Raivon Raamattu

Janos Honkonen

1.3. Perjantai

"Mua kiinnostaa teidän etiikka. Mitä sä tekisit, jos joku tulis tänne ja tunnustais sulle vaikka jonkun rikoksen? Siis ryöstön tai jonkun sellasen?"

"No... Meillä on tietysti vaitiolovelvollisuus, eli en minä sitä poliisille ilmoittaisi."

"Entäs sitten joku tappo tai murha?"

"No, silloin jos minä nyt olisin se joka sen ensiksi kuulisin niin minulla olisi velvollisuus ilmoittaa se."

"Entäs huumeiden käyttäminen? Tartteeko mun nyt pelätä, että joku aamu on poliisi oven takana?"

"Me ei täällä tehdä sellaista työtä."

"Entäs jos toi sun vaitiolovelvollisuutes rikkois sun omaa etiikkaas. Mitäs jos mä vaikka tunnustaisin murtautuneeni sun miehes liikkeeseen tai että mä olisin varastanu sun autos?"

"..."

3.3. Sunnuntai

"...ja ei siinä sen enempää. Sitten se meni taas siihen, että mä pyytelin anteeks ja tehtiin sovinto ja mä lähdin kuitenkin illalla. Sama saatanan show joka kerta. Mua alkaa vituttaa esittää jotain helvetin anteekspyytelijää sen takia, että mä saisin olla rauhassa."

Siemaisen makeaa ja kylmää kaljaa. Late katselee minua ja rapsuttelee pöydän puupintaa. Joku tönäisee minua mennessään omaan pöytäänsä. Late ottaa taskustaan tupakka-askin, imaisee yhden huuleensa ja pyytää joltain ohi kulkevalta läskiltä goottivosulta tulta.

Käännyn katselemaan kapakkaa. Vaikka on sunnuntai, Kellari on melkein täynnä samoja pitkätukkia ja punkkareita kuin aina. Nurkassa olevalla pienellä lavalla häärii vielä pari tyyppiä sähkölaitteiden kimpussa, illan bändi on taas vaihteeksi myöhässä. Huokaisen ja käännyn takaisin pöytää päin. Late imee posket lommolla savukettaan, minä keskityn kaljaani.

"Emmä tiedä, ei tästä kyllä näin tulekkaan enää mitää..." sanon. Late vetää parit savut ja räkäisee pöydällä olevaan tuhkakuppiin. Katselen hetken vihreässä limassa uiskentelevia tupakantuhkia ja työnnän sitten tuhkakupin sivummalle.

"Ettekste nyt voi sopia mitään sellasta että jonain iltana...", Late aloittaa.

"... mä meen ja jonain se menee", keskeytän. "Joo, ei tuu mitään. Ei ne ikinä mee yhteen. Mun pitäs vittu nyhjätä joka perjantai jossain sen kämpillä ja viikolla sitte saisin mennä iltasin niinku huvittaa. Ei siitä tuu hevon vittuakaa...", vastaan.

Late vilkaisee kelloaan. "Sorry, mun tarttee mennä. Nähään huomenna. Tai no, soittele."

"Mikäs sulla on?" kysyn Laten noustessa seisomaan.

"Tarttee nähä yks muija", Late vastaa ja korjailee takkia päällään.

"Joo, no se on hyvä syy. Älä vedä liian vakavaks", sanon virnistäen.

Late virnistää ja minä moikkaan hänelle. Katson kun hänen selkänsä häviää oviaukosta pimeään yöhön ja moikkaan erästä vanhaa tuttua joka juuri astuu sisään eikä edes huomaa minua. Käännyn tuijottamaan vastapäistä seinää ja lukemaan sadanteen kertaan pari vuotta vanhoja keikkamainoksia.

