Yksi onneton lisää

Jarmo Karonen

Matkalla Tanskaan. Ruotsin läpi. Bussilla. Takapenkin juntit huudattavat subbareistaan Scooterin iloista hardcorea. Anna mun kaikki kestää. Ryhdyn etsimään korvalappustereoitani. Niitä ei löydy. Hienoa, helvetin hienoa, nyt en voi edes peittää tuota mökää millään.

Yritän palauttaa mieleeni Iron Maidenin biisiä - ihan mitä tahansa. En onnistu. Päässä alkaa vain soida skootterin edellisen biisin raivostuttava melodia. Pian se sulautuu tämän hetkisen riemupalan kanssa yhdeksi mieltäraastavaksi pimputukseksi. Kuka tahansa pystyisi tekemään tuollaista paskaa.

Linja-auton hurina lyö viimeinkin korvani lukkoon. Enää vain bassorumpu häiritsee, mutta sekin tukahtuneena, miellyttävämpänä. Ulos katsellessani näen tutunoloisia maisemia. Ei vittu ihme, jos hurrit ovat pellejä, kun kerran joutuvat asumaan samanlaisessa ympäristössä kuin me.

Viimein Iron Maiden lyö päälle - The Clairvoyant: "It's a time to live and a time to die, when it's time to meet the maker/ It's time to live, but isn't it strange that soon as you born, you're dying."

Mieleen muistuu, mitä Mira kirjoitti. Heidän koko Batenburgin koulunsa oli ollut yhtenä linja-autoletkana matkalla kohti Amsterdamia hiostavana alkukesän päivänä juuri ennen kesälomaa. Miran bussissa oli ollut myös paria vuotta nuorempien luokka, ja yksi Miralle puolituttu tyttö päätti avata kattoikkunan. Viileä ilma syöksyi sisään ja kirvoitti ablodit lähipenkeiltä. Tyttö kuittasi kiitokset hymyllä ja sai idean nostaa päänsä ulos aukosta. Hän ei luultavasti ehtinyt nähdä muuta kuin matalan sillan. Kuului ilkeä jysäys ja tyttö putosi raskaana möykkynä bussin käytävälle. Verta ja kallonsiruja lensi lähellä istuvien päälle. Mira kertoi istuneensa kaukana takana, mutta eräs lähempänä istunut poika oli esitelmöinyt, kuinka tytön aivot olivat pilkottaneet rikkoutuneen kallon keskeltä.

Viimeisenä päivänä ennen kesälomaa koulussa laskettiin lippu puolisalkoon. Tytön, iloisen enkelin nauru ei enää kantanut pihalla. Mira oli käynyt hautajaisissa, ja hän kuvaili sen niin tarkkaan kirjeessään, että tuntui kuin olisin itsekin ollut siellä. Ihmisiä oli ollut paikalla toistatuhatta eikä koko kaupungissa juuri muusta puhuttu kuin tytön surkeasta kohtalosta. Tunsin surun ja se kuristi minua. En enää kirjoittanut Miralle.

Korvani loksahtavat auki. Juntit ovat saaneet vaihdettua Scooterin Eroticiin.

"No okei, ehkei ne oo sen kummosempia lyyrikoita, mutta mä kuuntelenkin niitä musiikin takia", tiuskaisen väittelyn päätteeksi ja painelen hytin vessaan. Niin, hytin. En tajua, mistä opettajat saavat aina päähänsä käyttää vaivalla kokoonkerättyjä rahoja sellaisiin älyttömyyksiin kuin neljän hengen hytteihin matkalla, joka kestää muutaman tunnin. Ruotsinlaivalla sen vielä ymmärsi, mutta ei enää täällä.

Katselen itseäni peilistä. Sama pitkäletti rillipiru kuin aina ennenkin. Kasvot tosin vähän punoittavat. Mietin mitä Louise mahtaa minusta ajatella. Kun heidän luokkansa oli syksyllä Seinäjoella ystävyysvierailulla, hän kertoi juuri eronneensa jostain parikymppisestä jätkästä. Ikäero ei kuulemma ollut vaikuttanut asiaan mitenkään.

