Typerän elämän aikoihin

Toni Aho

Mä en yleensä kiinnitä mitään huomiota kuolinilmoituksiin, mutta sillä kertaa kävi toisin. Silmäni takertuivat kuin itsekseen yhteen monista kehystetyistä muistokirjoituksista; luultavasti mä olisin sivuuttanut sen ellei jokin piilotajuinen käsky olisi komentanut mua lukemaan erään tutulta soinnahtavan nimen vielä toistamiseen.

Jonne Oliver Korpisalo.

Kun yritin hahmottaa tuolle kirjainsarjalle jonkinlaisia kasvoja tai persoonallisuutta, en onnistunut aluksi. Mutta se kuulosti niin tutulta, että mä olin varma törmänneeni siihen jossain yhteydessä. Ensimmäisenä kelasin mielessäni läpi kaikki tuttavani työpaikalta, sitten muistelin sukulaisia ja niiden tuntemia henkilöitä. Vasta palatessani nuoruusvuosiin mulla sytytti.

Se oli ollut kaveriporukkamme hiljaisimpia ja liikkunut seurassamme muita harvemmin, enkä kyennyt palauttamaan siitä mieleeni kovin montaa muistikuvaa. Siitä huolimatta koin, että mun olisi pitänyt olla kuoleman johdosta edes hieman pahoillani tai suruissani. Kuka tahansa ystäpiiristämme olisi saanut aikaan voimakkaamman reaktion – olimme niihin aikoihin tiiviisti yhdessä ja tunteet jokaista kohtaan olivat hyvin syvät. Silti en voinut tuntea pienintäkään alakulon kirpaisua – olkoonkin, etten ollut tavannut sitä niin kuin muitakaan vuosikausiin.

Mä pidin sitä jotenkin hälyttävänä enkä voinut sivuuttaa juttua; välinpitämättömyyteen täytyi olla jokin syy. Mun oli pakko laittaa lehti syrjään ja alkaa muistella. Keskityin oikein tarkoin, ja lopulta mieleeni palasi – elävänä kuin edellispäivä – eräs viikonloppu, jonka vietimme yhdessä muiden kavereittemme kanssa Kuusamossa. Kesämökki oli jonkun ystäväni vanhempien omistama – kenen, sitä en enää voinut sanoa.

Nyt, miltei kaksikymmentä vuotta nuoruusajoistani vanhentuneena, mun oli pakko naurahtaa huvittuneena ja ehkä hieman kaihoisanakin niitä päiviä kelatessani. Se oli ollut lukemattomien juhlien ja ryyppäämisen aikakautta meille jokaiselle, voimakkaiden tunteiden epävarmaa ja haparoivaa kohdistelua. Eikä kyseessä oleva viikonloppu todellakaan ollut mikään poikkeus muiden joukossa. Nuo ajat, jolloin saimme olla yhdessä ja vetää viinaa ja olutta aamun sarastuksesta järjen hämärtymiseen, olivat ainoita valopilkkuja elämissämme, jotka arkisin hukkuivat tukahduttaviin vaatimuksiin: kenen piti opiskella saavuttaakseen jollekin toiselle liian vaikeapääsyinen jatko-opiskelupaikka, kenen taas oli pakko raataa isänsä apuna verstaalla tuntikaudet saadakseen palkaksi vain ruokaa ja katon pään päälle. Mutta aina kun löysimme siinä höykytyksessä aikaa kokoontua yhteen pullojen kilinän ja useimpien mielestä liian kovalla soivan musiikin täyttämään maailmaan, etanolihuuruisten rakkaudentunnustusten ja syvällisten pohdiskelujen piirityksessä tuo kaikki vetäytyi taka-alalle ja vain silloin saimme ottaa elämän vastaan sellaisena kuin kaikki sen halusimme: vailla minkäänlaisia estoja, hektisenä vain sen vuoksi, että itse sen hektiseksi teimme – me itse eivätkä muut.

Se oli ollut keski- tai lopputalvea – vieläpä erinomaisen kylmää sellaista – ja upea hirsimökki (sen täytyi olla Karvosten, sillä tuskin muilla perheillä olisi ollut varaa sellaiseen) oli hautautunut hyvin syvään, ainakin puolitoistametriseen, hyytävän kylmään valkeaan. Mä muistin, miten jouduimme lapioimaan lunta pitkään oven edestä, ennen kuin voimme astuttaa lämmön sisälle sulattamaan pakkasen kutomat jääseitit ikkunoista. Ja kärpäset – nyt muistin ne kymmenet kärpäset, jotka heräsivät siinä samassa ruljanssissa talviunistaan ja joita saimme läiskiä toden teolla – ne kun olivat syksyllä ilmeisesti mökin sisälmyksiä tuuletettaessa asettuneet sinne loisimaan.

