Saara ja Havukainen

Pekka Turunen

-Otatko sie, Havukainen, lissää?

Havukainen oikaisi selkänsä ja pudotti haarukan tyhjälle lautaselle. Käsi hamuili siniruutuisen työpaidan rintataskua ja kaivoi esille Boston-askin ja tikut. Hän sytytti savukkeen ja katsoi pöytään nojaavaa Saaraa.

-Hyvvee oli. Uuven vuostuhannen parrainta pyttipannua, vuan en jaksa. Oun ihan täynnä, hän sanoi.

Saara korjasi astiat pöydästä ja Havukainen poltteli katsellen ikkunasta näkyvää hiljaista kirkonkylää, joka oli lähes samanlainen kuin vuosikymmeniä sitten. Paljon hiljaisempi vain. Saaran baari oli kirkonkylän keskustassa, lähellä linja-autoasemaa, jonne tuli kaupungista postiauto aamupäivällä ja Linjavuoron bussi illan suussa. Baarin ovella loisti violetinvärisin kirjaimin Saaran Baari. Saara, joka oli syntynyt ja kasvanut Länsi-Suomessa, aikoi aluksi lisätä nimikylttiin myös Saaras Bar, mutta luopui ajatuksesta, koska siitä ei ollut mitään hyötyä. Myöskään toinen nimivaihtoehto "Violetta" ei tuntunut oikein sopivalta. Tällä kylällä pärjäsi hyvin yhdellä kielellä, jota isät ja isien isät olivat puhuneet.

Havukainen oli rotevankokoinen, puolivälissä viidettä vuosikymmentä oleva metsuri, joka teki myös rakennuksia, pirteistä latoihin, oli ollut mukana useimmilla tietyömailla kirkonkylän liepeillä ja savotoilla aina, kun tarvittiin. Usein häntä tarvittiin kortistossa, siltä hänestä ainakin tuntui. Paljon puhuttu ja juhlittu vuosituhannen vaihtuminen ei ollut pahemmin häirinnyt kortistotöitä. Havukainen asui kirkonkylän itäpuolella Saarelaisen Amalian mökissä, jonka hän oli kauppiaalta vuokrannut. Hän oli syntyjään pitäjän pohjoisilta saloilta, mutta asettunut kirkonkylälle pari vuosikymmentä sitten, vanhaan, hyvään Kekkosen aikaan kuten vanhukset sanoivat. Vuosien mittaan tehdyt työt olivat tehneet hänestä ulkoilmaihmisen niin päältä kuin sisältäkin. Hän viihtyi sisätiloissa vain nukkuakseen ja syödäkseen. Havukaisella oli tapana käydä Saaran baarissa pari, kolme kertaa viikossa syömässä pyttipannua, jota hän kehui Saaralle maailman parhaaksi. -Pitää sitä ihmisen joskus syyvä oikeeta ruokookin, eikä vuan ruiskänttyä ja piimee.

Pihaan kaartoi suipponokka-Vanaja pöllyyttäen pihan hiekkoja.

-Lujjaa tuo Lauri ajjaa. Kerran se vielä männöö pöpelikköön tai tuon Karttusen kaupan seinään, kun ei ennätä kiäntää, Havukainen sanoi pöydän viereen tulleelle Saaralle.

-On se ajana niin kauan, ettei se turhoo mutkoo tie, mutta kun mutka tulloo niin kyllä se sillon kiäntää, Saara tuumasi ja nosti tupakat ja tikut pyyhkiäkseen pöydän.

Saara oli tukevahko, hymyilemään altis naisihminen, joka tuli helposti toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Hänellä ei ollut sopeutumisvaikeuksia, kun hän tuli nuorikkona Itä-Suomeen maatilan emännäksi. Saaralla oli ruskeahko polkkatukka, sellainen se oli ollut aina. Tukkaan oli viime vuosina alkanut ilmaantua harmaampia hiuksia. Saara ei niistä välittänyt. Nauroi vain: - Kilometrit on vaikuttaneet. Ei siinä ou mittään peittelemistä.

