Humanoidi katsoo ikkunasta

Sari Peltoniemi

Kolmea juttua Mari pelkäsi, ja ne kaikki asuivat suolla huvilan takana.

Suo on paikka, jossa kasvaa suopursuja. Ne tuoksuvat jännemmiltä kuin mitkään muut kukat: niissä on mäntyjen tummaa vehreyttä, mutta lisäksi oikeaa, ihanaa kukanhajua. Mummi keräsi niitä kaljapullon väriseen vaasiin ikkunalaudalle. Olikohan niissä ihan vähän käärmeen pistävää lemahdusta myös?

Käärmeet olivat kyllä kauheita, mutta eivät ne olleet mitään verrattuna niihin, jotka tulivat suolta yöaikaan.

Suo on oikeastaan vain järven jatke. Järvi syö saarta pikkuhiljaa; muuttaa mullan ensin hetteiköksi ja sitten mudaksi. Päältä päin on mahdoton sanoa, missä suo alkaa ja järvi loppuu.

- Etkö sä tiedä, Mari, että käärmeet tekee keväisin pesän puuhun? Eno kysyi.

- Eikä tee, Mari epäili.

- Tekee ne. Sitten ne munii sinne pesään ja niistä munista tulee pikkukyitä. Ja arvaas mitä!

- No?

- Ne pikkukyyt on kaikkein myrkyllisimpiä. Koko alkukesän niitä putoilee puista ja ne on täynnä myrkkyä.

- Onko ihan tosi?

- Älä usko, Mari, mummi huikkasi. - Äläkä sinä Kari pelottele pikkulikkaa. Se on tarpeeksi arka muutenkin.

- Mari tykkää kamalista jutuista, Eno väitti. - Etkö tykkääkin?

- Joo kai, Mari myönsi, mutta pissasi iltapäivällä kengilleen, kun ei uskaltanut mennä ulkohuusiin.

Melkein ulkohuusin takana oli Kärmesmäki, ja rämeeltäkin saattoi ihan hyvin luikertaa joku lihava kyy huusin reiän alle tai hyllyn alle tai katolle tai paperilaatikkoon ja hyökätä esiin juuri, kun ihminen oli paljastanut pyllynsä.

Suolla käärmeet viihtyvät. Sitten, kun niitten pesimäaika puissa on ohi, ne tekevät asuntoja hetteikköjen lähelle niin, että ovat hämähäkkien kanssa valmiina, kun joku onneton alkaa vajota. Suohon voi upota niin kuin juoksuhiekkaan Tarzan-elokuvissa. Sitä löllöyttä voi varovasti kokeilla kumpparilla, kun hakee muutaman valokin tai karpaloita, mutta liian pitkälle ei saa mennä. Täytyy varoa sellaisia paikkoja, joissa löllöä on joka puolella.

Marille oli laitettu varasänky makuuhuoneeseen mummin ja papan hetekoitten keskelle. Mari oli välttämättä halunnut nukkua mummin lähellä, vaikka muu perhe nukkui keittiön puolella ja Eno saunassa. Pappa oli illalla höpöttänyt pitkään kummallisia juttuja ja opettanut pikkuveljeä piirtämään, vaikka muut olivat katsoneet paheksuvasti, kun se meni pientä poikaa moittimaan ja neuvomaan. Veli osasi piirtää paljon hienommin kuin pappa, vaikka pappa sanoi, että veli tekee postikortteja. Postikortit ovat jotenkin pahasta piirtämisessä. Pappa itse raapusti vain vapisevia viivoja, ja niitten olisi muka pitänyt olla oppina pikkuveljelle, joka osasi piirtää Aku Ankankin ilman mallia. Pikkuveli oli kääntänyt välillä naamansa poispäin, ja siitä Mari oli arvannut, että pappa oli salaa käynyt juomassa viinaa. Se ei piitannut, vaikka mummi kuinka pyysi ja torui.