Mä muistin (kylläpä se kaikki palasikin elävänä mieleen!), miten jouduimme luutuamaan verta seinistä heti ensimmäisten tuntien aikana, kun Pasi viilsi puukolla ranteeseensa vuollessan klapeista kiehisiä. Muistin sen herättämät vahingonilon ja kauhun huudahdukset – myös sen, miten lohdutimme onnetonta antamalla sille viskipullon kouraan ja lahjoittamalla kymmenen minuuttia aktiivista peliaikaa sen tyhjentämiseksi.

Muistin saunan ja sieltä löytyneen kuolleen jäniksen (hyi helvetti, kun ajatteleekin), jonka paistaminen myöhästyneeksi illalliseksi ei tainnut ehdotuksena saada kovin suurta suosiota kamujen keskuudessa. Ne löylyt ja lumikylvyt, jäähileiden verille raapimat polvet, humalainen rock-lyriikka pilkkopimeässä saunassa, likkojen parkuminen ja kikatus meidän heittäessämme lunta niiden niskaan, naapurin isännän paljastuminen kuusikon takaa kiikari kädessään (tapahtuiko sekin tosiaan juuri sinä viikonloppuna?) – kaikki palasi hyvin kirkkaana mieleen ja mä en voinut pidätellä hiljaista naurua katsellessani muistikuvien virtaa.

Ja se lakkaamaton kännääminen! Kun oli aamulla saanut parisen tuntia nukuttua, heräsi aina jonkin ajan kuluttua pullonkorkin irtoamisesta lähtevään ääneen – pirteänä kuin sunnuntaiaamuinen talitintti. Miten oli nuorten ihmisten maksa kestänyt sellaista myrkytystä? Vanhalle pusikon puliukollekin se olisi ollut näytön paikka, jos sellainen olisi joukkoomme erehtynyt. Kyllä on ikäraja väkijuomien käytölle säädetty aivan liian korkeaksi, siitä me olimme hyvänä todisteena. Miten hyväuskoisia olivatkaan meidän vanhempamme, sukulaiset, opettajat – miten sokea ylipäätään oli koko aikuisten maailma!

Ja miten näkevä meidän omamme.

****

– Jere, Jonne sanoi mulle kyllästyttyään seuraamaan muiden silmiinpistävän ja samalla järjettömän kiihkeää korttipeliä. – Lähetään käymään ulkona, kessulla ja muutenkin. Ja mun oli helppo totella, sillä sisällä oli tukahduttavan kuumaa ja hiostavaa – kuin norsun perseessä – enkä osannut släppiä eikä kukaan ollut viitsinyt opettaa (tuskin olisi siinä kunnossa kyennytkään). Teki niin helvetisti mieli tupakkaa ja ikkunasta huuruisen lasin läpi tihrustellessa ei näyttänyt avautuvan keskiverto talvimaisema vaan joku aivan toinen, kiehtova maailma ja ulottuvuus. Viimeistään ehdottajan vilauttaessa kossupullon jämiä silmieni edessä mä nousin sijoiltani ja kompuroin parvelta alas.

– Vittu täällä alhaalla on paljon viileempää.

– Älä nyt ala penkomaan, mä tarjoan röökit, tuu vaan ulos.

Ja niin me astuimme siitä ovesta, joka oli kuin maaginen portti tai joku molekyylisiirrin typerästä scifi-kirjasta, ja loikkasimme sinne eikä mökkiä enää ollut saati muita ja niiden idioottimaista korttipeliä – vain me, viina ja se taikayö.

Vetelimme kessut antaumuksella ja juttelimme niitä näitä. Se oli iskenyt taas silmänsä Anneen: naurettavaa, sanoin, joko sä taas sen perään, kattelisit välissä muitakin kuin meidän jengistä. Se ei tullut oikein vilpittömästi eikä puhtain sydämin, saatoin myöntää näin jälkikäteen – tuskin olisi voinutkaan tulla, sillä mähän olin itsekin aina salaa haaveillut siitä. Mutta vastaavat jutut olivat siinä iässä arkipäivää eikä niitä kyseenalaistettu koskaan millään tavalla, vielä harvemmin niistä puhuttiin täysin totuudenmukaisesti tai vääristelemättä – ilman että viskattiin omaa lehmää ojan pohjalle. Miksi sen kerran olisi pitänyt olla poikkeus?

