meidän ainoaa ja siis oikeaa käsitystämme, samalla muistaen että politiikka ei missään nimessä kuulu kulttuurin parnassolle, puhtaalle runoudelle, mutta kulttuurin kulisseihin, hiukan piiloon, sitäkin enemmän.

Kuten jatkumoon itsestäänselvästi kuuluu, on käytävä Hellaassa, Akropoliin juurella. Edellisten sukupolvien kollegojen tapaan enää ei kuitenkaan tarvitse kirjoittaa omia versioita antiikin myyteistä ja jumalista, riittää hyvin vain mainita paikkoja, nimiä, arkeologista esineistöä; sama koskee muidenkin aikakausien perintöä, luettelot ovat riittäviä pelimerkkejä, tyhjiä arpoja, katteettomia hintalappuja, katteettomia myös siksi, että historia ja perinne eivät ole paljon muuta kuin pelkkä roskatynnyri, josta viskellään ilmaan kimmeltävää paperisilppua ja kitschiä, muuten se juostenkustaan läpi Kreikkalaisen koiran tapaan: "...juoksee/ kerameikonin kujilla, juoksee amforan vatsaan/ siroksi kuvaksi, häntä menee spiraaliksi... juoksee metsälähteelle, uneksii/ nymfin astian toiselle puolen... häntä koipien välissä pois vapaitten miesten/ liikatärkeästä seurasta/ nousee taksiin Akropoliin juurella, ajaa kalaravintolaan/ juo itsensä humalaan...".

Jokaisen itseään kunnioittavan nykyrunoilijan täytyy myös käväistä Brodskyn, Ahmatovan ja Tsvetajevan - vai "viihtyikö" viimeksimainittu sittenkin Moskovassa, niin tai näin - jalanjäljillä kirjoittamassa suomalaisten asuttaman suon päälle rakennetussa houreessa, Pietarissa tai Peterburgissa, tuijottamassa Vaskiratsastajan vaskisia silmäkuoppia, joissa leimahtaa vaskinen ajatus: "Ei näkynyt muuta kuin ruumiita, pelkkiä ruumiita:/ ihan niin. Kuka herra tuon on kirjoittanut?" ja luonnollisesti, Venäjällä kun ollaan, oikea johtopäätös: "ihminen on höyryävä veripatsas".

Yksi silmäänpistävä seikka, yhtäkkiä tajuan, on ettei Suomesta ja suomalaisuudesta ole kokoelmassa kielen lisäksi ainakaan pintatasolla häivähdystäkään, ei nimiä, ei paikkoja, niin, ei mitään; mikä toisaalta jälleen kerran avattaessa ikkunoita Eurooppaan ja Amerikkaan luonnollista onkin; eihän täällä pimeässä umpiperässä ole koskaan mitään ollut, tarkoitan oikeaa kulttuuria. Olavi Paavolainen ja Tulenkantajat etsivät Nykyaikaa, toisaalta hurahtivat välillä Itään ja Eksotiikkaan, mukana oli aitoa innostusta, vaikka se nopeasti kuivahtikin pelkäksi koristeelliseksi estetisoinniksi, viskin ja tupakansavun höyrystämäksi Töölön boksitunnelmaksi; meidän aikamme tulenkantajat eivät näin naiveja ole, että heitä mikään aika sinällään kiinnostaisi, heille riittää yhdeksi ja ainoaksi aiheeksi kauniskirjallisuuden kieli, sen pikkuinen boksi, ja he todennäköisesti ovat raittiita. Nähtäväksi jää kuka ja milloin suorittaa itsekritiikin ja suursiivouksen postmodernistisessa lastenkamarissa, jossa tuoksahtaa korkeintaan kevytsavukkeen mentholi.

Herkkä korvani on kuitenkin erottavinaan kaikuja, aavistuksenomaisia sulosointuja ja soraääniä suomalaisuudesta, tosin se saattaa olla vain omaa kuvitelmaani, tai tinnitusta; kuitenkin vahvasti epäilen, että kielilaboratoriossa on myös suomalaista perinnettä pilkottu, leikelty, haisteltu, mutta häveliäisyyssyistä sitä ei ole viisasta suoraan sanoa, että ennen oikean opin oivaltamista ja siitä seuraavaa ankaruutta, runoilija on antanut vaatimattomuutensa vaikuttaa ainakin Saarikosken, Haavikon, Mannerin, pomon lumoaman Aronpuron ja varmaankin myös arkkiavantgardisti Kirstinän.

Kieltämättä hiukan spekuloin, se sallittakoon, mutta Eeva-Liisa Mannerin henki realisoituu silmieni edessä runossa Tyhjyydestä: "Kuolema, hän kirjoitti./ Narri hypähteli lavan poikki/ kulkuset tossunkärjissä kilisten./ Äänet hiipuivat hiljalleen pois./ Pimeästä ratsasti esiin valkoinen hevonen/ nuori tyttö selässään keikkuen./ Tyttö kuiskasi hevosen korvaan, ja se vaihtoi väriä/ koko spektrin kautta mustaan, ja katosi/ ja jätti tytön ratsastamaan tyhjän päällä/ ja kiertämään areenaa ja nauramaan./ Valo välähti, ja hetken oli kirkasta/ kuin vilpittömän ilon sisällä." Kuolema-sanaa seuraa, jotenkin tyypillisesti, "hän kirjoitti", sillä siitä ja vain siitä on kysymys. Mukana on epätodellisuuden ja keinotekoisuuden elementit, tällä kertaa näyttämön tai sirkusareenan muodossa, ja siellä jossain, ulkopuolella, ei ole mitään, tuntuu, vain pimeä tyhjyys, josta kuin itsestään kuitenkin putkahtaa hetkeksi jotain, nyt narri, tyttö ja valkoinen hevonen. Surrealistisen animaation elementti on mukana, ei niin vahvasti kuin kokoelman alkupuolen kolmessa numeroidussa Elegiassa, joihin palaan myöhemmin, mutta kuitenkin; ja sitten tämä vilpittömän ilon hetkellinen kirkkaus, jota muuallakin kuulutetaan ja kaivataan, ja mihin ilmeisesti parhaimmillaan oikealla runoudella päästään, sanomalla sanomatonta sanojen avulla.

Haavikkolaisia takautumia pulpahtaa seuraavista kohdista: "tänään tahdon paljon tapahtuvaa kieltä... joku otti kirjan käteen, lehteili ja sulki./ Joku otti kirjan käteen, lehteili ja luki... liikkeellä/ kohti paikkaa, jota emme saa koskaan kiinni... Vapise, Tyranni! Kieli, joka ei erota puita metsältä, marssin kumu... tällä ei ole mitään tekemistä yhteiskuntakritiikin kanssa/ tätä toistan, ylistän... on mieli, on suru, on ilo/ on tyhjä pullo vailla henkeä..."

Erityisesti huvittaa epäilys olisiko runoilija sattunut lukemaan Topeliuksen Sulhaskirjeitä kohdassa: "Näin me keskustelemme/ kuin kaksi sivistynyttä afaatikkoa. Odota!/ Otan esille tupakkatakkini ja norsun-/ luuvartisen meripihkapiippuni, täytän/ pesän itsesekoittamallani fantasialla, ja näin/ me voimme viimein esiintyä/ kuin kaksi todellisuudelle vierasta esteettiä/ jonkin oudon taidekäsityksen marginaaleissa." Jolloin toinen afaatikko olisi lehtori Gottlund - suurinpiirtein sellaiseksihan Gottlund akateemisten piirien valtapelissä tuomittiin - ja pöydällä olisi pullollinen Teneriffaa kun sisään yllättäen törmää ajomatkasta ja pakkasesta punoittava Topeliuksen tuleva appiukko. No niin, näin ajatus harhailee ja kaikenlaista kuvittelee, ja huomatkaa, intertekstuaalisesti linkittyy.


Syväanalyysin lähtölaukaus

Kokoelman avaa kolme numeroitua Elegiaa, mikä onkin sopivaa, tietty kaiho- ja surumielisyys, kun kerran perinteen haudalla ollaan pikkuhilpeää virttä veisaamassa. Suomalaisesta kansanperinteestä löytyy loru onnimannista matikka... jolla lienee myös kätketty metafyysinen sisältö; tämän kokoelman Elegiat ovat lähempänä tv-aikaa muistuttaen surrealistisia animaatioita, mutta pohjalla on jotain samaa, siis myös sanoma, runoilija ei kirjoita nonsensea. "Koira lipuu kuvan keskelle./ Kuono aukeaa ja ulos pulpahtaa "Hau!"/ Sana leijuu hiljalleen pois ja koira muuttuu lampaaksi./ Lammas muuttuu villalapaseksi./ Käsi lipuu villalapasen sisään./ Lapanen menee nyrkkiin./ Nyrkki aukeaa ja sen sisältä hypähtää koira./ Koiran kuono aukeaa ja ulos pulpahtaa "Bää!"/ Koira muuttuu ompeluneulaksi./ Ompeluneula purkaa lapasen, jonka sisältä paljastuu luurangon/ käsi./ Käsi heristää sormea ja lipuu pois./ Koira lipuu kuvan keskelle./ Sen kuono aukeaa ja suusta purkautuu villalankaa./ Koira tyhjenee lankakasaksi./ Lankakasan keskelle muotoutuu pommi./ Sytytyslanka palaa./ Kuva räjähtää tähtitaivaaksi./ Tähdistä muotoutuu Danten profiili./ Danten nenä kasvaa valovuoden verran./ Suu aukeaa ja ulos pulpahtaa "l' amor che move il sole e l' altre stelle"/ Koira tipahtaa ulos kuvasta./ Tähdet sammuvat yksitellen." Taas keinotekoisuus, nyt kuva, jonka keskelle lipuu tyhjästä, tällä kertaa koira.