Minulla ja Louisella oli hauskaa yhdessä. Me puhuimme kielimuurista välittämättä, ja muutaman tunnin jälkeen sekin alkoi murentua, kun olimme kunnolla päässeet vauhtiin. Niemistönmaan juntit toki naureskelivat, mitä muuta olisivat voineetkaan, kun eivät raukat osanneet edes kissaa englanniksi sanoa. Hymyilen. Minulla on hyvät mahdollisuudet. Wasted Yearsin kertosäe palautuu mieleen: "So understand. Don't waste your time always searching for those wasted years. Face up... make your stand and realise you're living in the golden years!"

Skagenin vierailu on jatkunut nyt toista päivää. En ole vaihtanut kuin pari sanaa Louisen kanssa. Hän tuntuu jotenkin kolealta, etäiseltä.

Mukava kaupunki tämä Tanska, niin kuin Jykä väläytti. Ihmiset ovat vaan jotenkin outoja. Nuorista ei kukaan polta - ainakaan julkisesti. On kuulemma yleistä, että jos nuoret pysyvät tupakoimattomina, heidät lahjotaan aikuisuuden kynnyksellä. Tämä johtaa tupakoivien syrjäytymiseen, mikä tuntuu todella kummalliselta. Mikä Suomessa olisikaan yhdistävämpää kuin kunnon hermosauhut välitunnilla.

Kaikki elähtäneet tanskalaiset tuntuvat sitä vastoin tupakoivan missä ja koska tahansa. Kaupunginjohtajakin tuprutteli kaikessa rauhassa, kun olimme kaupungintalolla virallisessa vastaanottotilaisuudessa. Kaiken huippu on kyllä alkoholin asema tässä hullussa maassa: olutta saa ostaa kuka tahansa kuusi vuotta täyttänyt. Paratiisi meidän yhä krapulaiselle junttijengillemme, ja kyllä paikallisillakin kersoilla varmasti menee joskus överiksi, vaikka sitä ei tietysti myönnetä. Jotenkin kaksoisajatteleva "metropolis (watches and thoughtfully smiles/ she's taking me to my home)" tämä Tanska.

Meidät viedään katsomaan Skagenin hiekkadyynejä, jotka uhkaavat vuosikymmenten kuluessa hukuttaa kaupungin alleen. Siistiä. Joskin täällä on hieman liian tuulista, niemennokassa kun olemme.

Tanskiksien oudot innovaatiot jatkuvat. He vievät meidät keilahalliin, joka tuntuu olevan ainut urheilutila koko kaupungissa. On Seinäjoellakin keilahalli, uimahallikin! Mutta ei auta, paikalliset haluavat esitellä taitojaan. Piru vie, keilaavatko kaikki täkäläiset?

Jotain hyvää sentään. Louise on osunut meidän radallemme valmentamaan. Hän antaa minulle henkilökohtaista opastusta, ja muutaman kierroksen jälkeen jää alkaa rikkoutua. Me juttelemme musiikista - pidän maidenit tästä sivussa ja antaudun kehumaan jotain minulle tuntematonta Prodigyn hittiä, koska Louise pitää biisistä. Meillähän alkaa taas olla mukavaa yhdessä.

On Louisen vuoro saattaa pallo matkaan. Seuraan hänen liikkeitään. Louise on pitkä tyttö, minun pituiseni ja hänen vartalonsa on muutenkin valmis. Pidän myös hänen kulmakarvoistaan ja sinisistä silmistä niiden alla. Blondiuskaan ei haittaa. Tajuan että me molemmat olemme ikäistämme vanhempia.

Porukka alkaa väsyä keilaamiseen. Louise tarjoutuu saattelemaan minut koululle. Olen tyytyväinen kun saan jättää taakseni tupakansavuisen ilman ja tanskalaisten taukoamattoman akrobatiaesityksen, jota voisi myös äidinkielellä puhumiseksi kutsua. Parasta on kuitenkin se, että olen viimein kahden Louisen kanssa.