Pari minuuttia venyy ja venyy yhä pitemmäksi, melkein ikuisuudeksi. Puisen pöydän toinen puoli pysyy tyhjänä, ilta on siinä vaiheessa että klikit ovat jo syntyneet. Ei toivoakaan solmia uusia tuttavuuksia, kaikki ovat jo niin vitun päissään etteivät edes nimeään muista, saatikka sitten minun nimeäni aamulla. Taas yksi haaskattu ilta.

Pyörittelen tuoppiani ja pyyhin sen huurua sormillani. Sormilla, jotka tuntuvat kuuluvan jollekulle toiselle. Sormilla, jotka ovat arpiset ja kuluneen näköiset. Puren huultani joka tuntuu pehmeältä kivuttomalta massalta. Jauhan hampaillani vähän aikaa ja rentoutan leukani, huuleeni jää veren makuinen rosoinen alue.

Seison vessan lavuaarin edessä ja pesen käsiäni. Päässäni surisee ja verisuonet tuntuvat jotenkin turvonneilta. Humala saa maailman tuntumaan entistäkin etäisemmältä. Jossain sielun pohjalla kajastelee jonkinlainen valheellinen vapauden riemu, joka kuiskailee minulle samaa paskaa mitä aina aikaisemminkin: "Mitä vittua millään on väliä, otat nyt vain puukon ja käyt kiinni ensimmäiseen tyyppiin minkä näet. Varastat pihalta jonkun auton, ajat sen jonkin metsästysliikkeen eteen ja viet sieltä haulikon ja paketillisen kuteja."

Ja vittu minähän en tee sitä kuitenkaan. Ei johdu siitä ettei olisi munaa, vaan... no mutta en vaan tee, mistä minä sen tiedän miksi.

Katseeni pysähtyy tyhjään käsipyyhetelineeseen.

Se ei ollutkaan peltiä vaan muovia. Rystystäni pakottaa ja siitä pisaroi verta. Minä vain katselen puhtaanpunaisia läikkiä lavuaarissa.

4.3. Maanantai

Kävelen aurinkolasit silmilläni vaikka ulkona onkin pilvistä. En halua nähdä muita ihmisiä ja vielä vähemmän puhua heille, Annen aamuinen vittuilu eilisestä ryyppäämisestäni oli jo ihan tarpeeksi.

Ilma on kevättalvinen, loskainen ja sumuinen. Koko Pohjoisharju näyttää mustavalkokuvalta; kelmeät puutalot kummittelevat rinteillä, vinojen puisten valopylväiden välillä roikkuu vettä pisaroivia raskaita kaapeleita.

"...Sick of people - no one's real
Sick of chicks - they're all bitches
Sick of you - you're too hip
Sick of life - it sucks"

Musiikki tekee ihmeitä mielialalle. Taas yksi näitä vitun aamuja kun katsoo peiliin eikä tunnista omaa naamaansa. Läheisin asia, oma ruumis, tuntuu niin vitun etäiseltä että se voisi olla jollain muulla planeetalla. Suussani maistuu vieläkin hapan aamukahvi ja vatsaani polttelee. Toivon, että olisin syönyt vähän enemmän ennen lähtöä ja minua alkaa saman tien vituttaa se, ettei minulla ole penniäkään rahaa pyörähtääkseni jossain kahvilassa.

"...Sick of trying - what's the point
Sick of talking - no-one listens
Sick of listening - it's all lies
Sick of thinking - just end up confused
Sick of moving - never get nowhere
Sick of myself - don't wanna live
Sick and tired - and no one cares
Sick of life - it sucks"

Autot huristelevat ohitseni. Muistan kävelymatkan jokaisen kulman, jokaisen seinän halkeaman. Minun ei tarvitse nostaa katsettani maasta tietääkseni missä kohdalla olen. Vielä kilometri. Sumu vain pahenee kun lähestyn kaupunkia, mutta se ei minua haittaa, ei sitten pätkääkään. Nautin ilman kostean vetisestä tuoksusta ja siitä, että kaikki ympärilläni on mustaa, harmaata ja märkää. Ihmiset olisivat ilman aurinkolasejanikin pelkkiä mustia hahmoja jotka paarustavat ohitseni katse lasittuneena. Näin huonolla säällä kaikki jättävät minut armeliaasti rauhaan.