Mutta onko koira vain koira, kun keskemmällä kokoelmaa juoksee kreikkalainen koira, joka muistaakseni hukkuu viiniruukkuun? Tulkinta ja olettaminen jää lukijalle, koska teorian mukaan mitään ei pidä, edes voi sanoa ihan suoraan, mutta koska vihjeitä annetaan ja koiran suusta pulpahtaa Saarikosken lainaama Dante-sitaatti, se saa väkisinkin Saarikosken kasvot. Toisen ja kolmannen Elegian väliin on sijoitettu Nihilisti, jossa taas on melko suora vihje: "missä pienet linnut laulavat:/ avant, avant, avant,/ tai kto, kvo, kto, kvo, kto, kvo"

Saarikoski tai hänen edustamansa runouskäsitys saa siis kunnian olla paitsi roiminnan kohteena, myös kokoelman lähtölaukaus. Liekö Saarikosken suurin rikos symbolifunktio vai osallistuminen runoudellaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, tai hurahdus ja erehdys poliittiseen, jopa hetkeksi puoluepoliittiseen sitoutumiseen, lienee sivuseikka, joka tapauksessa, hän ja hänen kaltaisensa saavat mennä: "Hän meni ja oli tarinan Alladin/ taikalamppu rapajuopon pussukassa/ terminaalihumalassa/ sielunpohjalla kourallinen likaisia kultakolikoita./ Hän meni musiikiksi yön silmäkuoppiin./ Hän meni ja hukkui tuoppiin/ keskivenäläisen hotellin bistrossa/ puhtaat ruplat taskusta pursuilemassa/ kuin sarjakuvassa./ Hän meni uuden järjestyksen pyörteisiin,/ meni korulauseiksi muistopuheisiin,/ meni jokamieheksi fraasien rakenteisiin,/ painui unohduksiin." Ja minne kaikkialle muualle hän ehtikään mennä: "... musiikin siipeen, meni vanhan balladin/ ruosteenruskeaan vereen,/ meni Majakovski-museoon, ja valokuvasi revolverin/ jolla runoilija ampui pisteen vaikeaan lauseeseen." Ja edellen hän meni sanojen takaiseen hiljaisuuteen, ikuisuuteen, puunsyihin; tämä "incommunicado" meni myös taideteoriana taivaan tuuliin, sutena susien joukkoon, totuuden tuolle puolen, koreaksi kiveksi kirjallisuuden puutarhaan, myi maansa, joi järkensä, pelasi rahansa, meni Kauko-Itään, kapakkaan, kiven sisään, säkeeksi humalaiseen ballaadiin ja tietenkin hän "meni kyyneleet silmissä Majakovskin haudalle, ja kusi/ hilpeän surun suolaisia kyyneliä,/ kliseisiä/ kuin moneen kertaan kierrätetyt tosiasialliset valheet."

Nihilistissä on runona pituutta ja komeutta, sanomisen vimmaa ja hurmaa, ja kun muistamme että arvotonta ei kannata eikä ole syytä ja järkeä lyödä, intuitiivisesti spekuloin, että Saarikoski on saattanut olla nuorehkon runoilijamme nuoruudessa kotijumalana hänen hyllyllään. Ottamatta kantaa oliko Saarikoski tai hänen ideansa "incommunicado" tai onko hänen runoutensa yliarvostettua vai ei, on todettava, että ainakin osa Saarikosken runoudesta potkii edelleen ja on siis hengissä, minkä Nihilistinkin kirjoittaminen todistaa, ja tulee melkoisella varmuudella olemaan vielä silloinkin, kun monet postmodernistiset pelleilijät ovat lakaistut ramppivaloista kulissien pimentoihin miettimään "paperisen lauseen syitä". Ja mitä tulee tähän vinoon Saarikosken haudalle virtsailuun ja edesmenneen elintapojen vatvomiseen, on todettava, että heitähän on alkanut ilmaantua muitakin; ja sehän on hyvin ajan hengen mukaista, siis rohkeaa ja oivaltavaa. Tai kuten eräskin näistä "suuruuksista" lausui: vihdoinkin aletaan päästä asiaan, joka sitten analysoinnin ja perustelujen sijasta osoittautui... no, se osoittautui pelkäksi kuseskeluksi. Runoilijamme kunniaksi on sanottava, että hän sentään yrittää perustella Saarikosken tai hänen kaltaistensa kaivamista vieläkin syvemmälle.

Sanomattomia lehtiä ripustaa myllynkiveä muunkin perinteen kaulaan. Ihan kaiken ei kuitenkaan tarvitse syvyyksiin upota, armoa annetaan surrealismille ja dadalle, niistä runoilija hakee innoitusta ja inspiraatiota. Pakko sanoa, että omiin sieraimiini molemmat haiskahtavat mädiltä omenilta, mutta onhan niiden haistelusta ennenkin virettä saatu. Rakastavaisissa "Monesta muodikkaasta kuvasta koottu nainen käveli huoneen/ poikki. Hän sommitteli itsensä pöytääni, ja kysyi:/ Dada?/ Nyökkäsin, ja se muistutti syvää kumarrusta." Lopuksi, esileikittelyjen jälkeen, runoilija, tai subjekti, tai ainakin yksikön ensimmäinen persoona - sillä "minä en ole tässä tähän hengitetty hiljaisuus,/ persoona jonka tapaisit tavatessasi" - myöntyy. "Hän kietoi kätensä ympärilleni ja me sulauduimme toisiimme/ kuin kaksi märkää kelloa." Kaunis, romanttissävyinen rakkausruno eräälle tyylisuuntaukselle, jonka hengityskin tuoksahtaa vaniljalle.

Kukassa "Tie helvettiin on runoilijoilla kivetty. Tapamme Manalassa, missä kierros tarjotaan... syön joitain sanoja pahimpaan nälkääni. "Idealismi", joku tuhahtaa. Nappaan sen ilmasta ja puraisen. "Vastuu", nielen sen. "Yhteiskunnallisuus". "Tärkeä". "Rajattu" . Kohta olen kylläinen. Ja kun viimein joku pälpähtää ulos "Rakkauden", annan sen lentää. Se on linnuista hämärin. Se tekee pari sekavaa kierrosta kapakan savussa ja tipahtaa pöydälle. Poloinen sulkasato, se on heikkoja tunteellinen. Se yllättää meidät. Vanhimpia linnoituksia ei vallata voimalla. Se on puuhevonen linnuksi. Kuuntele kuinka se keinuu yössä, hiljaa, hiljaa: da- da... da-da... da." Niinpä se tietenkin laulaa; ja tietenkin rakkaus on herkkää, utuista ja kaunista. Runoilijan rakastettu on taidesuuntaus, jota hän pettää korkeintaan toisen taidesuuntauksen, surrealismin, kanssa. Entä mitä runoilija syö, tietenkin klisheisiä sanoja, ja ulostaa melko puhdasta teoriaa. Toinen ihminen fyysisenä, lihallisena olentona, saati rakkaus hajuina, ääninä, maiskahduksina, puhumattakaan eritteistä, ei kuulu kielen puhtaaseen maailmaan. Vaaranahan on, että siinä saattaisi niin lukijalta kuin runoilijaltakin viileä älyllisyys ja henkevä leikkisyys sekä kaiken keinotekoisuus äkkiä unohtua ja jotain kummallista, ehkä epämiellyttävää omassa ruumiissakin tapahtua. Tämän takia myös tunteet ovat vaarallisia, kenties manipulointia, johon oikeaoppinen ei sorru; pieneksi myönnytykseksi niitä voidaan tosin myöntää, mutta vain esimerkiksi pateettisille tähdille ja näppäimistön yksinäisimmälle, eli Å-kirjaimelle, jonka jalkaa pitkin vierii kyynel.