Kävelemme pitkin hiljaisia, hämärtyviä katuja. Katselen Louisen sivuprofiilia. Hän kääntää kasvonsa minua kohti ja hymyilee.

"Minä rakastan sinua", sanon ja vastaan hymyyn.

Louise hymähtää ja virnistää. "What does that mean?"

Keskitän katseeni eteenpäin ja käyn kiirellä läpi ajatuksiani, tunteitani.

"Nothing..."

Yritän uudelleen. Kerron Louiselle, mitä Mira kirjoitti. Louise järkyttyy. Tekaisin ehkä vähän liikaa inhottavia yksityiskohtia kallonhajoamiskohtaukseen. Kerron kuinka surullinen olen ollut tapauksen takia, vaikka en ollutkaan itse sitä näkemässä. Louise vakuuttaa, että tuskin hänkään pystyy karistamaan tapausta mielestään. Pyydän sitä häneltä anteeksi.

Louise alkaa kertoa omaa juttuaan. Liverpoolissa oli teini-ikäinen tyttö karannut kotoaan ja joutunut kaduilla kaikenlaisiin ikävyyksiin. Tyttö oli alkanut vetää kamaa, ja joku hänen tykittämänsä paska oli vienyt hänen muistinsa. Hädissään hän oli törmäillyt pitkin kaupunkia, kunnes oli lyyhistynyt sillalle, joka erotti sataman merestä. Poika, nimeltään Kevin oli löytänyt tytön sieltä, yrittänyt auttaa ja tietysti - rakastunut tyttöön.

Kevin oli alkanut koota tytön menneisyyttä pala palalta. Tyttö muisti sillan lisäksi vain pari muuta paikkaa. Kevin kyseli kaduilla oliko kukaan nähnyt tyttöä. Yksi happopää kertoi muistavansa tytön hyvin, sillä tytön takia hänestä oli hakattu paskat pihalle. Tyttö oli ollut hänen löytönsä. Hän oli ottanut tytön mukaan huumerenkaaseen, mutta kun joitakin viikkoja oli kulunut, kiittämätön lutka oli karannut. Näin paikallinen huumediileri ei ollut enää saanut päivittäistä suihinottoa, ja piripää sai kärsiä seuraamukset. Retku muisti tytön hyvin, mutta ei tiennyt hänestä juuri mitään, ei edes nimeä.

Kevinillä ei ollut onnea muuallakaan. Tyttöä oli kuitenkin viimein alettu etsiä, ja Kevin näki hänen kuvansa maitopurkin kyljessä. Siinä oli nimikin: Mariel Waters. Kevin piipahti poliisiasemalle, ilmoitti löytäneensä tytön ja lupasi noutaa hänet paikalle. Konstaapeli olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Kevin esitti vastalauseensa. Hän selitti, että Mariel oli edelleen niin sekaisin ja hämillään, että olisi hyvä edetä rauhallisesti. Vanhemmat olivat eri mieltä. He vaativat kovaan ääneen, että heidän tyttärensä haettaisiin välittömästi kotiin. Kevin hermostui siitä niin, että läksi paikalta ovet paukkuen. Konstaapeli yritti tavoittaa hänet, mutta Kevin paineli vauhdilla pakoon. Kun Kevin oli ehtinyt asunnolleen ja kertonut Marielille, että oli löytänyt tämän vanhemmat, Mariel oli räjähtänyt raivoisaan itkuun ja karannut Keviniltä. Mariel löydettiin myöhemmin satamasta rahtialuksen kannelle rusentuneena.

Louise lopettaa huokaisten. Seuraa hetken hiljaisuus. Sanon että nyt tunnen itseni kaksinverroin niin surulliseksi kuin äsken. Louise sanoo, että täytyihän hänen jotenkin maksaa takaisin. Sitten hän hymyilee. Oma ilmeeni synkkenee. Käännän nopeasti katseeni kaukaisuuteen.

Vierailun neljäs ja viimeinen päivä on siinä pisteessä, että meidän on aika suunnata laivalle.