Keksimme sitten jossain vaiheessa sitoa seinällä riippuvat lumikengät jalkaan; luonto ympärillä kiljui meitä pienelle tutkimusretkelle. Koskematon, talvisen tuulenvireen huojuttama luminiitty kaipasi valloittajaansa jähmettyneen järven päällä, ja me vastasimme osittain ulkoa, osittain sisältä lähetettyyn kutsuun. Taskulampun jätimme kuistille, kuutamo riitti mainiosti valaistukseksi.

– Vou, näätsä ton! se huusi tömistellessään lumen päällä. Sillekin näytti tuottavan hankaluuksia elämänsä ensimmäisten tennismaila-askeleiden ottaminen.

– Ton veneen?

– Ei, idiootti, ton helvetin täysikuun! Me ollaan ihmissusia, tajuatsä? Ihmissusia! Se ulvoi täyttä kurkkua ja imitoi sutta kuulostaen hyvin aidolta. Jo siinä vaiheessa mulle selkisi, että se Jonne, jonka olin aikaisemmin oppinut tuntemaan, oli kadonnut jonnekin ovesta astuttuamme. Se ei voinut olla pelkkää alkoholin vaikutusta, enhän mä sitä ensimmäistä kertaa kännissä nähnyt. Joku muu oli saanut aikaan muutoksen.

Täysikuu? Katsoin varovaisesti taivaalle yrittäen samalla olla lentämättä rähmälleni lumeen.

Ei se ollut mikään 'täysikuu'. Mitä ikinä sana merkitseekään, sillä ei ole mitään tekemistä sen ihmeellisen pallon kanssa, joka sinä iltana meitä taivaalta vikitteli. Pelkkä sen katseleminen oli lyödä jalat alta. Valtava, taivaallinen helmiallas satoi leiskuvina hopeahiutaleina kaikkialla tungettelevan paisuneen lumipeitteen päälle – tuo meitä kiertävä planeetta eli itsenäistä elämäänsä niin maan päällä kuin tähtien keskelläkin – ja sai mut selkeään varmuuteen siitä, että sillä hetkellä kaikki oli mahdollista.

Ja mä päätin ottaa tilaisuudesta kaiken irti. Sähisin purevaan viimaan taisteluhuutoni ja valppain viirusilmin lähdin kulkemaan Jonnen perässä rantaa kohti. Mäkin ulvoin kuin joku hullu yhdessä sen kanssa ja pian äänentaajuutemme tavoittivat toisensa ja yhtyivät. Luikimme rannan ja pihan välissä sijaitsevassa metsikössä kuin aaveet – varjot, jotka langetimme maahan vaikuttivat todellisemmilta kuin me itse. Ne liukuivat lumen kimaltelevalla pinnalla ja sulautuivat välissä puihin, välissä varpuihin, kadoten joskus näkymättömiin siihen salaiseen maailmaan, jossa niin harvat nykyisin pääsivät vierailemaan mutta jota hyvää vauhtia lähestyimme. Olimme polulla, jota entisaikojen shamaanit olivat viimeksi tallanneet.

Entä ne puut, jotka olivat päivällä törröttäneet maasta niin mitäänsanomattomina ja tavanomaisina – miten niitä kuvailisin? Siinä maailmassa ne eivät enää olleet puita – ne olivat valtavien mustien sielujen armeija pynttäytyneenä platinapanssareihin. Ne eivät olleet enää pelkästään kookkaita tai korkeita niin kuin päivällä – nyt ne olivat saavuttaneet jo suorastaan monumentaaliset mittasuhteet. Eivätkä ne tyytyneet vain ahdistelemaan meitä raapivilla keihäillään, vaan samalla niiden oli myös kurkoteltava taivasta – havupuut piikkikäsineineen, lehtipuut haroen paljailla tikkusormillaan. Me olimme niille tunkeilijoita; tilaa oli ainoastaan nukkuville hyönteisille ja niitä syöville linnuille.

Kun viimein pääsimme järvelle, lakkasimme ulvomasta. Jäälle ja luontoon sen ympärillä oli laskeutunut raukea hiljaisuus, jota halusimme kunnoittaa. Siellä täytyi olla jonkun jumalan koti, sillä ainoastaan se saattoi selittää näkymän häikäisevyyden. Ja jumalia emme halunneet häiritä.