Perinteen kuolleessa autiomaassa, josta ei löydy kuin korkeintaan jännittäviä fossiileja lasihyllylle laitettavaksi ja meripihkaan juuttuneita ja ikuistuneita hyönteisiä korulauseiksi ja koruiksi nykyrunoilijoidemme kaulalle ja ranteisiin, sojottaviin pikkurilleihin, on kuitenkin siis surrealismin hyötymaana säilynyt reservaatti. Taidemaalari Max Ernst lienee ollut sekä dadaisti että surrealisti, ja niinpä hänen kollaasinsa ovatkin innoittaneet peräti kymmenen runon sarjan, Une semaine de bonte. Sarjan kuvastoon kuuluu linnunpäinen mies, jolla on lepakon siivet, mustin silmin tuijottava sfinksi, peilipöydällä vaaniva hiivaleivänkokoinen heinäsirkka, miestä kättelevä hummeri, kaksi kukkoa paitahihasillaan, katakombi, lattialla savuava silinteri jne, ei siitä puolesta sen enempää, mutta mielenkiintoisempaa on tämän krääsän alta löytyvä feministinen diskurssi, lähinnä nainen miehen katseen kohteena taiteessa: "... hän seisoo toisen miehen harteilla/ ja tuijottaa naista/ kaltereiden takana... Naisen torso lipastolla/ kääntää pois katseensa... Oidipus on voittamaton/ viktoriaanisen ajan herrasmies... Mies joka on leijona/ istuu puulaatikon päällä/ ja soittaa huilua./ Nuori alaston nainen joka on leikattu/ toisenlaisesta tunnelmasta/ ojentaa kätensä kuin valmistautuakseen/ tanssiin... Viikunanlehden sijasta naisen verhoaa/ piikkilankaan kietaistu sydän,/ merimiestatuointi/ klassisten kliseitten kuvastosta... Ikkunan takana kaksi gentlemannia/ Seuraa alastonta naista/ aamiaiseen ruohikolla."

Ihan varauksettomasti ei surrealismiakaan sulateta, saati kannateta, lieneekö yhtenä syynä se, että surrealistit olivat alussa poliittisesti kantaaottavia ja mukana jopa kommunistisessa liikkeessä, kunnes tulivat järkiinsä, eli katosivat ja häipyivät lopullisesti alitajuntaansa. Jan Svankmajerille - surrealististen elokuvien ohjaajalle, jollei luokattoman huono muistini jälleen kerran petä - omistetussa Dialogin mahdollisuudesta pihamaan mullasta esiin pistää marmorinen käsi. Runon minä komentaa itseään komentamaan kättä painumaan pois pihaltaan, hakemaan puutarhasakset ja kitkemään käden pois kuin rikkaruohon unelmiensa täydelliseltä pihamaalta. Mutta kuinka ollakaan, alkaa etsiä salaisia merkkejä, viitteitä suunnasta tai tarkoituksesta, omistuskirjoitusta tai pientä virhettä, jota voisi käyttää pelotteena - olisi mielenkiintoista tietää ketä pienellä virheellä peloteltaisiin - ja lopulta kehottaa itseään rohkaisemaan mielensä ja tarttumaan ojennettuun käteen kuin kauan sitten kadonneen ystävän...

Näin hyvin varustettuna, Dada rakastettuna ja Surrealismi uudelleen löytyneenä ystävänä ja postmodernismin teorian ankaran Yliminän ja Isän hyväksyvästi nyökkäillessä lähdemme astelemaan kohti Kielikoulun ylimpää luokkaa, mutta pääsemmekö sinne, sillä matka on pitkä eikä kotia näy takanapäin enää...


Avainlauseita etsimässä

Osastossa Kierros, jossa seuraava runo jatkaa edellisen usein sattumanvaraisesta sanasta, avaimesta, jolla lukko aukeaa uuteen huoneeseen tai synnyttää sen ilman syytä ja logiikkaa, jossa saattaa olla jokin filosofinen tai taideteoreettinen ajatus, nyt kun kaaoksellekin on onnistuttu luomaan teoria, mutta jota hämärää aavistusta en lähde sen enempää pohtimaan, päästään vihdoin asiaan, siis kieleen ja sen keinotekoisuuteen, joka juuri onkin tuo logiikka.

Mattopiiskassa algerialainen muusikko "tunnelmoi auringon laskemaan, viritti kuun taivaalle kuin melodian. En raaskisi vetää mattoa tämän lavasteen alta." Mutta vedänpä kuitenkin, koska aika ja sen laulu on ankara: "Mädäntyvien aasien nokturno, savuava öljylähde. Niin hän paiskautui maalitölkkinä illan tyhjää kangasta vasten. Paineeton ekspressionisti, etulinjoihin sotkeutunut onnensoturi tavoittamattoman ryöstöretkellään." Tämä sotaisa termistö ja autiomaa "siellä jossakin" ovat kuvailua ja hämäystä, tehokeinoja, ainoat tärkeät ja oleelliset taistelut käydän kielen sisäisessä sfäärissä ja taideteorioiden taistelukentillä.

Seuraavassa runossa Algerialainen muusikko - hän on siis säilynyt kuin säilynytkin hengissä - ja jotain oppinut, kenties hän on nyt: "Toposten loppu, likimääräinen haave identiteettien verkostossa. Jos se sanoisi tämän toisin, puhuisi pitkään ja koukeroisesti, etsisi jotain kadonnutta laskosta puheen valtavasta peitosta; trooppista vyöhykettä, jolla harvinaiset kasvit kukoistavat. Tytön nimi oli Kukka." Todellisen kauneuden ja rakkauden lupaus, se on arjen ja arkikielen ja taiderunouden kielen alle kadonnut trooppinen vyöhyke, intohimomme hämärä kohde tai: "Kuin lapsen hymy kuin parkaisu. Tiedoton ja jotain osoittava."

Mutta eteenpäin: "Tämä on sulka, joka kirjoittaa meidät päiviin jotka ovat nopeita lintuja ajan eläintarhassa. Hän herää kiihkeään kujerrukseen, tuoksu ilmassa on avautuva kevät. Siihen ei kenelläkään voi olla nokankoputtamista. Tämä tuore suhde, jonka päällä me lepäämme, mitä kuoriutuu siitä? Tahtoisin lentää kanssani jonnekin kauas, etelään." Mutta mikä sen estää, aivan niin, keskeytä, jos olet kuullut tämän aikaisemmin: "Nämä kirjoitetut kalterit meidän ja maailman välillä, ja kuitenkin myös se mitä kirjoitetaan on osa maailmaa. Tarina takertuneena orrelleen; teeman lyhyt uni; silmää nopeampi räpäys. Vain joitain hauraita höyheniä leijailemassa pitkin seisovaa ilmaa."

Ja sitten ollaan taas, tai ainakin otsikko on, Manalassa - koska edellisessä runossa todettiin tien helvettiin olevan runoilijoilla kivetyn - ja siellä Kai Niemisen ja hänen sisäisen monologinsa parissa, tai ainakin itse näin hänet heti lähes elävänä edessäni, perustelen: " Hieraisin suupieliäni, olin vanha parrakas mies... Näin selvästi sanomattoman. Piipputupakan ja tyyneyden vuosikymmenet... Rahanlailla menevät ohi ajatukset katoavaisuudesta...Olevaisuuden lintuhäkki, ajattelin päästää ilmoille särähtelevän lauluni. Kaiken läpi hän punoi punaisen lankansa, ompeli yhteen revenneet liitokset. Tai niin kuin varovainen filosofi naurahti, maailmassa, jos se nyt on maailma, kaikki näyttäisi liittyvän kaikkeen."

Edelleen eteenpäin Kierroksessa , runossa Pitkin seisovaa ilmaa "Odottamaton tapahtuu; mahdollisuus, josta kukaan ei tiennyt, täyttyy." Tästä odottamattomasta, joka on ehkä aamu pieninä kirkkaina lintuina, taivaan oksat vailla lehtiä - luonnollisesti, nehän ovat sanomattomia - päästään jälleen erääseen avainlauseeseen: "Kaiken keskellä hän tahtoi takertua jatkuvuuteen ja jokin miltei tarina pulpahti hänen kieleltään." Tämä mihin menneisyyteen jämähtänyt hän takertuu on: "Mahdoton katedraali, jota silkka usko pitää pystyssä, mutta lähestyessämme keskilaivaa huomaamme pienen agnostisen tunteen värähtävän sisällämme, se kasvaa, ensimmäiset tiilet irtoavat. Tahdon sinut takaisin tuleviin eilisiin päiviin, mies kuiskasi. Suo minulle hauta pohjassa veren. Viiden sentin sävelemät vierailta ajoilta, tuulen tuomat lauseet sanomalehtien riekaleissa." Tässä runossa yksikön ensimmäinen persoona avasi ikkunan viileään päivään, Kahdessa laukauksessa "Hän avaa ikkunan jääkylmään iltaan. Hän on sanoja kahden kannen välissä. Asteriksi. Musteeseen lyöty tähti, yön obeliski. Gallia. Rasvaisten hiusten vuosisadat. Kukkoa viinissä" ja hiukan myöhemmin äänessä on monikko: "Lauseet lävistävä jatkuvuus. Meidän on valjastettava juoni. Mies raahaa painavaa taakkaa."

