|
En magisk stig
Ord kommer och går i den tysta natten vid den sjukes säng. Fragment av dikter, Salvatore Quasimodos "Var och en av oss står ensam på jordens hjärta/genomborrad av en solstråle - Och plötsligt är det afton"
eller ord ur Psaltaren: "Människans dagar äro som gräset. Som ett blomster blomstrar hon. När vinden går däröver är det icke mer..." Orden tycks kunna tämja mina motstridiga känslor. Vägleder mina tankar in i ordnade banor i en situation där jag tycker att alla mina egna ord sviker mig, och hela tillvaron gungar. De uppfordrar också till mottankar, sätter sinnet i rörelse, när jag känner mig som mest förlamad.
I Afrikas gamla kulturer har man alltid förstått ordens inneboende kraft. "ord kan döda, men ord kan också ge liv", säger man.
Dikten förvaltar denna ordkraft ännu idag. I vår teknik- och bildfrälsta värld av snabbkultur och medialt pladder står dikten för långsamhet och en särskild omsorg om orden. Formandet av genomlysta tankestrukturer får oss att stanna upp och lyssna. Orden strukturerar kaos, utan dem är vi förlorade.
Samtidigt som jag vakar vid min älskades sjuksäng växer på annat håll något nytt fram - ett ordkonstprojekt som vi kallar "Den magiska stigen". För mig fungerar detta nya skapande med ord och unga människor som ett bejakande av livet i en situation, där dödens mörka majestät förefaller mig så övermäktig. På ett märkligt sätt hänger alltså de här två processerna samman.
På min nuvarande hemort, i det lilla samhället Korsnäs, får unga skrivande människor tillfälle att väva samman gammal lokal folktro om naturens väsen med sina egna föreställningar om det magiska i naturen. Gamla sagor och klassiska dikter kring sådana motiv får göda deras fantasi. De intervjuar gamla ortsbor om vad de hört berättas om om underbyggare, älvor, skogsrån och lövjerskor. Och tillsammans söker vi upp platser, som är laddade med berättelser och magiska föreställningar. Penna och papper är självfallet med också ute i skogen.
Kanske kommer vi fram till att det vi kallar vidskepelse och övertro helt enkelt är resultat av människans skapande fantasi. Hon har skapat väsen och föreställningar för att kunna förklara men också besvärja livets outgrundliga mysterier.
Och när sommaren kommer bygger vi längs en slingrande naturstig installationer av texter, bilder och skapelser i naturens egna material. Kanske vi får höra näcken spela i bäcken eller en skymningskväll se älvor dansa i skogsgläntorna och lyktgubbar lysa oss väg genom tätnande mörker. Och vi får locka in alla andra att vandra med oss på vår magiska stig.
Jag tror det här projektet börjar vara mitt femtonde ordkonstprojekt och just nu är det min högsta tillfresställelse att se det här arbetet fortsätta lett av andra händer, då det övertas av yngre krafter, som själva för mer än tio år sedan var elever i de första ordkonstprojekten.
Han som nu är på väg bort från mig brukade också orden, men umgicks sparsmakat med dem. En av hans aversioner var vad han kallade "språkfördärvare", mänskor som använde ord ovarsamt och slösaktigt. Han hann förlösa skrivandet hos många mänskor som i likhet med honom själv inte kunde ståta med akademiska grader eller litterära anfäder, men men som alla hade något att berätta.
Där hans väg nu närmar sig slutet tar nya stigar vid. Och just idag kom de första texterna från "den magiska stigen" till mig via cyberrymden. Så skriver en av deltagarna:
"Min magiska stig leder in i skogen, där jag kan träffa min vän Åsa som dog för ett år sen. Men den fungerar bara på natten när alla människor sover och på vintern när klara stjärnor lyser ner på stigen. Ingen vet om stigen bara jag. Jag öppnar fönstret och springer ner längs backen där stigen går. När man kommer ner för backen sitter en liten mus och vaktar bredvid ett träd, där en liten stjärna är inristad."
På ett märkligt sätt tycks den unga flickan tolka också min situation. Hela livet liknar faktiskt en magisk stig.
Carita Nyström
Carita Nyström född 1940 i Vasa. Numera bosatt i Korsnäs.
Författare och kulturjournalist. FM i skandinavisk litteratur 1968.
Efter att ha arbetat inom Helsingfors universitet, Finlands Rundradio
m.m. har hon sedan 1978 verkat som fri författare . Länskonstnär i f.d.
Vasa län 1991-1993. Har de senaste femton åren lett ordverkstäder för
barn på olika håll i Österbotten.
Utgivit ett tiotal böcker, senast "Brev från en by i Europa" 2001 samt
"Interland - sex steg under vatten" 2006, resultatet av ett treårigt
samarbetsprojekt mellan Yorkshire, England och Österbotten.
Har mottagit Längmanska priset, Michael Choraeus-priset, Finlands
svenska folktings medalj, Österbottens konstkommissions kulturpris 2006.