Jäätyään kahdeksan vuotta sitten leskeksi hän muutti kirkonkylälle ja perusti baarinsa. Tilan myynnistä hän sai hyvät rahat, joista riitti lasten opiskelurahoiksikin. Baari tuotti melko vaatimattomasti, mutta Saara ei halunnutkaan mitään suureellista. Tulipahan toimeen eikä valittanut. Ruoka baarissa oli hyvää ja Havukainen sai aina tupla-annoksen pyttipannuaan. Saaran iloisen ja ystävällisen luonteen takia kyläläiset ja muualta pitäjästä käymään tulleet kävivät baarissa, jolleivät syömässä niin kahvilla ja jutustelemassa.

Lauri hyppäsi kuormurista, jonka nokalla helteinen ilma väreili kuin aallokossa. Kesän helteet olivat jatkuneet jo kolmatta viikkoa ja kaikista, ei pelkästään isännistä, alkoi tuntua, että nyt saa jo riittää. Oven kulkunen kilahti ja Lauri heilautti kättään Havukaiselle. Hän meni tiskille.

-Terve. Viltter-Bostonnii kaks toppoo, hän sanoi Saaralle.

-Otatko kahvin, ihan äsken keitin, Saara vastasi.

-No, laita kupillinen, Lauri maksoi ja meni kuppinsa kanssa Havukaisen pöytään.

Lauri oli komea mies ikäisekseen. Tukka oli vielä tumma ja puhe luisti. Ainoa poikkeava piirre oli oikea kämmen, josta puuttui nimetön ja pikkusormi. Lavan kippi oli pettänyt kerran, kun Lauri rasvasi nippoja. Hän oli ennättänyt vetää päänsä pois, mutta oikeasta kädestä meni siivu, joka vei kaksi sormea. Vamma oli oikeastaan tunnusmerkki kovasta työn teosta ja Laurin arvostus kylällä kasvoi tapauksen myötä.

-Mitä Havukainen? Ootko töissä ens viikolla?

-Mitäs tässä. Ei ou nyt töitä. Kuun vaihteessa lähen Turuseen riihen tekkoon.

-Sittenhän sie jouvatkin kuskiksi ens viikolla. Tekkeevät tietä Saarisvaaralta isolle tielle. Olis soran ajjoo koko viikon. Yötä myöten, jos mies kestää. Myö lähetään perreen kanssa Helsinkiin, lauantaina on siskon miehen hautajaiset ja aateltiin viettee lasten kanssa koko viikko herrain kaupungissa. Viiään lapset Korkeasuareen ja Linnanmäelle. Siellä on kaikenlaisia härveleitä. Telkkarissa näyttivät. Mittees sanot?

-Ka, jouvanhan minä. Muanantainakon se alkaa?

-Niih. Suat avvaimet lauantaina, jos käyt. Lämmitettään sauna ja kahotaan telkkaria.

-Mie tuun sillon, sanoi Havukainen. Saara oli tullut miesten viereen ja laittoi kahvikupin Havukaisen eteen.

-On sinulla kommee peli tuo Vanaja. Aina oot ajossa. Kestääkö se tuommosta rääkkiä? Saara sanoi.

-Kestää. Se on vahvaksi tehty.

Lauri oli löytänyt ja pelastanut Vanajansa erään vanhan tilan pihan periltä. Hän kunnosti autoa monta vuotta ja viimein sai sen työkuntoiseksi. Lauri oli ylpeä Vanajastaan. Hän oli ainoa kuorma-autoilija kirkonkylällä, jossa ei kovin monia yrittäjiä enää ollutkaan. Kauppa, hautaustoimisto, autokorjaamo ja kioski linja-autoasemalla Saaran baarin lisäksi.