Eteerisessä perversiossa kyseenalaistetaan sekä tiivistys, jonka tulkitsen esimerkiksi aforistiikaksi - aikaisemmin oli puhe samasta asiasta: "Filosofinen ongelma, joka ei koskaan ole tässä. Kone, joka tuottaa pieniä virheettömiä lasihelmiä, käyttötarkoituksettomuuden työvoitto - sekä uuden luominen: "Kaikki mahdolliset mahdollisuudet, kaikki avautuvat ovet vielä olemattomiin huoneisiin. Kierrät tätä lyhenevää kehää, etkö pääsisi jo eteenpäin? Vielä nimeämättömiä hedelmiä kielen lasikulhossa. Ei mitään uutta tällä rintamalla. Teoreettisia juoksuhautoja, lipevää pysähtyneisyyttä."

Kirjoittaminen ja "luomisen" pakkomielle ja pakko, niin, tunnen omantunnonpistoksen; miksen antaisi kielelle ylivaltaa, antaisi sen viedä, tosiolevaisen, kun itse kuitenkin aina ja vain vikisen? Ja kehäkin koko ajan lyhenee ja siltikin: "Kaiken alla yhä voimakkaasti kytevä tunne." Josta ei pääse, joka seuraa ihmisparkaa, etenkin kirjoittavaa, kuolemaan saakka.

Edelleen jatkamme ydinlauseiden etsimistä, toistavasti: "Tässä keinotekoisuudessa on jotain hyvin todellista. Pitkien minuuttien ranta, jolle lapsi on piirrellyt kaukaa tavoitettavia kuvia. Käpylehmiä ja kaarnalaivoja, kauan sitten kadonnutta perinnettä, joka vielä kerran näyttäytyy jossain, lakatakseen... Fiktion ja tapahtuneen välinen raja haalistuu, lause rakentaa sen mitä olisi voinut olla; sen mikä on alkanut olla... Kirjoitus itsessään jotain olevaista, ja aina enemmän kuin se mistä kirjoitetaan." Aivan totta, mutta melkoinen itsestäänselvyys jopa tyhmemmällekin fiktion harhauttamalle ja huijaamalle lukijalle. Aamun tuoksussa "Elämästä voi sanoa mitä hyvänsä, mutta elämä ei ole mitään sanottua" - josta tuleekin mieleeni kun hetki sitten sanottiin että kirjoitus on olevaista, looginen johtopäätös, ettei elämä ole olevaista; kuten se postmodernistien Hammurabfraktion mukaan toki tietenkään ei olekaan.

Yksinäisissä kivissä "En tahtoisi tuottaa pettymystä, mutta tämä ei ole tarina eikä kerro mistään. Katselin kuinka pieni tyttö tavoitteli raakaa omenaa vanhasta omenapuusta. Heillä oli tapana lastata turhan painavia kantamuksia. Esimerkiksi eilisen linnut eivät enää ole tätä päivää." Kun oivaltavasti oivallan etteivät linnut ole pelkästään lintuja - nehän kuuluvat tuonne jonnekin kulttuurin ulkopuolelle - voisin olla hiukan eri mieltä ja terävästi ja uhmakkaasti sanoa, että se riippuu myös halusta ja vastaanottokyvystä. Omassa hyllyssäni on aika kokoelma muinaisia lintuja, jotka sirkuttavat suloisessa äänien kakofoniassa kuin paratiisissa tai viidakossa, ja ovat usein hämmästyttävästi tätä päivää, vieläpä enemmän kuin aikamme teolliset muoviankat sisäänlämpiävällä lammikollaan; vaikka hyvin ymmärrän, että nyt on kyse runouden pitämisestä tuotekehittelynä ja aivan uusina ja kaiken mullistavina innovaatioina, niiden patentoimisena kärkiryhmälle sekä tietenkin myymisenä ja markkinoimisena kulttuurin rahoituksesta vastaaville tahoille; siis, kaiken kaikkiaan, että kyse on, niinkuin taloudessakin, mitä kaikki on, rintamista ja sodasta, jota käydään, koska taide on suurta ja kaunista ja hyvää aina, kukkaiskielellä. Kukkaiskielestä pääsemmekin "lahon aasinsillan" kautta seuraavaan osioon.


Huumorista, leikkisyydestä

Akateemisen taiderunouden esi-isillä - ainakin suomalaisilla - tapaa useinkin miehekästä, mutta ehdottomasti reipas- ja puhdashenkistä, siis sitä oikeaa huumoria; nykyedustajilla se on kuivahtanut steriiliksi pikkunäppäryydeksi, jota esitetään vain toinen suupieli hiukan vinossa, ja parhaimmillaankin se on korkeintaan suu käden edessä suoritettavaa tyttömäistä tirskumista. Suurempi, halkinaisempi nauru puuttuu, kunnon karnevalisointi, mutta sehän onkin rahvaanomaista ja parhaimmillaan ikävän demokraattista, eikä säästä ketään, ei edes oppineita, etenkään heitä, kuten me Rabelaisia lukeneet tiedämme, ja kohdistuu se mässäilyyn ja ylenjuomiseen, ulostamiseen ja runsaaseen virtsaneritykseen sekä aivan hillittömään irstailuun, mitä tulee seksuaalisiin nautintoihin. Ja nythän on todettava, että tällaiset toiminnot ja ihmiselämän alat eivät kuulu oikealle runoilijalle ja runoudelle, ei julkisesti eikä salaa, ne saattaisivat osoittaa hänet, ja hänen runoutensa, aivan tavalliseksi kuolevaiseksi, karkeaksi ja, ajatelkaapa sitä, mauttomaksi; josta edelleen tulee mieleeni ettei oikea taiderunoilija myöskään koskaan tee mitään työtä, käytä rahaa; hän ei toimi missään yhteisössä, järjestössä, ei kuulu mihinkään puolueeseen, vaikka olenkin kuullut, että tämmöistä tuolla jossakin "todellisuudessa" paljonkin tapahtuu; kaiken kaikkiaan oikea taiderunoilija vain runoilee, parhaimmillaan työkseen, mutta me unohdamme nyt tämän asiaankuulumattoman ja ikävän sanan "työ" ainiaaksi ja lopullisesti, ja palaamme harhapoluilta asiaan, ja pyydämme anteeksi, ja taomme kalloomme, että kauniskirjaa on arvioitava ja arvotettava vain ja ainoastaan sen omista lähtökohdista ja tehtävänasetteluista lähtien, mikäli me niitä ymmärrämme tahi emme, mutta kun jostakin se leipä on revittävä.

Sanomattomia lehtiä käsiteltäessä on puhuttava klisheisesti - että rakastan tätä sanaa, kaikkeen ja kaikkialle sopivaa yleismääritettä - viittausviidakosta ja intertekstuaalisuudesta, josta Ariadnen lankani alkaa taas kadota ja villalapanen purkautua, vaikka ompelukone kuinka tikkaa sateenvarjoa, ja haluaisin ottaa palan tuolta, toisen täältä, ja viipaloida esitykseni täysin johdonmukaiseksi klisheeksi.

Arabialaiset ja persialaiset runoilijat keskiajalla, Abu Nuwas, Hafez, Rumi ja kumppanit, jotka halveksivat ja pilkkasivat aikaisempaa beduiinirunoutta samalla kuitenkin hyödyntäen sen sen aiheita ja muotojakin, käyttivät paljon kauniskirjallisia viittauksia, siis muutakin olivat opiskelleet kuin Koraania, ja elivät useimmat hovissa tai sen liepeillä, parhaimmat pääsivät kalifin ystäviksi, mikä olikin kiistattomin osoitus heidän lahjakkuudestaan. Mutta mikä merkillistä, heidän laulujaan, varsinkin pilkka- ja juomalaulujaan hoilasivat ja hoilaavat vieläkin myös Bagdadin katupojat ja taksikuskit, mitä on meidän aikamme hovirunoilijoiden kohdalla vaikea kuvitella, koska meillähän ei katupoikia ole, onko koskaan ollutkaan, vossikoita ja taksikuskeja kylläkin. Ja nämä mainiot veikot, tarkoitan runoilijat, kaikkein mieluimmin ryyppäsivät keskenään omassa piirissään ja niin, on sekin sanottava, naivat toisiaan; siinä seurassa ei kannattanut sammua. Tarkoitan että postmodernistisia keinoja on ollut käytössä niin kauan kuin kauniskirjallisuuttakin, en ala luetella nimiä ja teoksia, kehoitan tutustumaan esimerkiksi Maiju Lassilan pienoisromaaniin Rakkautta, jota aikanaan ei kyetty ymmärtämään ollenkaan, koska silloin ei ollut olemassa keinovaloa, teorian valmista luurankoa, johon nojautua ja kirjoittaa, kuten nyt luovuutemme onneksi on.