"I'm not anti-society, society's anti-me
I'm not anti-religion, religion is anti-me
I'm not anti-tradition, tradition is anti-me'
I'm not anti-anything, I just wanna be free"

Keskusta on arkinen ja ankea. Kaupungin tenho on jo aikaa sitten kadonnut, tilalla on vain raadollinen todellisuus. Mummoja, ämmiä, pappoja, lapsiperheitä, tietöitä, maassa lojuvaa roskaa ja paskaa. Ei ensimmäistäkään asiaa josta olisi voinut sanoa "tyylikästä", pelkkää paskaista arkea.

Joku mummo meinaa jäädä sokkarin ovella jalkoihin ja tönäisen sen melkein kumoon mennessäni ohi.

"Viissataagrammaa sikanautaa", sanon finniselle lihanleikkaajalle joka mumisee "...toos". Vierelläni seisoo vain mummoja ja pari keski-ikäistä muijaa. Neonputket saavat koko ruokapuolen näyttämään joltain älyttömältä testilabyrintilta, tekopirteät mainokset kirkuvat silmilleni kaikkialta minne katson.

"Jatuliko muuta?" lihanleikkaja kysyy.

"Ei", vastaan ja lähden kävelemään maustehyllyä päin. Edessäni on täysinäistä ostoskärryä työntävä nainen. Seuraan häntä hyllyn ohi, käännyn nurkan ympäri ja sujautan viileän jauhelihapaketin takkini taskuun. Kävelen siivousvälineosaston läpi ja kääntyessäni kassoille tarkistan vaivihkaa, ettei taskuni näytä epäilyttävältä.

Kävelen melkein tyytyväisenä kohti Annen asuntoa. Toisessa taskussani on jauheliha ja toisessa purkki Uncle Peniksen Chilikastiketta. Laskeskelen saaneeni kolmen päivän sapuskat nollalla markalla miinus kulut.

* * *

"Et kai sä tahdo että sun lapses joutuu tietään että niiden isä on varas!" Anne huutaa. Istun sohvalla ja puristan silmiäni kiinni. Ei olis vittu pitänyt ikinä kertoa.

Avaan silmäni ja katselen huonetta, joka on harmaa ja laimea. Yritän muistella minkälainen se oli kesällä, mutta se on vaikeaa. Kasvien tuoksua, lämpöä... Nyt pelkkää tasaista synkkyyttä.

"Mä en kestä sitä häpeetä että sä jäät kii!" Anne jatkaa.

"SÄ et kestä sitä häpeetä?" puuskahdan. "Vittu ethän sä ees saa tietää siitä jos en mä kerro! Mitä vitun häpeemistä sulla siinä on, itsellenihän mä varastan ja vaan ruokaa..."

"Pitää hoitaa raha-asiasa nii, että ne riittää!" Anne keskeyttää.

Taas, taas, taas... Mikä maailmankaikkeudessa on vikana, miksei ikinä saa olla onnellinen? Minkä vitun takia kaikki kaunis mätänee ja happanee joksikin paskaksi jota joutuu nielemään kaksin käsin ihan vain sen takia, ettei siihen hukkuisi.

Riita jatkuu ja jatkuu, kuten aina. Kuten minun elämäni.

Makailen selälläni ja katselen harmaansinistä kattoa. Olo on vieläkin aivan kuin loppuunpuristetulla hammastahnatuubilla. Kadulla ajaa joku yksinäinen auto ja sen valot pyyhkäisevät huoneen päätyseinää, jolle ikkunalaudalla olevat kukat heittävät teräviä ja pikkutarkkoja varjoja. Rehevän köynöskasvin varjo valuu haileanharmaan ikkunaneliön yläläidasta kuin lehtiin puhjennut verisuonisto, pelargoniat ja muut ruukkukukat luovat oman pienen silhuettiviidakkonsa.