Bussin luona on käynnissä yleiset halajaiset. Tanskalaiset ja suomalaiset halaavat toisiaan hyvästiksi. Minuakin halataan parin neidon voimin, mutta kumpikaan heistä ei ole Louise. Alice kertoo, ettei ole nähnyt Louisea koko päivänä.

Erkaannun ryhmästä ja katselen ympärilleni. Louisea ei vieläkään näy. Tyhjä olo iskee sisuksiini. Katselen toisiaan hyvästeleviä ihmisiä, mutta kukaan ei katso minuun. "But now it seems, I'm a stranger to myself and all the things I sometimes do, it isn't me but someone else." Otan askeleita suuntaan, joka jättää bussin minun ja porukan väliin. Katson taakseni. Linja-auto blokkaa näkölinjan. Pinkaisen juoksuun. Ikävä ajatus lyö kalloni sisäseinään. En tiedä, missä Louise asuu. Pidän kurssini. Suunta ei tunnu oikealta, mutta jatkan silti kunnes väsyn. Voisiko olla niin, että pelkät koulun liikuntatunnit eivät riitäkään pitämään kuntoani yllä?

Hellitän vauhtiani ja pysähdyn lopulta kokonaan, kun pääsen risteykseen. Yllättäen bussi kaartaa ohitseni ja näen, että sisällä viittoillaan suuntaani. Bussi pysähtyy ja musiikinopettaja Harri, toinen valvojamme ryntää minua kohti.

"Mihin piruun luulet olevasi matkalla?"

Painan katseeni asvalttiin. "When you can't find the words to say, it's hard to make it through another day." Nytkähdän liikkeelle kohti bussia.

"Suomeen..."

Luokanvalvoja (jonka nimeä en koskaan muista) ja Harri pitävät ankaran ristikuulustelun. En vastaa heidän kysymyksiinsä, ja he väsyvät nopeasti. Heille on pääasia, että ollaan viimeinkin paluumatkalla. Tämä hullu retki on vanhentanut heitä muutamalla vuodella. Säästyn enemmältä läksytykseltä, kun he eivät edes tiedä, mitä olin aikonut ja mistä heidän pitäisi vaahdota minulle.

Satamassa huomaan, että Harri pitää minut koko ajan näkökentässään. Pirun paranoidi, vaikkakin syystä. Huomaan jälleen etsiväni pakoreittejä. Millä helvetillä muka pääsisin takaisin Skageniin, kun kruunutkin ovat lopussa? (Ainahan voin liftata.)

Nousen laupiaasti laivaan. Harri pysyttelee vielä hetken aikaa kintereilläni, mutta laivan irtautuessa laiturista hän taputtaa minua olalle ja painelee baariin. Mieleeni iskeytyy ajatus, että jotain puuttuu. Katselen ympärilleni. Juntit ihmettelevät kassinsa pohjaan ilmestynyttä reikää. Hymyilen. Subbareiden tehosta vastannut mopon akku näyttää pettäneen eikä pojilla ole nyt aikaa vittuilla minulle. Harrin läsnäolo on pitänyt heidät tähän asti kaukana minusta. Liukenen nopeasti paikalta, ettei kukaan vaan sittenkin huomaa ottaa minua kohteekseen.

Käyn heittämässä tavarani hyttiin, jonka jaan jälleen niiden luokkakavereiden kesken, joiden kanssa tulen edes jotenkin toimeen. Seikkailen hetken aikaa käytävillä, vaikka niitä ei tämänkokoisessa purtilossa monta olekaan. Lopulta löydän kannelle.

Maa ei ole vielä kaukana. Se on laivan vasemmalla sivulla itse asiassa lähempänä kuin koko ajan etääntymässä oleva satama. Arvioin etäisyyden puoleksi kilometriksi. Nojaan laitaan, katson alas ja sitten taas rantaan. Wasted Years viimeisen kerran: "Too much time on my hands, I got you on my mind. Can't ease the pain, so easily." Mietin, jaksaisinko uida rantaan vai ruhjoutuisinko heti laivan kylkeen.

On vain yksi tapa saada se selville.

Copyright (c) 1999 Jarmo Karonen. All rights reserved.

palautetta novellista