Mutta nyt vihdoinkin osiomme topokseen, huumoriin ja leikkisyyteen, joka vihdoinkin on tullut jäädäkseen niin mainosmedioihin kuin korkeimpaan kauniskirjallisuuteenkin hienostuneimmassa muodossaan, se on: parodioina, pastisseina, ironiana ja hauskoina mukaelmina ns. korkeakulttuurin ja ns. populaarikulttuurin toteemipaaluista ja fetisseistä, tai nokkelina viittauksina niihin, jonka tarkoitus ei niinkään ole myydä mitään erityisesti, vaan saattaa meidät oikeaan vireeseen ja mielentilaan kuluttajina, sillä sehän on ainoata mitä meille on jäänyt ja siksikin tärkeää, kunhan muistamme ettei sekään ole kovin tärkeää.

Kaikki me, jotka televisiota tuijotamme usein lapsellisesti käsittämättä onko menossa mainos vai joku "ohjelma", olemme huomanneet kaurismäkeläisen vähäsanaisuuden ja "rumuuden" estetiikan valtavirran kaupallisissa tiedotteissa myytiin sitten makkaraa tai laajakaistaa, samaa pötköä, mutta pääasia on että kivaa on ja hauskaa; ja yrmyttäjille, viihtymättömille suosittelemme laissez faire-asennetta ja uuslukukutaitoa eli kykyä virtuaali- ja hypertodellisuudessa, joka juuri on sitä kulttuuria, kellua, ja jos ei silti meinaa pinnalla pysyä, Sarasvuo tulee ja vapauttaa sinut tai tämä toinen viisauden rakastaja Esa Saarinen "pientä korvausta" vastaan, ja myös ainakin yksityiseltä lääkäriasemalta saa nopeasti apua ja ilopillereitä.

Ai että me rakastamme sanaleikkejä, joiden hiukan jalostuneempi muoto on väännellä ja käännellä sitaatteja, ja näin pääsemme lahon aasinsillan kautta takaisin Sanomattomiin lehtiin. Ja alamme luetella esimerkkejä: "Tie helvettiin on runoilijoilla kivetty" - mutta viittaanko nyt itseeni, siteeraanko siteerattua? - "allitteroivat allegrot" (korkeakult. leikkisyys); "Hän heitti pilkun, kuin veitsen joka tahtoi merkitä./ Hyasinttihuoneessa ei liikahtanut lohtukaan." (akateem, leikkisyys + leikkisä muuntelu); "Sardoninen sardiini keskellä kirjaviisauden valtamerta./ Tykkään punaisista kirjaimistasi, poika sanoi." (kts. edell.); "Nämä päivät eivät jää mihinkään mieleen" (pieni muuntely, älyll.); "Ruumis on ruumis on ruumis" (vääntelyhuumori, vihjesana: ruusu); "Yö pitkä, elämä lyhyt" (monimielinen ja -haarainen viittaus, kts. esim. Arto Paasilinna); "Panin shakkia kilpaa kuoleman kanssa." Minäkin silloin tällöin edelleenkin panen, mutta en koskaan shakkia, pelaan kyllä. (absurd. huumori?); "Tie eteenpäin on jälleennäkemisillä kivetty." (kts. joku edell. muuntelu); "Herra Keiner on, hän siis ajattelee." (päälaelleen kääntö, kts. filosofia, alaviite Spinoza vai Descartes? Vitun väliä); "Ostaisitko vähän käytetyn vokaalin." (banaali huumori, merkityksettömyyttä luova elementti, kts. kielirunous); "Å vieraantuu" (näppäimistöhuum. ominainen p-modern. muualla harvinainen); "Älä erehdy kuorimaan mandariinia/ joka on keskittynyt laskemaan rahojaan" (vaativa + leikkis.); "Kymmenen pientä elefanttia marssi näin. Aurinkoista,/ navakkaa koillisenpuoleista tuulta." (erit. leikk.? banaali?); "Ostetaan vähän käytetty syntaksi" (muuntelu + tehokas toisto); "Odysseus ei kuullut seireenien vaitioloa" (korkeakult.viit. + päälaelleen kääntö); "Hehkulamppu suonikohjuistasi, oi loistava muusa!" (leik. + humanist.tiedek/retorik/poesia); "Älä syytä kasvoja, jos kuva on vino." (muuntelu + kääntö); "Vanha erakko... livahti "Hermeetikkoon" (sisäpiirihuum.); "Muistelmia kuolleesta valosta" (vääntely, kts. Dostojevski, muista paino oikealle tavulle, moukka); "Bach? Pah. Ah!" (puhd. sanaleikkisyys); "Hiljaa virtaa perinteen syvä joki..." (vääntely, kts. slavokirj.); "Kieli, joka ei erota puita metsältä." (ympärikierto, kts. sanalask. kts. Haavikko).

Muutaman kerran kaltaiseni sieluvanhuksen raskaan taakan painamat ja siis alaspäin vetäytyneet suupielet kohosivat ihan oikeaan hymyyn. Max Ernstin kollaashien innoittamssa kymmenen runon sarjassa n:o:ssa 9: "Kaksi kukkoa paitahihasillaan/ kiskoo vallankumouslippua talon katolle./ Horisontissa kömpelön Vanhan Rouvan/ kaksoistorni./ Etualalla hyvin kaunis/ päätön nainen/ mietiskelee kontekstia." Totuuden nimessä on sanottava, että ensimmäisellä lukukerralla huvittuneisuuteen liittyi ennakko-odotuksesta - tulisiko vihdoin ajankuvausta, esimerkiksi Ranskan vallankumouksesta - pettymys; kaikki olikin vain tekstiä, ja kontekstia. Joten sain, mitä ansaitsin. Toisen kerran, jos nyt ei mahanpohjasta, niin jostain älynystyrästä kuitenkin kutitti runossa Tähtien pateettisuudesta kohta: "Niin, myös tähdillä on tunteet. Ne eivät ole pelkkä joka yö rymyävä boheemikulkue, vaan myös joukko hyvin herkkiä, syvästi tuntevia yksilöitä." Oli vielä, kai, pari muutakin oikeasti huvittavaa kohtaa... no, nyt en millään muista missä, siis eteenpäin! Worwärts!


Yhteiskunnallisuus, poliittisuus?

Voisimme aloittaa osion käsittelemällä tyylitajua ja hyvää makua ja siirtyä runoon Kunstkammer samannimisessä osastossa. "Hän ei ollut paha ihminen/ vaikka hän piti tennissukkia/ harmaiden kenkien kanssa." Ja hieman myöhemmin kysytään: "Mitä on hyvä maku?/ Onko se tämä, vai jokin muu/ viittaussuhde?" Runo on nimensä ansiosta hyvin ironinen ja ilmeisesti juuri niin banaali ja mauton arkipuheisine latteuksineen, mainosluseineen, leipineen ja sirkushuveineen, kuin sen on tarkoituskin olla; ja ehkäpä sen tarkoitus onkin osoittaa, ettei sentään ihan kaikki käy taiteeksi ja kauniskirjllisuudeksi, vaan sittenkin tarvitaan kielen kaoottisen massan lisäksi jokin sitä kokoava ja tiivistävä voima, sanalla sanoen tarvitaan paitsi tyylitajua ja hyvää makua, jotka toki muillakin ihmiselämän osa-alueilla osoittavat vasta todellista lahjakkuutta ja sivistystä, jotta erotuttaisiin likaisesta, karkeasta ja groteskista massasta, joka velloo "tässä eltaantuneen hyödykkeen jääkaapissa, jossa valokaan ei ole omaamme."

Hyvän tyylitajun ja tietenkin myös pomo-teorian mukaista on, ettei "Tällä ole mitään tekemistä yhteiskuntakritiikin kanssa,/ tätä toistan, ylistän;/ täällä ei ole mitään tekemistä; yhteisunta kritiikin kanssa." Ja mitä tämä yhteisuni sitten on, varmaankin historiallisia syitä ja seurauksia, taloutta, rahaa, työnjakoa ja sen muutoksia jne, jotka eivät kuulu taiderunouden sfääriin, ja joiden mainitseminenkin haiskahtaa ikävästi marksilaisuudelta tai suorastaan kommunismilta. Sillä ainoa sortokoneisto on kieli; toisaalta tässä ennenkuulumattomassa vapaudessa "... sanat/ olet ajatellut halvoiksi, ne eivät ole ajatuksen eheä peili,/ ja kuten näet on ajatuksellasi suunta/ suunta häilyvä kuin lause/ joka ei taivu kertomaan mitään/ sananvapaus käy halvaksi kuin puhe,/ vapaus käy halvaksi kuin puhe/ kaikki kuihtuen toistuu, ja viimein/ vapaus, ikään kuin/ kaikki kuihtuen toistuu..." Niinhän siinä nopeasti käy, varsinkin jos kauniskirjallisuuden on saatava olla vain kauniskirjallisuutta, jota iskulausetta kärkikaartimme proosankin alalla on alkanut toitottaa sen taistelulipun ja onnenhuudahduksen ohella, että olemme vihdoinkin pääsemässä irti ikävästä ja harmaasta saappaasta, realismista.

