Palautetta Anna Haavan novellista Silta:

Silta on kaunis tunnelmapala. Sen kieli on sujuvaa ja valloittavaa jopa siinä määrin, että tietyt lauseet saavuttavat täydellisyyden koreudessaan. Sisältöön olin kuitenkin kompastua, sillä väliin lauseet ovat sellaisia, että niitä miettiessä ajatukset ovat taipua sellaiselle rihmalle, että olo on kuin aikasilmukassa. Tämä johtuu lähinnä ristiriitaisista kielikuvista, jotka ovat varmasti tarkoituksellisia, mutta paikoin turhankin räikeitä: "Minulla oli kiire, vaikken ollut menossa minnekään."

Loppua kohden lyyrinen meno tuntuu vain yltyvän ja etenkin päätöskappale on hyviä kielikuvia täynnä. Proosapalsta tekee tässä syvää lovea lyriikkaosaston puolelle. "Me olisimme olleet komea hetki, valloittava hymy ja salamavalo, mutta minä en jaksanut rakentaa siltaa, jota sinä toisesta päästä poltit."

Tunnetta tekstissä on niin, että hirvittää. Jos tällaisen kirjeen tytöltä saisin, olisin varmasti pysähdyksissä pitkän aikaa. Toisaalta ovathan nämäkin tunteet varmasti kaikille tuttuja, sillä jokainen on varmasti joskus ollut rakastunut.

"Älä vetoa minuun kaveruudella, moista kirosanaa en tunne!"

Jarmo Karonen

On vallan erinomaista, että proosa sekoittuu lyriikkaan ja päinvastoin - rajahan on mitä häilyvin.

En kuitenkaan allekirjoita paperia, jossa sanotaan, että Rihmaston proosaosastolla on oltava monen montaa erilaista tyylilajia; novellia laidasta laitaan. Siksi näen tämäntyylisen kerronnan - niin intohimoinen ja korukuvioinen kuin teksti onkin - jokseenkin sopimattomana prosaosastolle. Mielestäni "Silta" edustaa henkilökohtaista, kirjeenomaista tajunnanvirtaa ja siitä on todella hankala saada otetta. Tästä novellista (?) on mahdoton tavoittaa alkua, loppua ja juonenkäänteitä.

Niitä minä lyriikan ystävänäkin jäin kaipaamaan.

Cro-Magnon

Palautetta Anna Haavan "Silta Novelille"

Mielestäni tekstisi on kollaasi kliseitä jossa on mukana pari hienoakin lausetta. Tämä kai johtuu kliseisestä aiheesta. Rakastuneen tai rakkaudessa pettyneen kemikaaliryöpyt aivoissa luovat ehkä itse kullakin tämän tapaisia tunnelmia ja ei kai pitäisi hymähdellä aiheelle. Niin suurta, niin pikkumaista ja loppujenlopuksi kysymys on lajin jatkamisesta; etsiä itselleen parhaat mahdolliset pariutumispuitteet. Aluksi ovat saippuaiset unelmat jotka ohjaavat ja vasta väistämättömien pettymysten kautta opitaan mikä on arvokasta parisuhteessa.

Minulle molemmin puolinen kunnioitus ja yhteinen päämäärä on aikuisen ihmisen rakkautta johon romantiikka ja intohimo löytyy rehellisestä avoimuudesta. Siihen kuuluu myös älyllisiä elementtejä. Kysytään ja vastataan etsien tyydytystä toistensa tarpeista. Ei tarvitse syytellä jälkikäteen toisiaan jonkun unikuvan särkymisestä, jos rakkaus jostakin syystä loppuu; tiedetään koko ajan missä mennään.(Minun kliseeni ovat tällaisia)

En siis pysty eläytymään täysin kertomuksesi senttimentaaliseen valitukseen joka kaikesta huolimatta on kohdettaan alistuvasti takaisin kalastelevaa imelää tunnetta.

Kirjoituksen paras kohta on mielestäni ”En ole kenenkään hyppynarun jatke, ympäriinsä veivattavissa oleva veltto hihna”. jossa on jo tarvittavaa terävyyttä.

”Silta”  vaikuttaa minusta tango-markkinoiden varjossa sielu siirapissa elämäänsä huokailevan nuoren ihmisen puheenvuorolta. Tekstisi on kuitenkin tyypillistä ja siten todellista.

Tältä minusta tuntui ja muuta en osaa sanoa

Olisi kiva lukea jokin kynästäsi lähtenyt juonellinen kertomus sillä näytteestäsi huomaailmeistä lahjakkuutta joka ehkä hyödyntyy paremmin muissa teksteissäsi.

Markku Lindroos

Tässä palautteen tynkää Anna Haavalle:

Ei tämä ole hyvä eikä kaunis eikä lyyrinen. Kliseinen sydämen purkaus tämä on. Siltojen polttoa ja kaikkea kuvaan kuuluvaa. Tästä puuttuu vaan pari lausetta joita odotin jotka eivät sitten vastaan tulleetkaan. Kuten vaikkapa tämä makoisa tunnelman siivu: Sydämeni itkee verenpunaisia kyyneleitä. Sitten olisin odottanut hanakasti myös seuraavaa ja yhä odotan mutta eipä ilmesty näkyviin, ei niin ei, nimittäin: sieluni sirpaleet jalanjäljissäsi rannalla, näen purjeesi loittonevan horisontin taa. Ei tämä myöskään täytä rihmaston proosaosaston tarinan kerronta -periaatetta. Onko tämä todella jonkun tosijuttu, vai onko joku vaan kehdannut kasailla kaikenlaisia sananparsia sydämen asioista ja koittanut mitä sanotaan. Tämä on todella BUU-juttu.

TOMI KN

Tätä novellia lukiessa koettaa tolkuttaa itselleen, että tämä on proosarunoa, että tätä pitäisi lukea toisin kuin proosaproosaa. Ei pitäisi ruveta valittamaan dialogin puutteesta tai muusta sellaisesta; se olisi varmaankin moukkamaista. Ja silti kaipasin puhetta, edes yhtä arkista kohtausta tai jotakin muuta, joka olisi katkaissut hengästyttävän sanahelskytyksen. Ilman muuta ihailen sitä, kun kirjoittaja kykenee näin tuoreeseen ilmaisuun ja yllättäviinkin heittoihin (näillä keinoin hän välttää patetiankin). Sekin on hienoa, ettei sievistellä, vaikka puhutaan sinälle ja kerrataan mennyttä rakkautta.

Paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että kuvista ei saa paljonkaan irti: en ymmärrä, mitä tarkoitetaan, en kykene samastumaan tai muutenkaan innostumaan, en pääse tekstiin sisälle. Lisäksi novelli vaikuttaa aika pitkältä siihen nähden, että se on näinkin vahvasti öh…yhteen asiaan keskittynyt ja lisäksi tyyliltään runollinen. Mahdollisesti olisi hyvä joko laajentaa juttua hiukan konkreettisemmaksi tai sitten tiivistää reilusti lyriikan puolelle.

Sari P.