Viima tuli meitä vastaan, kun otimme ensimmäiset äänettömät askeleet autiossa kelmeydessä. Se läiski meitä kasvoille ja tuikki neulalla hansikkaassani olevasta reiästä. Mä en ollut silloin sen uskonnollisempi luonteeltani kuin nykyisinkään, mutta sillä hetkellä olisin halunnut langeta polvilleni ja rukoilla.

– Kossua, mä kuiskasin kun tarkastelimme avaruutta. Nieltyäni tilkan tuntui kuin olisin haukannut lunta.

Lähdimme talsimaan kuin unessa kohti vastakkaisella rannalla kohoavaa jyrkännettä. Se olisi täydellinen paikka sille hetkelle – siellä meitä odottelisi elämä vielä huikeampana kuin jäällä. En käsittänyt, miksi pysähdyimme keskellä. Kumpikin oli ollut täysin vaiti ja oli yhä, annoimme katseen käväistä joka puolella. Sitten katsoimme toisiamme silmiin, aluksi täysin vakavana, hetken kuluttua tilanteen järjettömyyden oivaltaen. Mistä hiljaisuus, tarkoitushan oli pitää hauskaa! Ensin Jonne räjähti nauramaan, sitten puhkesi huutamaan hurjaa sotahuutoa ja ponkaisi juoksuun. Ja mä seurasin perässä, itsekin karjuen kuin karhu, jota oli juuri potkaistu persauksiin.

Kavuttuamme kallioisen törmän laelle tuuletimme yhdessä metelöiden. Kun istahdimme lumeen, olimme kumpikin hengästyneitä mutta onnellisia. Se aukaisi jälleen kossupullon ja juotuani upotin pullon hankeen odottelemaan seuraavaa kierrosta.

Hetkisen makasimme vain selällämme taivasta tuijotellen. Täysikuu ärsytti silmiä siellä, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sitä niin kirkkaana. Sen sininen naama vaikutti ilkkuvan meille – kuin jostakin näreissään. Aivan kuin olisimme tunkeutuneet sen reviirille. Otin suuren lumikimpaleen ja nakkasin kaikin voimin sen sitä kohti.

– Vittuako meille siellä räkätät!

Jonne nauroi. – Niin, painu helvettiin meitä häiritsemästä!

Kuu oli uppiniskainen eikä totellut. Vastarannalta kuului huutoja: kaverit olivat kai pelin lomassa tulleet käväisemään röökillä. Ulvoin niille ja ne vastasivat ulvontaan – lauma kasassa jälleen. Älkää tulko tänne, toivoin mielessäni.

– Toivottavasti ne eivät tuu tänne, luki Jonne ajatukseni.

– Ei siellä ollut kuin kahdet lumikengät.

– Onneksi.

Pummasin toisen kessun ja maistelin sitä siinä samalla. Filtteri huulien välissä tuntui aina yhtä hyvältä ja rentouttavalta. Ojensin puolet kääryleestä Jonnelle; joku yhteys oli muodostunut välillemme – joku kummallinen, jota en ollut koskaan aikaisemmin kenenkään toisen seurassa aistinut. Jäällä näkyi liikettä: yövirkku jänis.

– Tunnetko tämän? se kysyi heitettyään tumpin taaempana törröttävän lyhyen kuusen latvan taakse. Se lausui sen haikeaan sävyyn – äänestä kuuli, ettei se kaivannut kysymykseensä vastausta. Sanoja ei tarvinnut määritellä sen kummemmin: tiesin tarkkaan, mitä niillä tarkoitettiin. Tunsin hyvinkin sen kaiken – kaiken ihmeellisen.

– Tällaisella hetkellä, tällaisella paikalla... tuntee olevansa enemmän elukkaa kuin ihmistä.

– Mehän ollaan elukoita.

– Mutta yritetään olla muka sivistyneitä. Meillä on niin kova hinku olla ihmisiä – mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

– Nii-in. Koin tajuavani hämärästi, mihin se viittasi.

– Tää luonto ja maisema. Vittu mä en ole ikinä ottanut luontoa vastaan näin voimakkaasti kuin nyt. Ja tuntuu aivan kuin olisin tullut kotiin.

Ynähdin.

– Ja kaikki on niin kaukana sivistyksestä kuin voi olla. Se katseli kaihoisasti alapuolelleen ja eteensä avautuvaa näkymää. – Ymmärrätkö, Jere. Mä olisin voinut jättää nuo jäljet lumeen – mä enkä jänis.