Koko Annen huone on hiljainen ja rauhallinen, vähän kuin oma pääni pari kuukautta sitten. Kuin tanssisali, josta vieraat ovat poistuneet ja jättäneet jälkeensä vain vedossa pyörivän paperisilpun ja lattialla lojuvat tyhjät lasit. Ehkä jossain kaikuu vielä laulu ja tanssi, tai ehkäpä sekin on vain tanssisalia lakaisevan dementoituneen talonmiehen unta ja houretta.

Ilmassa roikkuu vieläkin mieto mutta kiihottava tuoksu; kahden ihmisruumiin makea hiki, kumin makea hapan sekä se omituinen määrittelemätön osa, joka jää kummittelemaan jonnekkin hermostoon ja virittää kaikenlaisia aistillisia ajatuksia aivoihin asti ehtiessään.

Mietin kaikkia asioita ja niiden yhteyksiä toisiinsa. Tutkiskelen omia tuntemuksiani, sitä mitä ajattelen ja tunnen, mikä olen ja miksi pyrin. En pääse puusta pitkään, mieleeni tulee vain väkisin kuvia pajukoista, jotka kasvavat maasta ja joita katselen suoraan alhaaltapäin. Kierähdän ympäri ja olen tiellä, joka vie läpi merenrannan joutomaiden. On yö ja näen kaupungin valot kaukana oikealla puolellani. Vasemmalla puolella on hylätty huvipuisto ja tie jatkuu suoraan eteenpäin. Lähden kävelemään ajatellen samalla, että voisin tutkia tien päässä olevia sodanaikaisia bunkkereita.

Tulen kahden puisen talon luo, ja näen niiden välissä upouuden Ferrarin. Käveltyäni lähemmäs näen kuljettajan istuimella lojuvan ruumiin, jota on ammuttu päähän. Tajuan joutuneeni keskelle venäjän mafian välienselvittelyä ja käännyn juostakseni karkuun. Melkein heti pihalle kurvaa poliisiautoja. Jatkan juoksuani, mutta joku huutaa perääni käskien minua pysähtymään ja nostamaan käteni. En pysähdy ennenkuin takaani kaikuu laukauksia ja hiekka pöllähtää pari kertaa vierelläni.

"Olen vain sivullinen!" huudan ja tajuan samalla, että se on aivan turhaa. Eteeni kävelee kaksi poliisia, joista toinen näyttää minua taskulampulla suoraan silmiin ja toinen laittaa käsiini punaiset käsiraudat. Tiedän, että ne jäivät punaisiksi erään vangin verestä, joka oli niin sakeaa, ettei se lähtenyt millään irti.

Seuraan toista poliisia viereiseen torniin ja lähdemme kiipeämään kierreportaita alas maan uumeniin. Minä vedän perässäni jotain omituista johtovyyhteä, joihin on tarkoitus johtaa virta kunhan pääsemme alas.

Äkkiä näen ansalangan pari porrasta alempana.

"Varo!" huudan, mutta poliisi potkaisee langan poikki. Ilmaan pöllähtää jotain hallusinogeenikaasua. Maailmankaikkeus muuttuu valkoiseksi tyhjyydeksi jossa leijuu mustia ruutuja, ruumiini venyy ja kiertyy kierreportaiden tapaan ylös, ylös, ylös...