Siis mistä tämä lievä alakuloisuus? Onko kaikki vain pahaa, jotenkin surrealistista unta? Mutta runoilija ryhdistäytyy, kirjoittaa otsikon Tunti Pietarissa, alaotsikoksi Tarkoituksellista tarkoituksettomuutta, lisää alaviitteeksi: John Cage, kirjaa runon etenemistä kuvaavia kellonaikoja sivun reunaan ja alun haproinnin jälkeen alkaa päästä vireeseen: " ... tänä yönä tahdon paljon tapahtuvaa kieltä/ paljon vapaita ajatuksia tunteen/ etenevällä viivastolla/ me olemme kielentäviä eläimiä/ on oikeus ja kohtuus että voimme sanoa/ että tämä erottaa meidät eläimistä" ja nyt hetken lukija joutuu luomaan mielikuvituksessaan tämän tärkeän tilanteen, joka häntä suuresti kiinnostaa, pulputuksen, jos nyt sattuisi niin että runoilija joisi suoraan pullon suusta, mitä epäilen, vaikka todennäköisesti onkin yksin ehkä hotellihuoneessaan, siis joka tapauksesa korkkaa teollisen oluen, jonka merkkikin osoituksena tarkoituksellisesta tarkoituksettomuudesta meille kerrotaan, ja ehkä röyhtäisee, vaikka se ei missään tapauksessa kuulu tähän yhteyteen, ja alkaa päästä hänelle tosiolevaiseen eli mistä ja ennenkaikkea miten sommitella halvaksi käyneitä sanoja paperille, joka sekin on jo alkanut kellastua: "... tämän enempää/ en puhu globalisaatiosta/ ajattelen/ tuntevani jonkin etäisen muiston/ liikahtavan jossain,/ solujeni sopukoissa?/ aivojeni aallokoissa?/ lähestyvän/ kielen päätä/ jätän sen kirjoittamatta, en kirjoita/ naisesta joka/ tänä yönä avrassa venäjän maassa/ kuolee toistasataa ihmistä väkivaltaisesti,/ itse- tai jonkun muun murha,/ äkkipikaisesti, keittiöveitsellä tai tyhjällä pullolla,/ nykyisin yhä enenevissä määrin ampuma-aseella,/ ja harkiten/ määrä on kolminkertainen yhdysvaltoihin nähden/ ja 43-kertainen ranskaan nähden/ tämä on tilastollista/ inhimillisestä kärsimyksestä se ei kerro/ ruumis on ruumis on ruumis/ on mieli, on suru, on ilo/ on tyhjä pullo, vailla henkeä"

Niin, probleemi on, ettei mikään oikein liikuta, kosketa, saa liikkeelle muuhun toimintaan kuin runon suoltamisen ohessa avaamaan television, jossa alkaakin sopivasti pääuutislähetys: "... suorana lähetyksenä/ terroristeja panttivankeja poliisi armeija media/ omaisia kyynelsilmäisiä yksinoikeudella haastateltuja/ asiantuntijoita - ne ovat katoamaton luonnonvara - joitain/ uteliaita ohikulkijoita kylmää iltaa uhmaamassa/ viihdettä?/ uutisankkurin kiihkeä hengitys/ nousee puhekuplina pakkasyöhön/ normalno/ presidentin kasvot/ kireillä, peruslukemilla/ miten kuvata maailmaa/ joka laajenee räjähdysmäisesti/ joka suuntaan?/ saivat kiinni salamurhaajan,/ mukavannäköinen mies/ jos maailma on ennustamaton, eikä mitään varmaa voi sanoa/ myös tämä lause on tarkoitukseton/ eläköön!/ tarkoitukseton taide!" Ja näin tämä kertaalleen jo ohitettu hiukan vanhakantainen ongelma, kielen ja "maailman" suhde, onnellisesti ratkeaa aivan yllättävän uudenaikaisella tavalla: art pour l 'art! Maailma menköön menojaan, hukkukoon paskaan tai vereen, me vain kirjoitamme ja luemme sanomattomia lehtiä. Jossa asenteessa on kieltämättä kadehdittavaa huolettomuutta. Ja ohimennen tuli otettua haltuun Venäjä, tai ainakin Pietari tai Peterburg tai Leningrad, aina se on kuitenkin sitä samaa, pelkkiä ruumiita, murhaajia, itsemurhaajia, terroristeja vuosisadasta toiseen, muutahan siellä ei ole eikä ole koskaan ollutkaan, kuten jo Suur-Suomi propaganda viime vuosisadan alkupuolelta on tiennyt meille kertoa.

Kunstkammer osastosta löytyy myös Le belle exentrique: "Vanhat pianot viskelevät musiikkia ilmaan. Sekoitetaan mukaan pari tummalla puulla paneloitua huonetta ja jokunen lihava paistinkääntäjä. Kuva todellisuudesta alkaa muotoutua: se on liki näköinen. Ranskalainen taistelulentäjä 1920-luvulta, vanha kellertävä mies lentäjänlasit silmillään; hän horjahtaa illallispöytäämme ja hakee katseellaan merkitsevää ilmettä. Hänen päähineensä korvaläpät roikkuvat ja tuovat mieleen syvästi melankolisen beaglen. Tunnelma on katossa: juhlavien iltojen purkautuva helium; joitain galvanoituja ilmeitä ja paljon jäähdytettyä samppanjaa. Äkkiä joukko liikuttuneita mustapaitoja nousee pöydästä ja laulaa oodin verestäville valtakunnille. Räkäinen kyynel vierähtää marskinryyppyyn." Onko tässä poliittinen kommentti, peräti kannanotto? Onhan siinä, mutta kenelle, kenelle, kun muistamme alkupuolelta avainsanat: "sekoitetaan mukaan" ja "kuva alkaa muotoutua"? Eivätköhän vain mustapaidat, vainoharhaisesti aavistelen, ole meitä, jotka edelleen jaksamme innostua esimerkiksi historiallisesta romaanista, liki näköisestä illuusiosta, josta mieleni taas karkaa eli linkittyy ensimmäiseksi Jan Krossiin, jonka aivan muille vuosisadoille sijoittuvia romaaneja mielikseni olen lukenut - ja surukseni todennut ettei meillä suomalaisilla ole ketään vastaavaa taikuria - ja toki vain kuvaannollisesti olen vieräyttänyt, en sentään vielä marskinryyppyyn, mutta viruvalgeeseen ja vanatalliniin, kyyneleen ihan siitä onnesta, että joku on jaksanut, ja edelleen jaksaa jossakin muussakin ajassa kuin yhä arvottomammaksi käyvässä omassamme, nähdä niin paljon arvoa, että koittaa, jos ei konkreettisesti herättää henkiin, niin edes jotakin siitä säilyttää; josta jälleenrakennammekin Mostarin sillan ja kävelemme perinteen syvän joen yli uuteen osioon, jossa Sanomattomista lehdistä johtuen, emme omasta syystämme, joudumme käsittelemään osittain samoja aiheita - valitettavasti - kuin tässäkin.


Mitä runous on

Ironia, parodia ja satiiri ovat nopeasti itse itseään syöviä lajeja, ja vaativat hyvin herkkää kättä ja terävää kynää - jotka itselläni luonnollisesti on ilo omistaa - mutta runoilijamme ote viimeistään osastossa Viimeiset runoilijat alkaa hiukan lipsua, tai sitten se menee niin hienolle tasolle, se ironia, että kuuloni on alkanut heikentyä, jota en kuitenkaan ihan usko, tietyistä piirteistä päätellen, jos ei aivan hurmiosta, niin tosissaan olemisesta syvemmällä ja tärkeimmällä tasolla, siis siinä mitä runous on, no se nyt on sitä suurta ja erikoista ja Runoutta, isolla alkukirjaimella.

Positiivisena piirteenä kokoelman alkupuolella - vielä kun otamme huomioon että kyseessä on esikoiskokoelma - onkin, ettei Sanomattomia lehtiä ole tyypillistä keskuslyriikkaa, jossa tyypillinen kolmikymppinen humanistisia aineita opiskellut Runoilija pasteeraile pitkin Helsingin tai Keski-Euroopan kaupungin tai maakunnan katuja tai muita raitteja ihan muualla, missä vaan, kunhan ei Suomen maaseudulla, ja jakelee sieltä ohimeneviä havaintojaan, tunnelmiaan ja mietteitään, ihan kuin hänen persoonansa olisi siksi kiinnostava, että Hän - ja joku ihan oikea kustantaja jostain käsittämättömästä syystä - on antanut Hänen ymmärtää olevan Runoilija, vaikka Hän tähän mennessä ei ole kiertänyt edes mitään tahkoa.