Mä päästin pienen naurun, mutta nyökkäsin.

– Sairas ajatus, että tosta kaikesta on voinut kehittyä jotain niinkin kokonaisuudesta etäistä kuin ihminen. Typerä ihminen. Mitä järkeä yleensäkin on pohtia elämän tosiasioita, kun ilman sitäkin saa vatsansa täyteen, päsee välissä nukkumaan ja naimaan. Eihän elukatkaan pohdi mitään. – Jos ne onkin viisaampia kuin ihmiset. Tuo järjetön ajatus tuntui musta järjettömän viisaalta ja älykkäältä sillä hetkellä.

– Ihmiset ON tyhmiä. Katso nyt tota vastarannan hakattua metsää. Vain täysi idiootti pieksää ruokkijaansa.

Yhtäkkiä se meni ihmeen hiljaiseksi ja alkoi katsella sormiaan hajamielisen oloisesti. Mä otin kossuhuikan ja tarjosin sillekin. Sitten kävin kusella. Keltainen railo, joka syntyi hankeen, näytti joltain modernilta tilataiteelta. Laitoin sen nimeksi "Aika" – en tiennyt miksi.

Kun olin ravistellut ja käännyin katsomaan paikkaa, jonka olimme valloittaneet, Jonne oli noussut seisomaan. Luulin sen katselevan jotain erityistä, mutta kun pääsin vierelle, totesin kaiken olevan ennallaan. Hetken kuuntelimme vain talvea.

– Tää on ollut vitun siisti reissu, se lopulta sanoi.

– Niin.

– Mä voisin jäädä tänne vaikka ikuisesti. Ottaa päähän mennä ens viikolla taas töihin.

– Joo. Mulla on tiistaina matikan koekin. Hörähdin sarkastisesti.

– Sille siis, sanoin ja kohotin pullon sen huulille. Juotin pari kulausta kuin pikkuvauvalle tuttipullosta. – Hyvä poika, kehaisin ja taputin sen mustaa kommandopipoa niin, että se valahti silmille. Takaraivolta tuli esiin muutama paksu ja ruskea hiuskihara.

– Sä murehdit ihan liikaa asioita, sanoin ja istahdin sen jalkojen juureen hankeen. Jääkylmää kosteutta imeytyi epämiellyttävästi reisiin ja takamuksiin.

– Joskus on kiva murehtia. Sekin istahti, mutta antoi katseensa vielä jäädä vaeltelemaan järven päälle. – Ja joskus se on ainoa asia, johon kykenee. Se alkoi pöllyttää lunta törmältä alas. Pieni osa joka heitosta leijaili ärsyttävästi mun kasvoille, ja pian ne olivat jo niin turtuneet, että oli pakko pyytää sitä lopettamaan. Senkin kasvot olivat märät – näytti aivan siltä kuin se olisi itkenyt. Jostain syystä käänsin katseeni toisaalle. Annoin mieleni hukuttautua tähtien kimallukseen, päästin sen seikkailemaan galaksien ja mustien aukkojen parissa kuin avaruussukkula, joka etsi Maapallon ulkopuolista elämää.

– Minkä ikäsiä me ollaan? Jonne kysyi lyhyen vaitiolon jälkeen. – Mä en ole enää varma.

Totuus on aina suhteellista, kun ihmeiden aika koittaa.

– Aivan kuin mä en olisi koskaan aikaisemmin elänyt, se jatkoi, – aivan kuin olisin vasta nyt syntynyt. Sanojensa päätteeksi se heittäytyi itsekin selälleen, sukelsi mun kanssa avaruuteen.

– Tai silleen... ohan tässä tullut herättyä jokaiseen päivään, niin kuin reagoitua ympäristöön kuten normaali ihminen reagoi. Syönyt kun on nälkä, nukkunut kun nukuttaa, kussut kun kusettaa, ryypännyt kun vituttaa... runkannut kun runkatuttaa.

Kossupullo tyhjeni ja se ryhtyi katselemaan taivasta kuperan lasin läpi. Kuunvalo voimistui parin sormen paksuiseksi viiruksi sen leuasta hiusrajaan ja pipon reunaan asti, hiekan värisen iiriksen kautta.

– Mutta siitä ei ole nauttinut pätkääkään. Sitä on tehnyt kaiken vain jotenkin tottumuksesta. Vasta nyt tajuaa kokonaisuuden – mihin kaikki vie. Ja nyt, kun sen tajuaa, voi nauttiakin.