Uni ei tullut millään. Pappa kuorsasi lujaa koko ajan ja välillä se puhui unissaan.

- Rimpa, rampa, rimpa, rampa, yks tanssi, pappa sanoi sotkuisella äänellä ja jatkoi kuorsaamista. Mummi kuorsasi melkein yhtä kovaa kuin pappa.

Maria nauratti, mutta sitten alkoi taas huolettaa: mitä jos uni ei tulekaan? Jo koko yönä ei saa nukutuksi?

Hän laittoi kädet korville, mutta äänet tulivat läpi.

Jos nousisi ylös ja katsoisi ikkunaan, niin siellä olisi varmasti vanha Noitamuori katsomassa ja nauraa käkättämässä. Sen katseen tunsi, kun se piti nenäänsä ikkunassa ja tuijotti. Se oli tullut suolta potkukelkalla iltausvan mukana ja se nauraa kihersi rumasti ihan koko ajan. Unessa se oli ottanut Marin syliin ja kutittanut valtavan pitkillä ja laihoilla sormillaan. Se ei ollut lopettanut, vaikka Mari oli pyytänyt, kun kutitus oli alkanut sattua ja nauru oli ruvennut hengästyttämään.

Toisinaan oli pakko nousta istumaan ja kurkata äkkiä ikkunaan, mutta ketään ei näkynyt. Mitä jos alkaisi pissattaa?

Peitto alkoi tuntua raskaalta - se olikin paljon painavampi kuin oma peitto kotona. Huvilalle oli tuotu kaikki vanhat sänkyvaatteet, jotka olivat liian risaisia kotona käytettäviksi, ja peittokin oli vanha; sen hajussa tunsi ne talvet, jotka se oli viettänyt huvilan komerossa. Oli hetken hiljaista ja Mari ilahtui: nytkö pappa lakkasi meluamasta? Ei. Kuorsaus oli vain hetkeksi juuttunut kurkkuun ja turahteli nyt ulos äkäisinä pätkinä.

Tulisipa joku hakemaan pois, Mari toivoi, täytyihän keittiöön kuulua, millainen möykkä makuuhuoneessa raikasi. Kello oli varmasti jo ainakin kaksitoista!

Kerran Noitamuori oli ottanut Marin potkukelkkansa kyytiin. Se oli potkinut kelkan hurjan pitkiin liukuihin, nauraa kihertänyt ja sanonut: - Nyt mennään kauas, mennään kotoa pois. Otan sut omaksi tytökseni.

Mari oli varovasti kysellyt, että milloin tultasiin takaisin ja että oliko vielä pitkä matka. Kauhuun oli sekoittunut varmuus siitä, että muorin huivin alta paljastuisivat tutut kasvot ja että lopulta tultaisiinkin omaan pihaan.

Mari vilkaisi taas äkkiä ikkunaan. Tyhjän ruudun näkeminen helpotti vähän.

Pieni peikko peikkuluinen kulki pitkin pitkospuita.

Isä oli kyllä näyttänyt Marille ne laudat, joita pitkin hetteikön saattoi ylittää, muttei Mari ollut tiennyt, että niillä oli niin hassu nimi. - Pullalaudat, pikkuveli sanoi.

- Jos niiltä horjahtaa, niin ei pääse ikinä ylös, Mari opetti veljelle.

- Miksei?

- Toi löllö on niinkun iso pölynimuri. Se imee kauhean kovaa ja nopeasti. Se on samanlaista kun juoksuhiekka.

- Sekö, mihin neekerit ja roistot uppoaa?

- Niin, niin. Sun ei kannata mennä lähellekään.