Lisätietoa kirjailijasta:
Databas över svenskösterbottniska författare
MLM
Taikapolku
Yön hiljaisuudessa sanat tulevat ja menevät sairastajan vuoteen äärellä. Katkelmia runoista, Salvatore Quasimodon ”Jokainen yksinään maan sydämellä/auringonsäteen lävistämänä: ja äkkiä on ilta.” (suomentanut Elli-Kaija Köngäs) tai psalmin sanoin: ”Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä ole...” Sanat tuntuvat pystyvän hillitsemään minun ristiriitaisia tuntojani. Johdattavat ajatukseni sanojen siltaa pitkin tilanteessa, jossa tunnen omien sanojeni pettävän minut, ja koko olemassolo keinuu. Ne kutsuvat myös ajattelemaan toisin, sysäävät mielen liikkeeseen, kun tunnen olevani eniten lamaantunut.
Afrikan vanhoissa kulttuureissa on aina ymmärretty sanojen sisällä piilevä voima. ”Sanat voivat tappaa, mutta sanat voivat myös antaa elämän”, sanotaan.
Runo pitää yhä hallussaan tuota sananvoimaa. Tekniikkaa ja kuvia ihannoivassa maailmassamme, pikakulttuurin ja mediapälätyksen keskellä runo edustaa hitautta ja erityistä rakkautta sanoihin. Läpivalaistujen ajatusrakennelmien muoto saa meidät pysähtymään ja kuuntelemaan. Sanat järjestävät kaaosta, ilman niitä olemme hukassa.
Samaan aikaan kun valvon rakkaani sairasvuoteen äärellä, kasvaa toisaalla esiin jotain uutta – sanataideprojekti nimeltä ”Taikapolku”. Minulle tämä uuden luominen sanojen ja nuorten ihmisten kanssa toimii kuin elämän puoltolauseena tilanteessa, jossa kuoleman synkkä majesteetti on läsnä niin ylivoimaisena. Merkillisellä tavalla nämä kaksi prosessia liittyvät siten yhteen.
Nykyisessä kotipaikassani, pienen Korsnäsin mailla, on nuorilla kirjoittavilla ihmisillä tilaisuus kutoa yhteen vanhoja paikallisia kansanuskomuksia luonnon olemuksesta ja omia mielikuviaan siitä mikä on taianomaista luonnossa. Aihetta käsittelevät vanhat tarinat ja klassiset runot saavat ruokkia heidän mielikuvitustaan. He kyselevät vanhoilta paikkakuntalaisilta siitä, mitä he ovat kuulleet kerrottavan menninkäisistä, keijuista, metsänhaltioista ja velhoista. Ja yhdessä etsimme paikkoja, joihin liittyy kertomuksia ja outoja tapahtumia. Kynä ja paperi ovat mukana tietysti myös metsässä.
Ehkä päädymme siihen, että se mitä kutsumme taikauskoksi ja yliluonnolliseksi, onkin vain seurausta ihmisen luovasta mielikuvituksesta. Ihminen on luonut olentoja ja mielikuvia pystyäkseen selittämään mutta myös manaamaan elämän loputtomia salaisuuksia.
Ja kesän saapuessa kokoamme kiemurtelevan polun varrelle installaatioita teksteistä, kuvista ja luonnon omista aineksista. Ehkä saamme kuulla näkin soittelevan purossa tai illan hämärissä näemme keijujen tanssivan metsänaukealla virvatulten valaistessa meille tietä tihenevän pimeän lävitse. Ja saamme houkutella muitakin mukaan vaeltamaan kanssamme taikapolkuamme pitkin.
Tämä projekti taitaa olla jo viidestoista sanataideprojektini ja juuri nyt olen erityisen tyytyväinen nähdessäni tämän työn jatkuvan, sen siirtyessä nuorempien voimien johdettavaksi, heidän, jotka itse reilu kymmenen vuotta sitten olivat ensimmäisen sanataideprojektini oppilaina.
Hän, joka nyt on lähdössä pois luotani, viljeli myös sanoja, mutta säästeliäästi ja maistellen. Hän halveksui ihmisiä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat ”kielentärvelijöitä”, ihmisiä, jotka käyttivät sanoja varomattomasti ja tuhlaillen. Hän ehti auttaa kirjoittamisen alkuun monia ihmisiä, jotka hänen itsensä tavoin eivät voineet ylvästellä akateemisilla oppiarvoilla, mutta joilla kuitenkin kaikilla oli jotakin kerrottavaa.
Nyt kun hänen tiensä lähenee loppuaan ovat edessä uudet polut. Ja juuri tänään saapuivat minulle ensimmäiset tekstit ”Taikapolulta” kyberavaruuden kautta. Näin kirjoittaa eräs osallistujista:
”Minun taikapolkuni johtaa metsään. Siellä saan tavata ystäväni Åsan, joka kuoli vuosi sitten. Mutta se tapahtuu vain öisin, kun kaikki ihmiset nukkuvat ja talvella kun kirkkaat tähdet loistavat polulle. Vain minä voin löytää sen polun. Avaan ikkunan ja juoksen mäkeä alas sinne missä polku kulkee. Kun saavun mäen juurelle, istuu pieni hiiri vahdissa sen puun vierellä, johon on kaiverrettu pieni tähti.”
Merkillisellä tavalla tuntuu tämä nuori tyttö tulkitsevan myös minun tilannettani. Koko elämä muistuttaa tosiaankin taikapolkua.
Carita Nyströmin tekstistä suomentanut työkkärin#setä
|