-Lähe Saara sinähii saunommaan. Suat pesty tuon Havukaisen selän, kun mieles tekkee kumminkin, Lauri nauroi.

-Suat olla varma, etten lähe. Jos mie pesisin Havukaisen selän, niin se ei piäsis ees muanantaina ajjoon, Saara nauroi takaisin ja siirtyi keittiöön tiskaamaan. Miehet istuivat hetken hiljaa kahviensa kanssa.

-Tulleeeko sinne Turuseen muita tekijöitä? Lauri kysyi.

-Kahestaan myö. Pertti kuato talvella puut ja veti pihhaan keväällä. On se laittana pohjoo jo lumien lähöstä suakka. Ei ou muuta, kun pistää hirttä hirren piälle. Kahestaan myö, ei siitä Akselista ennee näihin hommiin ou. Tupaukkona elelee. Sitä sammoo vuan. Eihän tiällä muutu mikkään. Ei vaikka vuosituhat muuttu ja Ahtisuaren perrään on tullut sellanen tomera nainen. Ei ou muuttana sekkään mittään. Sammoo on asiat vuuvesta toiseen ja vuoskymmenestä toiseen. Tupaukkona ollaan lopulta kaikki. Siihen tää mualima johtaa. Herrain metkuja ne vuostuhannen vaihot. Ei sitä tavan ihmisen tarvihe joutavvaa aatella.

-Elä Havukainen ota ihtees tätä mualimmoo. Kahtele ympärilles ja piättele, mitkä on tärkiitä asioita. Oha miullahhiin ollunna tuo Vanaja jo kohta viistoista vuotta, ei ou muuttuna. Vuan ei ou jättänä tiellekkään, kun yhen kerran. Siinä on laturissa jottain vikkoo. Mie korjoon sen kunhan tuun matkalta.

Postiauto kaartoi linja-autoaseman pihaan. Kuljettaja päästi pihalle nuoren parin ja tuli itse perässä. Hän meni auton sivulle, otti kevyennäköisen postisäkin ja vei sen toimistoon.

-Katohan. Karttusen poika on tuonunna tytön kaupungista. Äitille näytiksi. Ei taija olla sama tyttö kuin viime kerralla, Lauri naurahti, kun tunnisti pojan, joka lähti pitkätukkainen tyttö kainalossaan kohti kauppaa.

-Ei, mutta on tästä mäntävä. Työt outtaa. Elä Havukainen mieti vuostuhatta. Ens viikolla on hommia tiiossa. Nähhään sitten lauantaina. Houkuttele tuo Saara mukkaan. Suat kerrankin puhtaan selän, Lauri nauroi makeasti. Havukaistakin hymyilytti. Hän katsoi, kun Lauri starttasi Vanajansa ja oli kuulevinaan valitusta starttimoottorista. Kuormuri lähti kuitenkin jättäen pölypilven jälkeensä. Saara tuli keittiöstä, kun kuuli oven käyvän.

-Ei malta Lauri istua. Kiirettä pittää miehellä. Vuan sinulla se on nyt ollunna aikoo istua.

-Niin. Kortiston työtahti on ollunna vähän verkkasempaa viime aikoina, Havukainen vastasi naurahtaen. Hän mietti, kuinka saisi Saaran lähtemään Laurille selänpesuun, muttei osannut kysyä.

-On tästä miunnii lähettävä pihhaan. Pittää mullata perunapenkkiä. Ens viikolla ei ennätä, Havukainen nousi ja otti lakkinsa. Hankkija siinä luki. Oli lukenut jo monta vuotta.

Saara katsoi ikkunasta, kun Havukainen asteli pihan poikki. -Terve on miehellä askel. Ens viikolla ei sitten pyttipannua laitetakaan. Pittää nousta viikolla aiemmin evväitten laittoon. Eihän se, mokoma Martti, ite ossoo tarpeeks tehä noin isolle miehelle, Saara tuumi.

palautetta novellista