Pikkuveli ei tiennyt Noitamuorista, joka asui kauempana potkukelkkansa kanssa eikä Mari viitsinyt kertoa. Veli ei tiennyt sitäkään, että suolla oli myös vihainen ja kierosilmäinen mustalaistyttö, Unelma. Unelma oli sellainen, että se tuli yhtäkkiä huutamaan, että mitäs siinä tuijotat ja hivautti kuonoon. Unelman siskot olivat kauniita kuin missit, mutta Unelma itse oli konkkanokkainen ja romuluinen - sen takia se kai olikin aina niin kiukkuinen ja rupesi asumaan suopursujen seassa ja unissa ja kesäyön varovaisessa hämäryydessä. Joskus sen mustan hameenhelman huomasi vilaukselta päivälläkin, kun se äksyili puitten takana ja söi kaikki valokit.

- Leikitäänkö Tikua ja Takua?

- Joo! Haetaan mummilta purkkeja.

Mummi oli antanut vanhan, sinivihreän keittiönkaapinkin, jossa Tiku ja Taku saivat säilyttää varastojaan: käpyjä, tyhjiä jugurttipurkkeja, petsirasioita ja aarrearkkua. Kaappi pantiin ison kiven viereen lähelle huvilaa, mutta kuitenkin metsän puolelle.

Käärmeet eivät koske Tikuun ja Takuun. Muori ja Unelmakin pysyvät suolla silloin, kun on kirkas päivä ja pikkuveli remuaa sinisissä verkkareissaan.

Unelma ei asunut suolla kovin pitkään eikä edes tullut sieltä usein pois. Mutta silloin, kun se tuli, sillä oli kammottavia temppuja. Mari painoi päänsä tyynyyn. Pikkuveli nukahti heti ja rupesi kieriskelemään ympäri sänkyä niin, että sitä sai olla yhtenään siirtämässä.

Mari tiesi sen hetken, jona Unelma lähti liikkeelle. Se nousi rutaisesta lätäköstään ja ravisteli vähän helmojaan. Se sipaisi sammaleet nilkkasukiltaan ja mustilta korkokengiltään, jotka olivat kadottaneet kiiltonsa jo juhannukseen mennessä. Noitamuorikin nosti päätään rämeiköstä, mutta Unelma ärähti: - Pysy siellä. Sua pelkää vain vauvat.

Sitten Unelma katsoi huvilan suuntaan ja lähti tulemaan sukat litisten.

Mari vahti molempia ikkunoita. Isossa huoneessa piti kurkkia kahteen suuntaan: keittiön pikkuikkunoihin ja verannan suuriin ikkunoihin. Keittiön pikkuikkunat antoivat metsään ja suolle päin, joten niitä täytyi tarkkailla erityisesti.

Kun Mari nukahti, Unelma oli tietenkin valmiina; sitähän se vain oli odottanut. Se huusi ison ikkunan takaa: - Mitäs siinä tuijotat?

- En mä mitään, Mari sopersi, mutta päättikin sitten olla ovela: - Sitä minä vaan katson, kun sä oot niin nätti.

- Niin olenkin. Katsopas tätä!

Sitten Unelma muutti silmänsä kokonaan valkoisiksi. Se oli niin kauheaa, ettei edes korvakorutemppu tuntunut niin hirveältä. Korvakorutempun Unelma oli näyttänyt jo pariinkin kertaan. Siinä tempussa Unelma tarttui suureen, kultaiseen korvarenkaaseensa ja repäisi. Korvanlehti halkesi ja verta tuli kauheasti ja Unelma kysyi:

- Otanko toisenkin?

- Mene pois, Mari huusi ja itki, ja Unelma meni. Joskus se meni vain vähän matkan päähän ja laittoi äkkiä jalkaansa papan valkoiset pitkätkalsarit. Se oli avatun oven takana piilossa, ja kun Mari sulki oven, se tuli näkyviin ja aukaisi taas silmäluomensa niin, että kauhea valkoisuus näkyi. Tukkansakin se oli kalkinnut.

Sitten siinä olikin yhtäkkiä mummi, joka sanoi: - Tule, Mari, teen sulle voileivän. Avataanko tonnikalapurkki? Mummi ostaa sulle sellaisen polkupyörän, jolla voi ajaa vettä pitkin. Sä voit ajaa sillä veneen perässä ja laulaa vesityttöjen kanssa!