– Mihin kaikki sitten vie? kysyin hiljaa, kuin unissani puhuen. Ääni oli särkynyt jonnekin syvien ajatusten ja Andromedan välimaastoon.

– Shh... kuuntele.

Jossain hyvin kaukana lauloi talitintti. Oli aamuyö – se alkoi vuodenajasta riippumatta aina ensimmäisen pikkulinnun aamulaulannasta. Tuntui kuin sekin olisi ollut syvien ajatusten ja humalatilan vallassa.

– Typerä elämä, se huudahti ja heitti pullon jonnekin kauas alas järven päälle. Pieni kimalteleva pöllähdys kätki sen näkyvistämme – kuin sekin olisi viimein palannut todelliseen maailmaan meidän jäädessä vielä hetkeksi unen tälle puolen. Tuntuuko silloin, kun uni on vielä meneillään, uni todellisemmalta kuin valvetila? Ja entä se pienen pieni ajanjakso, jolloin unesta herää ja jolloin silmät avataan – ennen kuin vielä tajuaa nähneensä unta – kumman maailman silloin ottaisi mieluummin vastaan? Haluaisiko palata uneen vai kohdata jo todellisuus?

– Ajattele Jonne.

– Mitä.

– Joku päivä me ollaan vanhoja. Meillä on työpaikka, josta saa rahaa juuri sen verran, että voi ruokkia kersat, pitää vaimo tyytyväisenä ja jää vielä vähän ylikin – pornovideoihin ja tietysti kantakapakan tuopillisiin. Me murehditaan, mitä eukko tekee ruuaksi ja joutuuko taas kuuntelemaan penikoitten tappelua. Tuleeko telkkarista joku tärkeä jääkiekkomatsi ja kuka sen voittaa. Onko vaimolla se musta pitsiasu kun se menee nukkumaan, onko sillä alkanut jo rättipäivät. Rupeaako se nalkuttamaan jos juo vielä yhen oluen, tuleeko se keräämään katseita työpaikan juhlissa. Ja sitten kun me muistellaan menneitä – vaikka tätä päivää, kun olimme seitsemän-kuudentoista ikäsiä – me ajatellaan vaan, että me oltiin silloin vasta lapsia. Me ajatellaan, että millään ei siinä iässä ollut merkitystä, kaikki ajatukset ja päätökset, mitä silloin päässä liikkui, ovat merkityksettömiä – niitä kun ei ollut keksinyt se sama, kaiken kokenut ja paljon viisastunut Jonne tai Jere kuin sillä hetkellä elävä.

– Tajuatko? kysyin jonkin ajan kuluttua.

– Tajuan.

– Meitä ei ole enää silloin.

– Aivan.

– Ajattele kuinka hullua. Joittenkin vuosien kuluttua me emme pidä itseämme enää samana henkilönä kuin tässä ja nyt. Ja samoin, tässä ja nyt, emme katso enää olevamme samoja joskus vanhempana.

– Typerä elämä...

Alkoi olla jo kylmä. Viinat olivat loppuneet ja vastarannalta kuului jälleen kummastelevia huutoja. Mä olisin jo noussut seisaalleni, ellei Jonne olisi vielä jatkanut.

– Kuule Jere...

– Niin? Hieroskelin puutuneita ja kylmettyneitä kehonosiani hivenen jo kärsimättömänä. Kasvoissa tuntui, kuin joku olisi läiminyt niitä varvuilla. Hansikkaan reiän kohdalta oli sormesta tunto kaikonnut jo aikaa sitten.

– Jos saisit valita, kumman ottasit... maan vai taivaan?

Mietin pitkään – kysymys oli tavattoman vaikea. Mä katselin lumoavan kaunista talvimaisemaa, välillä vilkuilin loputonta tähtimerta. Keksin kaikki mahdolliset merkitykset käsitteille, en unohtanut myöskään symboliikkaa. Välissä pohdin asiaa hyvin konkreettisestikin.

– En mä osaa sanoa, myönsin lopulta, – liekö sitä ees voi. Kumman ite?

– Taivaan. Ehottomasti taivaan.

Se jäi vielä hetkeksi katselemaan päänsä yläpuolelle mun ottaessani ensimmäiset askeleet alas jyrkkää rinnettä. Linnunradan sumuinen juova kehysti taivasta vähän samaan tapaan kuin mustat viivat kuolinilmoitusta.

palautetta novellista