Satoi ja minua väsytti

Aino Manner

Tyttö oli laiha ja kaunis. Isosiskon kaverit luulivat iäksi 15, mutta passista laskemalla hän oli kahta kuukautta vajaa 13. Hän puri usein huuliaan ja luuli olevansa malli siinä bussipysäkin vaatemainoksessa. Hän värjäsi hiuksensa joka toinen kuukausi ja pelkäsi jämähtämistä. Hän ei tiennyt kännykkälaskunsa loppusummaa, eikä maksajaa.

Minä tunsin hänet muutaman hetken, enkä ikinä väittänyt että olisin oikeasti tuntenut, tietänyt hänestä mitään.

Satoi liikaa, raitiovaunujen valot tuntuivat räikeiltä, minä luulin eksyneeni, mutten pelännyt. Hän kysyi tulta, takeltelin, että minulla on vain Kiasman tulitikut. Ne kelpasivat, eikä kuski huomannut hetken avotulta. Ei ollut enää ruuhkaa, mutta me seisoimme. Kuvittelin meneväni vain muutaman pysäkin ja hän sanoi, että istuminen kuului mummoille ja näkövammaisille, ehkä kaupasta tulevalle viiden lapsen äidille. Hän jäi vasta Hakaniemessä ja minäkin olin mennyt jo liian monen oikean pysäkin ohi. Minulla ei ollut kiirettä, määränpäätä, mitään. Leikin, että minulla oli tekosyy jäädä nyt pois.

Katu oli märkä ja sade muutti tytön narkkariksi, sanotaan ettei ulkonäkö merkitse, mutta ne levinneet ripsivärit ja kulunut huulipuna. Ehkä vaatteet olivat aamulla olleet melkein siistit, kauniit koulussa. Voisi myydä itseään, mutta pyysi mukaansa, eikä selittänyt.

Kävelimme uusia katuja ja luulin olevani aineissa. Talot tuntuivat korkeilta ja sisäpihat ankeilta. Vasta tajusin ihmetellä, miten joku polttaa tupakkaa raitiovaunussa. Äsken se ei ollut outoa. Tyttö nauroi viattomasti. Mitä hän muka teki, mitä väärää, sanoi että minulla on ahdistunut mielikuvitus.

Talossa ei ollut valoja ikkunoissa, tuskin rumia verhojakaan. Tunnuslukuun oli olemassa muistisääntö, eikä hissiä ollut. Juoksimme neljänteen kerrokseen hiekkaisia portaita. Ovi aukesi, vaikka minä tuijotin hengästyneenä lattiaa. Olimme me niin ystäviä, että kehtasin astua sisälle ja jättää kengät eteiseen.

Hän pyysi minua olemaan hetken yksin, kohta hän palaisi, ei mitään ihmeellistä.

Menin likaiseen, tupakanhajuiseen keittiöön ja pohdin, kuka oikeasti asunnossa asui ja kuka oli tiskannut astiat tyhjentämättä altaita likavedestä. Tämä ei ole teini-ikäisen tytön koti. Ja missä olivat äiti, isä ja isosisko? Eikö heillä ollut kissakin.

Jääkaappi oli puolityhjä ja liian kylmä, en olisi saanut avata sitä, tyttö oli takanani. Kaikki kunnossa? Minä en ole ikinä osannut kysyä mitään viisasta, tilanteeseen sopivaa, edes nokkelaa.

Niin kuin aina, ei kun paremmin. Kaikki on helvetin hyvin, taivaallisen hyvin. Älä kuule sanaleikkiä, sairasta vihjailua.

Tyttö pyytää minua olemaan, jäämään, keskustelemaan hiljaa, niin kuin parhaat ystävät pimeänä syksyn iltana kaakaomukin ääressä. Ajattelin, ettei meillä ole jaettavaa, mutta ujostelin liikaa kadotakseni, enkä ehkä löytäisi pysäkille, vaikka täällä ruutukaava melkein toimii.

Pitkää kierrellen, taivutellen, varovasti vihjaillen hän sai sanottua jotain olennaista. Vielä kauemmin kesti, että minä mitään tajusin, heräsin, käsitin. Olisin ollut parempi ihminen, jos olisin ymmärtänyt aiemmin. On hienoa, että joku on vierellä silloin kun katoaa tästä maailmasta, se tuntuu ihanalta ja rauhoittavalta.

Me menimme sairaalaan tai olin nojannut kolmatta kierrosta raitiovaunun tankoon.

palautetta novellista