Silta

Anna Haava

Minä olin lakannut muistamasta ja sinä vasta aloit elää. Sinä kaivoit taas kaiken rumasti auki, sinä tahdoit muistuttaa. Minä olin pakottanut silmäni kiinni ja jatkanut eteenpäin. Sinä vasta kokeilit kuinka lujaa pystyisit lentämään. Meitä oli yksi, mutta vesi ja tuli. Sinä olit tyyni ja minä olin myrsky. Meillä oli aikaa, mutta minä en odottanut. Minulla oli kiire, vaikken ollut menossa minnekään.

Minä olin kävellyt yksin pimeään, minä olin avannut ikkunat ja tuulettanut, ennen kuin sinä edes koputit oveen. Sinä olit uutta, jotain kauniimpaa kuin unelmat, sinä olit siinä etkä luvannut mitään. Me vain teimme kaiken.  Ei ollut sanoja tai tyhjiä katseita, oli ihon värinää ja pehmeitä tuoksuja.

Raha oli kaikki mitä tulevaisuus toi ja aikaa ei koskaan liikaa. Aina oli kaikkea muuta, muttei koskaan nälkä.  Oli pula paikoista minne mennä, parkkipaikoista missä rakastella. Saimme aamuauringot, kahvit ja tupakat. Saimme sumuiset aamut ja riipivän kivun, verta enemmän kuin kyyneliä koskaan.

Ketä sinä voit syyttää kaikesta onnesta, sillä anteeksi en anna. Jotain sinä otit ja kaiken varastit, mitään et antanut muuta kuin liikaa, kysymyksiisi en koskaan osannut vastata.  En edes valheilla sinulle pärjännyt. Sinä olit peilinä särkymätön. Turhaan uskalsin katsoa silmiin. Sinä olit saalis ja minä peto. Mitäs juoksit suoraan eteeni. Itse tarjosit itseäsi… enhän mitään vaistoilleni mahda. Heikosta lihasta minutkin on synnytetty.  Itse sinä annoit minulle kaiken. Opetit luomaan ja unohtamaan. Sinun avullasi minä näin taas kaiken ja jätin elämän uudestaan. Eikä minulla ole ketään ketä osoittaa, en tahdo syyttää, sillä edes hetken verran minulla oli sinut, kunnes sinustakin tuli ne.

Et voi nauraa, kun en tahdo enää katsoa sinua siinä. Etkö ymmärrä, että se kipu joka väistyi varjosi myötä tuo tullessaan suurempaa tuskaa kuin milloinkaan. Kauniit kasvot omiesi vierellä eivät ole minun, enää, et voi pakottaa minua hyväksymään, meitä on nytkin kaksi liikaa. Voi kunpa voisin viedä sinut mennessäni. Voisin opastaa sinutkin tuonelaan.

Älä vetoa minuun kaveruudella, moista kirosanaa en tunne! En ole kenenkään hyppynarun jatke, ympäriinsä veivattavissa oleva veltto hihna. Minulle on mielipide ja minä huudan sen julki, mutta vain hiljaa itselleni. Se on minun kostoni sinulle, joka rakastat keskustelua. En ole tarpeeksi älykäs, saadakseni sinut katumaan, mutta voin saada sinut uskomaan, että minä olisin ansainnut parempaa. Kuin sinut.

Paljon minä sinun takiasi nielin, pureskelin valheita kunnes oksensin. Edes tuntematta häpeää toisen omasta, minä sinua rakastin. Annoin hampaani, lihani, sinuun upota, annoin sinulle vapauden raadella, ottaa ja himoita. Oma on syyni katkera lääke, nöyryytys ja petos. Olen ollut hullu jos jotain luulin. Meitähän oli vain vesi ja tuuli. Me olisimme olleet komea hetki, valloittava hymy ja salamavalo, mutta minä en jaksanut rakentaa siltaa, jota sinä toisesta päästä poltit.

palautetta novellista