5.3. Tiistai

Ovi kolahtaa. Kuuntelen hetken aikaa, mutta asunnossa ei tunnu liikkuvan kukaan. Vääntäydyn istumaan ja lasken jalkani lattialle. Käsivarressani olevaa uutta tatuointia kutittaa helvetisti ja minä läpsäytän sitä. Kutina häviää hetkeksi. Vastustan vaivoin kiusausta alkaa repiä tatuoinnista roikkuvia kuolleen ihon suikaleita. Nousen sen sijaan ylös ja pukeudun, kuulostelen samalla ääniä keittiöstä tai muualta asunnosta. Pukeuduttuani jähmetyn hetkeksi kuuntelemaan, mutta en kuule vieläkään mitään muuta kuin ikkunan läpi tunkeutuvaa autojen hurinaa. Olen tavallaan huojentunut, eipä ainakaan tarvitse istua aamupöydässä Annen vanhempien arvostelevan katseen alla. Olen pari kertaa kuullut kun he ovat arvostelleet ulkonäköäni ja elämänkatsomustani sekä Annelle että toisilleen, eikä minulla ole enää mitään intoa yrittää luoda myönteisiä suhteita heihin.

Kävelen keittiöön, latailen kahvinkeittimen ja napsautan sen päälle. Minua hämää vieläkin se varmuus ja kotoisuus, jolla liikun täysin vieraiden ihmisten kotona.

Maailma Annen kotitalon ulko-oven takana on täynnä kevättalvista houretta. Aurinko roikkuu harmaana pallona vihertävän keltaisten pilvien takana, pienet öljyiset purot lirisevät vieden karkkipapereita viemärien uumeniin. Meinaan liukastua peilikirkkaan jäisellä pihatiellä ja kiroan maiharieni kumipohjat. Mieleeni juolahtaa varmaan sadannen kerran, että voisin ostaa kenkiini jonkinlaiset liukuesteet. Jos ei muuta, niin niillä olisi ainakin hyvä monottaa hoppareita.

Lähden kävelemään kohti keskustaa. Kaivan vyölaukustani piipun ja alan latailla sitä katajanhajuisella damianalla. Pysähdyn hetkeksi raapaisemaan tulitikun ja imen sen lepattavan liekin piipun pesään. Öljyinen savu täyttää suuni ja saa minut melkein yskimään.

Puhaltamani savupilvet kimaltelevat hopeisina ja liikenne hyrisee kuin tyytyväinen kissa. Damiana peittää armeliaasti lumen alta paljastuvien koiranpaskojen ja muun saastan löyhkän, joka normaalisti tunkee koukkunsa sieraimiin eikä päästä irti edes sisätiloissa. Nostan kokeeksi aurinkolasejani ja katson niiden alitse, mutta kirkkaus pakottaa minut sulkemaan silmäni. Vitun kiva kun on kevät.

Pidän kuitenkin auringonvalosta, tavallaan. Pilvinen taivas saa Uudensataman näyttämään toivottoman tympeältä ja arkiselta, kuten eilen. Ok, oli tässäkin kaupungissa hehkua joskus silloin lukioaikoina, mutta nyt kun saan kaiket päivät kävellä katuja kuin eläin uutuudenviehätys alkaa jo hiipua. Auringon paistaessa voin syyttää vieraantumisentunnettani edes kirkkaudesta, mutta pilvisellä säällä minulla ei ole mitään tekosyytä. Olen kuin vampyyri joka pelkää verta...

Keskikaupunki.

"Jou! Ande!"

Käännyn ympäri, mutta en näe ketään tuttua, vain samoja mummoja ja kotiäitejä rattaineen. Jostain ylhäältä kuuluu vihellys ja nostan katseeni. Late istuu viereisen talon ikkunalaudalla, varmaan viidennessä kerroksessa.

"Mitä vittua sä siellä teet?" huudan ja yritän kelata, asuuko talossa ketään tuttua.

"Tuu ylös!" Late huutaa ja irrottaa otteensa pienestä esineestä, joka alkaa pudota uhkaavasti suoraan kohti. Väistän ja avainnippu räiskähtää vetiseen maahan jalkojeni juureen. Nostan avaimet ja ravistelen ne jotenkuten kuiviksi.

"Mikä nimi?!" huudan.

"Saarinen!"

Ehdin juuri ja juuri kiivetä viidenteen kerrokseen kun Late jo avaa oven valmiiksi. Jään nojaamaan hengästyneenä kaiteeseen.