Sanomattomien lehtien kirjoittajalla on kokoelman alkupuolella asiaa, sanottavaa, vaikka hän kovasti yrittääkin, koska yksinkertaisuus ja suoruus ovat majesteettirikoksia, ja saavat "alaa seuraavat" heti sulkemaan kirjan, panemaan pois kädestään, jos heille ilman labyrintteja, hämärryksiä ja keksimisen eli oman luomisen iloa tarjotaan sitä pahaa pointtia, mutta mihinkäs me jäimmekään?Aivan niin, vasta kokoelman keskivaiheilla alkaa esiintyä selvä, rajattu "minä", joka tietenkin on runoilija, koska kyseessä on runokokoelma, kuinka muuten voisi ollakaan? Tämä taantuminen alkaa jossain Kreikkalaisen koiran kohdalla, salakavalasti: "olen nähnyt kreikkalaisen koiran... nähnyt tulipunaisen kielen... olen nähnyt tämän, ja pilvien ottavan itselleen/ filosofin kasvot... olen lukenut pois vuorokauden, pyöräyttänyt kirppuja pois turkista, rapsuttanut... raaputtanut epigrammin..." Tyyli alkaa nousta Ultra Bran sanoitusten tasolle, josta muistankin heti erään vihreän kansanedustajan ja suuren taideteoreetikon, ja hänen lausuntonsa, että runous ja politiikka hylkivät toisiaan; johon on kyllä uskominen, varsikin jos haluaa jotakin kokoelman muodossa julki saada; on kokemusta, ja jälleen kerran kokemusta.

Tyylilaji jatkuu jo aikaisemmin käsittelyn alla olleessa Tunti Pietarissa runossa, joka kulkee John Cagen tahdissa, tahdon muistuttaa: "... ajattelin koko päivän tämän tekemistä/ ja nyt kun viimein olen tullut tähän, sinun luoksesi" - minun, vai puhuuko runoilija jakomielisesti itselleen, sitä on liikkeellä - "ajattelen toisaalle lähtemistä, ajattelen/ kaukasialaista oluttupaa... se on tämän minulle rakkaan tunnelman johtomotiivi/ wagnerilaisessa mielessä, olen/ laittanut levyn soimaan/ Brian Eno: Music for airports/ miksi kerron sinulle tällaisia?/ varmasti minulla on jokin syy..." No niin, ironiaa, ystäväni, ironiaa, ymmärrän kyllä, mutta sekään ei nyt auta, ja mikä pahinta, lukijana alan kyllästyä.

Ja siksi loikkaankin suoraan kokoelman viimeiseen osastoon Viimeiset runoilijat. Jonka ensimmäinen runo on pahaenteisesti Tuhkaa ja omistettu John Ashberylle. "Niin kuin tyyli olisi avain näihin epämuodostuneisiin lukkoihin,/ näihin portin vuoksi rakennettuihin linnoituksiin." Ohimennen, merkityksettömästi mainiten, olen itsekin hiukan kallistunut samalle kannalle; johdonmukainen tyyli saattaa sittenkin olla pakopaikka, vankila tai korkattu pullo, josta henki ei pääse ulos, mutta asiaan, sillä Hän tulee: "Tajunnan takaa hän tuli,/ pulpahti esiin kielen kääntöpuolelta ja virnisti/ siisti rivi kultahampaita/ illan fosforivalossa välkehtien./ Hän ei tiennyt - hän oli varma./ Hänen mahdollisuutensa olivat yhä kasvaen lukemattomat/ jokaisen lukukerran jälkeen, mutta hän..."

Pysähdymme hetkeksi tähän, emme niinkään miettimään kuka Hän on, koska Hän joka tapauksessa on koko ajan Taiteilija eli Runoilija, ehkäpä monikasvoinen, ja loppujen lopuksi kuitenkin vain Tuhkaa, kuten runon nimi sormellaan viittaa, jossa ei paljon katsomista, tuhkassa, siis tarkastelkaamme sormea, puhuvaa; ja nyt vapaasti tulkitsen runon kuvaukseksi runon eri lajien lyhyeksi historiaksi, joka jatkuu heti: "mutta hän/ pieneni autiomaan hiekalla kuin puhallettava sfinksi./ Ja auringon ikuinen ympyrä laski pyramidin taa./ Ja autiomaan laidalla beduiini viritti laulun/ spiraalitelttansa keskiöön."

Siellä jossakin, idässä, kuvatussa maisemassa kaikki alkoi, kirjoituskin keksittiin, josta tehdään roima aikahyppäys: "tai kun tuuli soittaa Paganinin kapriisia/ sisäpihan vanhassa jalavassa, hyväillen/ viululehtien arkoja kämmenselkiä./ Nyt!/ Musiikin todellinen tarkoitus on täällä;/ tule kokemaan se, tule aistimaan se!/ Pääsyliput $ 20, lapset ja romantikot puoleen hintaan/ sillä heidän on fiktion valtakunta, meidän/ on markkinatalouden vanha vääristelevä peili - lasi-/ esineistä opettavaisin./ Älä syytä kasvoja, jos kuva on vino."

Mukaan astuu siis myytävä esitystilanne, raha, jossa vaiheessa hyppäämme mukaan ajan siipirataslaivalle, jonka kannelta luomme hetkeksi, edelleen vapaasti tulkiten, silmäyksen luontolyriikkaan: "Sitten hän päätti heittäytyä luontaistalouteen,/ otti korin käteen ja lähti marjaan, meni metsään./ Peninkulman erämaassa kuljettuaan,/ mäkäräisten ja käärmeiden kiusaamana kuin kristus,/ hän äkkiä ymmärsi ettei luontoon voi palata."

Ja niinpä nyt ollaan siinä missä nyt ollaan, kaupungissa: "Keinotekoinen taivas täynnä lasitimantteja,/ muovikulhollinen kirkkaansinisiä mustikoita/ denaturoidun maidon kera... kassojen loputon rivi soittaa atonaalista sinfoniaa", tosin tässä ehkä viitataan varhaisempaan kaupunki- ja koneromantiikkaan, Waltariin ja Paavolaisiin, tai heidän ulkomaisiin esikuviinsa, sillä "ja jokin muodoton, mahdoton ilkkui. Ja niin muuttui päivä yöksi/ kuin vanhassa tylsässä tarinassa"

Kertomuksen edetessä vanha erakko livahtaa Hermeetikkoon, välillä Afrikka hehkuu lauseen päässä ja orientti disorientoituu, ja olihan meillä jonkin aikaa täälläkin kiinalaisen ja japanilaisen runouden buumi: "Eteerinen kiinalainen tuli silkit liehuen/ lempeän lauseemme ääriin, vain ajatus oopiumista/ keltatautisen valon täyttämässä huoneessa" Mutta nopeasti kohtaus vaihtuu muistelmiin kuolleesta valosta ja raskas ajatus muistin vankilasta kilahtaa haikeasti kuin kahle, sitten piipun pesä itsesekoitetaan fantasialla, ja tuhka luonnollisesti kopistellaan lattialle, todennäköisemmin tuhkakuppiin, kuten teemaan sopiikin ja niin päästään vanhaan romantiikkaan - juuri niin, vanhaan, sillä runoilijamme edustaa uutta. "Kapteeni, oi kapteenimme/ on tukkihumalaisen teinipojan aave, hiukset hajallaan/ hän ojentelee aleksandriinejaan/ kohti absintinvihreää, välinpitämätöntä kuuta./ Rakas roskainen romantiikka,/ päät nuokkuen me palaamme symbolitunkiollesi/ ja korjaamme talteen vanhat kuivatut kukat" ja niitähän tyylinmukaisesti Hän rakastaa "erityisellä violetilla intensiteetillä." Kuten alussa aavistelinkin: "Hän on kuka hyvänsä, ja kaikki/ eikä siksi kukaan./ Valo seppelöi hänen harmaantuneen päänsä/ modernin bardin muovisella sädekehällä." Bardi voisi tietenkin olla Ashbery, mutta onko Ashbery sittenkin, kun kuvittelemme että päivä vihdoinkin on kirkas ja sees, horisontissa välähtävä, leimahtava liekki?

Seuraavassa runossa Viimeiset runoilijat - kuinkapa muutenkaan - joka on omistettu Arkadi Dragomoshtshenkolle, siirrytään kuvailusta suorempaan sanomiseen, väittämiseen, tietoon eli dogmeihin siitä mitä runous on ja ei ole, ja samalla runoilija muuntautuu kuin kameolontti silmissäni hellyttävän vakavaksi, siis suorastaan ääriromanttiseksi. Runoudella on sittenkin! ja vain sillä! merkitystä! Dogmaattisuus ja ääriromanttisuus, eivätkö ne ole saman kullalla silatun likaisen kolikon kaksi puolta? "eikä tämä ole vallitsevaa kritiikkiä/ vallitsevia käytäntöjä kohtaan" ja sehän on tullut jo täysin epäselväksi. "Yhdellä punaisella nyörillä hän sitoi meidät,/ kaksi toisistaan räjähtävää kappaletta,/ pieneksi siroksi paketiksi./ En kutsu sellaista runoksi." Sillä me olemme liikkeellä kohti paikkaa, jota emme saa koskaan kiinni: "Siksi juuri todellinen runous on mahdotonta/ yhtä lailla kuin se on välttämätöntä."