Aamulla Mari pissasi keittiön laskiämpäriin. Pikkuveli nukkui vetosohvassa poikittain. Ikkunat olivat aivan tyhjät ja rauhalliset.

Huvilan puulaatikossa oli valtavasti vanhoja kuvalehtiä. Eno oli opettanut Marille, kuinka Maailma ja me -lehden sivuista sai tehtyä hienoja kirjekuoria.

- Nyt pihalle ja uimaan, äiti sanoi.

- Mä luen nyt, Mari vastasi.

Isäkin tuli torumaan: - Sä voit lukea kotona. Huvilalla ollaan sitä varten, että saadaan raitista ilmaa ja uidaan. Muutkin on ulkona. Ylös nyt, neiti!

Mari otti viltin ja meni lukemaan laiturille. Siinä oli kova maata ja aurinko kärvensi päätä. Mari huokasi.

Nyt suo tuntui olevan tyhjä asukkaista. Joskus Mari kiersi sen reunoja ja etsi jälkiä muorista ja Unelmasta, mutta ne olivat poissa. Paarmoja Mari ei ollut ennen pannut merkille eikä sitä, että hyttysiä oli liikaa. Toisinaan papan hikisellä lippalakilla oli monta paarmaa yhtäaikaa, eikä pappa huomannut. Marikaan ei sanonut mitään.

Nykypostia lukiessaan Mari ymmärsi, että Noitamuori ja Unelma olivat lähteneet vain tehdäkseen tilaa Humanoidille.

Tavallisinta humanoidien tapaamisaikaa on lauantaiyö tanssien jälkeen. Nuoret neidot kävelevät kotiin lavalta ja havaitsevat miehen kulkevan järven päällä niin kuin Jeesus. Se mies on ihmisen näköinen, mutta läpikuultava ja täynnä voimaa, ja se on totta. Sille ei voi mitään; sen näkemisestä ei voi herätä. Pitää vain juosta pakoon.

Humanoidi viihtyy kosteissa paikoissa, koska se on itsekin niin sumuinen. Suolla se kerää kaiken usvan ja valkoisen valon vartaloonsa niin, että ääriviivat tulevat näkyviin. Humanoidin ei tarvitse tehdä mitään kauheaa, koska se on itse kauheus.

Mari ei enää pelännyt illalla eikä yölläkään, jos vain oli hämärää eikä kirkasta.

- Mummi, mikset sä laita tänne kunnollisia ikkunaverhoja?

- Ei täällä tarvita, kun ei ole naapureita.

- Mutta yöllä olis parempi, kun olis verhot. Sais paremmin nukuttua.

- Niinkö? Mä oon kyllä monena iltana nähnyt sun lukevan ikkunan vieressä vielä myöhällä. Mä luulin, että sä tykkäät, kun on valoa eikä tarvitse sytyttää öljylamppua.

- Niin, niin, mutta…

- Katsotaan sitten, kun kotoa jää jotakin verhokangasta. En minä tänne raaski uusia verhoja ostaa.

Humanoidi ei lähde suolta ikinä. Joskus se saa kaverikseen jonkun kirvesmurhaajan, mutta enimmäkseen se on yksin. Toisinaan se käy kaukaisella kotiplaneetallaan, mutta Marin vieraillessa se on aina paikalla. Talvellakin se pötköttää kapselissaan suon pinnan alla ja valvoo siltä varalta, että Mari hiihtäisi siitä ohi.

Yksinäinen Humanoidi tulee vuosi vuodelta leppoisammaksi; se viitsii kammotella enää vain valkoisimpina kesäöinä käärmevauvojen iloksi. Muulloin se makaa kapselissaan ja pohtii, minne on kadonnut sen ainoa tuttava - miksei tyttö enää tule sitä pelkäämään? Vai tuleeko vielä kuitenkin? Osaako vielä valvoa paljaitten ikkunoitten alla?

palautetta novellista