"Vittu, pitäs lopettaa toi piipunpoltto", huohotan ja virnistän.

"Eikö kunto riitä?" Late kysyy. "Tuu sisään."

Asunnossa leijuu paksu suitsukkeenlöyhkä. Late kävelee suoraan olohuoneeseen, jonka seinät on tapetoitu julisteilla. Näen jo ulko-ovelta ikivanhan Kissin julisteen, jonka musta tausta on haalistunut harmaaksi. Sen alla on Offspringin uusi keikkajuliste ja pari neliömetriä kellastuneita lehtileikkeitä.

Riisun takkini ja ripustan sen naulaan.

"Kenen kämppä tää on?" kysyn astuessani olohuoneeseen, jossa Late ja joku mustaan pukeutunut muija pelaavat korttia. "Aijaa, joo...", sanon ja istun vapaaseen nojatuoliin.

"Tää on Miia ja toi on Ande", Late esittelee meidät. Sanomme kumpikin "moi" samaan aikaan. Jään katselemaan Miiaa. Hän on pieni, tummahiuksinen ja pukeutunut mustiin vaatteisiin. Hänellä on rengas vasemmassa sieraimessa ja kulmakarvassa ja ainakin kymmenen korvista.

Miia ja Late pelaavat pokkapelinsä loppuun, Late voittaa ja Miia saa työt.

"Tuutsä mukaan?" kysyy Miia ja katsoo minua kulmakarvat koholla.

"Mitä me pelataan?" kysyn vastahakoisesti. En pidä korttipeleistä pätkääkään.

"Ristiseiskaa."

"Okei, mutta vaan tää yks peli", vastaan.

"Etpä taida olla pelimiehiä", sanoo Miia ja hymyilee Latelle. Minulle tulee vittumainen ulkopuolisuuden tunne. Hetkeen ei kuulu kuin korttien suhauksia meidän keskittyessämme peliin. Lasken korttini alas.

"Ei oo tarkotus udella, mutta missä suhteessa te ootte toisiinne?" kysyn.

"Seksisuhteessa", vastaa Late ja katsoo Miiaa, joka tönäisee häntä kyynärpäällään ja hymyilee. Suljen silmäni ja toivon, että Latella menee paremmin kuin minulla ja Annella.

"Niin Andeko sun nimes oli?" Miia kysyy. Avaan silmäni ja jään katsomaan häntä. Helvetin tyylikkään oloinen muija, todellakin.

"Joo...", vastaan tietämättä mitä sanoa.

"Mä oon ollu aika pitkään pois Uudestasatamasta, mä muutin takasin ihan pari kuukautta sitten. On vähän karua kun mä en enää tunne täältä paljoo ketään, tekis vähän mieli tutustua taas piireihin", Miia vastaa. Vilkaisen Latea, joka katsoo minua.

"Kunhan et yritä vetää välistä", hän sanoo hiljaa. Miia vilkaisee Latea hymyillen.

"No kunhan muistat olla kiltisti", hän sanoo. Laten poskilihakset kiristyvät.

Voi vittu, tätä minä en enää todellakaan tarvitse.

* * *

"No tässä on viimeiset kaks viikkoo ollu yhtä helvettiä. Me ollaan tapeltu joka ilta, eikä Lateakaan oo paljon näkynyt kun se on ollut sen muijansa kanssa. Kyllä tässä alkaa tulla sellanen olo, ettei miesten ja naisten pitäis tavata kun lisääntymistarkotuksissa."

"No onhan ihmissuhteissa aina se vaara, ettei ne toimi."

"Joojoo, mutta ei se nyt ole niin yksinkertasta. Mä kuitenkin uskon, että nää on vaan väliaikasia juttuja, että kyllä se tästä menee kunhan vaan jaksetaan uskoa."

"Niin, onhan se aina kahden ihmisen suhteessa se, että kummanki on tehtävä kompromisseja."

"Vittu mä oon tehny niitä kompromissejä, mutta mikään ei riitä!"