Alamme päästä runouden ohjelman määrittelyyn, kenties odottamaan uutta Runon Ruhtinasta näillekin raukoille rajoille, kuten Ahlqvist aikoinaan, kenties hän on meille jo syntynyt. "Rohkeus ei jätä/ jälkiä, joita voisimme seurata. Siksi myös se/ on uskonasia, kuin valtio tai runo" Me, siis minä ja lahkokuntamme, emme syyllisty "totuudeksi" kutsuttuun tyhjänpäiväiseen sanahelinään: "Me liikumme totuuden ytimessä,/ niin että kaikki mitä sanomme on silkkaa valhetta,/ tai turvallisesti jotain valheenkaltaista... Kaikki tästä eteenpäin on arkeologiaa;/ tai paleontologiaa jos pitelet edeltäjäsi kalloa kädessä/ ja ristikuulustelet tekemistesi mieltä. Runouden tehtävä on häikäistä silmät näkemään/ se missä ei kenties ollut mitään nähtävää,/ jossa kenties nyt on... Jos sekoittaisit hetkeksi surun sumuun,/ tuskan tuhkaan ja ikävyyden itävyyteen;/ sumun keskeltä tuhkasta itää sinun kuvasi/ tässä."

Rupean jo näkemään runoilijan saarnapöntössä, liperit kaulassa, muista palvoa sinun kuvaasi, äläkä pidä muita kuvia; ja nyt tulee aikaamme sopiva yleisempi elämänohje, kenties kivitaulun käsky: "Niin kuin naurua vakava leikki olisi kultivoituneen/ ihmisen ainoa mielekäs työ ja tehtävä/ tässä leipääntyneen sirkushuvin maailmassa./ Tässä eltaantuneen hyödykkeen jääkaapissa, jossa/ valokaan ei ole omaamme."

Nyt hyppäämme hetkeksi seuraavaan, eli kokoelman nimikkorunoon: "Kuten näette, muuri on yli kuuden metrin korkuinen,/ eikä sen takana kenties ole mitään./ Silti silkka mysteeri, kauneuden mahdollisuus,/ puolustaa sen paikkaa tällä aukealla,/ jolle kirjoitus meitä ympäröi./ Riskejä on otettava, että saisimme tietää,/ jotain, tai silkan kauneuden vuoksi;/ tai vain koska ne ovat otettavissa./ Tietenkään sitä ei voi miellyttää kaikkia,/ jos käytös on kuin Kandinskyn maalaus."

Aika hyvin käyttäytyvältä ja siveelliseltä nuorelta mieheltä runoilija tai hänen alteregonsa sittenkin vaikuttaa, ja Kandinskyn maalauksillahan varmimmin nykyisin pääsee Taidehallin seinälle ellei peräti lasivitriiniin, kuten Sanomattomien lehtien kirjoittajan mieskohtainen kohtalo suopeana vastaanottona ja Jäntin palkintona hyvin osoittaa. Mutta nämä ihanat sanat, Mysteeri ja Kauneus, nehän ovat puhdasta ortodoksiaa, ja niinhän se on, että Taidehalli on aikamme katolinen kirkkorakennus tai toinen Uspenskin katedraali, jossa me hiljennymme ja henkistymme, ja palataksemme edelliseen runoon, jonka loppu alkaa olla jo parodiaa, tahallista vai tahatonta, vitun väliä, kohoamme, emme ehkä kuin Kristus käärinliinoistaan, mutta kuin jälkiteolliseen aikaamme sopivat muoviset ilmapallot: "Me lähdemme/ kuin ilmapallot. Hyvästi! Komeasti!/ Pulleat kupumme täynnä itsetärkeää tietoa,/ saavutettua rihkamaa, ja joitain kullattuja hopeaesineitä/ tipahtelee muistojemme läpi kääntyessämme katsomaan/ laskevan auringon silaamaa maisemaa." Ja tällä hetkellä kaikki on sanomattoman kaunista; tosin mieleen hiipii agnostinen epäilys, niin kuin hyvin usein nykyrunoutta lukiessa, mikä on minun osani lukijana tässä mysteerinäytelmässä; onko se vain seurata sivusta niska kenossa ja suu hämmästyksestä auki jääneenä, kuinka tuokin Taiteilija hyvästelee meidät maan matoset kohotessaan jonnekin korkeuksiin.


Lopputulema

Näin olen tarkan ja huolellisen, analyyttisen ja eläytyvän teokseen perehtymisen kautta pakotettu tulemaan siihen itseänikin hiukan hämmästyttävään lopputulemaan, että Sanomattomien lehtien kirjoittaja huolimatta postmodernistisuudestaan, kielikoululaisuudestan, on ääriromanttinen pointtirunoilja. Hänellä on lähes joka runossa joku "asia", silloinkin kun sitä ei näennäisesti ole, se on viimeistään se, ettei sitä pidä olla. Ja nämä ei niin monet pienet "asiat" kerääntyvät kokoukseen ja tiivistyvät siihen ainoaan ja oleelliseen, eli mitä oikea runous ja runoilijuus on.

Ennen tätä järisyttävää lukukokemusta olin naivisti kuvitellut postmodernismin suosivan moniarvoisuutta lähes kaikki käy-asteelle, mutta nyt huomaankin ettei niin suinkaan ole, vaan pikemminkin päinvastoin. Ja aikalailla ällistyin kun jossain vaiheessa kokoelmaa silmille hyppäsi tuo vanha vasemmistolainen dikotomia hän ja ne contra minä ja me, jonka pohjalla luuraa poissulkeminen ja toiseuden kieltäminen. Ja näin lähestymmekin vanhaa kunnon akateemisuutta puhdistavana oppina ja oikeana oikeutena, ja nimitämme runoilijaa akateemiseksi kuvakäeksi, aivan kuten ingressissäkin, mutta emme niinkään teoreettisuutensa, kuin tämän asenteensa takia.

Akateeminen taiderunous on aina ollut vallitsevan vallan ja järjestyksen ja talouden kannalla ja puolella, luonnollisesti, muutenhan akatemiasta tulisi hyvin äkkiä lähtö. Akateeminen taiderunous on milloin minkin vallitsevan ihanteen, voitollisen idean tai hulluuden puolesta puhumista, siis propagandaa, jonka kirjoittaminen onkin sitä ainoaa oikeaa lahjakkuutta. Koska postmodernismi on (post)teollisen ja (post)kapitalistisen markkinatalouden hovifilosofiaa, juuri niitä ajatusmalleja ja asenteita, joita näkymätön käsi tällä hetkellä tarvitsee yhä tehokkaammin toimiakseen ja voittoa tuottaakseen yhä harvemmille, olen täysin loogisesti tullut johtopäätökseen, että myös Salmela, kuten lähes kaikki muutkin hengenheimolaisensa, kirjoittavat ei edes kovin epäsuorasti agitproppia vain käänteisellä etumerkillä varustettuna. Häliskäämme me loiset loputtomasti vain ja ainoastaan kielestä, kirjallisuudesta ja taiderunoudesta, niin aivan toiset miehet ja naiset saavat kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa hoitaa näkymättömän käden ohjauksella asiallisemmat hommat eli alasajot.

Ja kuitenkin, kauniiksi lopuksi, myös minä nostan Salmelalle punaista hattuani, paitsi siksi, että hän onnistunut provosoimaan nämä mietteet kirjaamisen asti, myös jollakin kummallisella tavalla saanut puhalletuksi henkeä kovin teorian- ja paperinmakuiseen raakamateriaaliinsa. Ja loisista tuleekin mieleeni, että kokoelma sisältää runon Loiset, jonka taidan liittää tähän, koska pidän sitä helmenä Salmelan kielellisessä lasimaljassa. Runossa on suhteellisuudentajuista avaruutta, avoimuutta ja monitulkintaista syvyyttä ja aavistusta, ehkä jopa myöntymistä siihen, että Tarina saattaa sittenkin olla jotain pysyvämpää ja suurempaa kuin minä ja me: "Paljon voidaan sanoa. Paljosta voidaan olla hiljaa. Näiden välille jää tiheä kirjoitettu kappale, jolla me elämme. Tarina saa siivet, ja niinpä me huomaamme että se on lintu, valkoinen lintu, lokki, albatrossi, albiinokyyhky. Me olemme lopulta vain loisia tarinan sulissa, ja kuinka se eläisikään ilman meitä. Liian vaivattomasti? Niinpä me nousemme tarinan mukana viileään ilmaan. Tarina kuljettaa meitä, mutta on vain luonnollista ettemme itse näe asiaa niin. Kirppu kuvittelee kuljettavansa koiraa, olevansa koiran paimen. Ilman tuota kuvitelmaa se kuolisi ikävään. Me kutisemme tarinan sulissa, ja se lentää kovempaa, aina kovempaa, ja me tiedämme että se on matkalla, ja että jossain on päämäärä, me emme osaa välittää missä."