"Mites Anne sitten, eikö-"

"Ei se vittu mitää tee. Mä saan aina olla pyytämässä anteeks ja mä teen sen ihan siks, että mä en jaksa tapella. Mä en tosiaan jaksa enää, mutta en mä nyt voi sitä muijaa jättääkkään. Kai mä sitten oon niin kiintyny siihen, että mä oon melkein... noh, käytännössä riippuvainen siitä."

"No puhutaanpa välillä sinun jatkosuunnitelmistasi. Oletko sinä nyt käynyt työvoimatoimistossa tai missään?"

"No en tosiaankaan oo jaksanu. Mulle riitti ihan täysin se yks siivoushomma, nyt on vaan hyvä kun ei oo mitään tekemistä."

* * *

"Mä en ymmärrä miten sä muka voit olla riippuvainen musta kun sä aina vaan lähet ja lähet", Anne sanoo vakavana. Kiukku kihahtaa mutta nielen sen.

"Etkö sä nyt kymmenennelläkään kerralla vielä tajua", sanon. "Mä en oo lähdössä mihinkään, mun on vaan pakko mennä ulos välillä. Mä en kestä huutaa ja riehua, mä en oo sillon normaalissa tilassa."

"Niin, mutta sä oot aina vaan lähössä", Anne vikisee.

"TAJUA NY! Minä - en - ole - lähdössä, - minä - vain - tahdon- jäähtyä - ja - rauhottua - vähän", vastaan. Olen raivoissani, raivoissani, raivoissani... Tekisi mieli painua juuri nyt ovesta pihalle, mutta tiedän, etten kuitenkaan pääsisi kynnystä pidemmälle. Vaikka Anne sanoisikin, että voisin mennä vapaasti, kääntyisin kuitenkin ovelta takaisin. Kokemus puhuu.

"Taas sä huudat", Anne sanoo itkuisesti ja kääntyy kasvot seinää vasten. Minua alkaa vituttaa koko tilanne, koko Annen huone. Kattolamppu paistaa niin kirkkasti, että minun tekisi mieli kirkua ja paiskoa se hajalle.

"Mä en huuda, sulla on taas vähä omalaatuiset käsitykset huutamisesta", sanon.

"Mulla on taas ja mulla on taas. Se on aina vika mussa, mä oon se hullu", Anne sanoo ja alkaa itkeä ulisten.

"TÄSSÄ ON YHTÄLAILLA VIKAA MEISSÄ KUMMASSAKI!" huudan. Taas se onnistui siinä...

"MITÄ VIKAA MUSSA NYT ON?!" Anne huutaa takaisin ja alkaa ulvoa yhä kovemmin. Eihän sussa mitään, minähän se tässä olen se Iso Paha Susi, Suuri Kusipää.

* * *

"Niinkuin niin monta kertaa aiemmin, tänäänkin ahdistuskohtaus muuttuu sovinnoksi, sovinto seksiksi ja parin tunnin päästä lähdin kuitenkin kävelylle ja kohta varmaan Kellariin kaljalle. Sitä on elämäni nykyään: ahdistuskohtauksia, seksiä ja valitusta parhaalle kaverilleni tuopin ääressä; istuskelua kämpässä, itseni viiltelyä ja seinien paiskomista turhassa raivossa. Rystyseni ovat jatkuvasti turvoksissa, eikä viimeisen puolen vuoden aikana ole ollut jaksoa, jolloin ruumissani ei olisi ainakin yhtä paranevaa haavaa."

Pysähdyn miettimään mitä seuraavaksi kirjoittaisin. Kylmä tuuli yrittää kääntää kalenterini sivuja, kuin jouduttaen päiviä eteenpäin. Toivon, että se olisi mahdollista. Miksi? Mitä syytä tässä on enää olettaa, että mikään muuttuisi yhtään paremmaksi?

Suljen huokaisten kalenterini ja kurkotun katsomaan alas moottoritielle. Sillan betonirakenteet ovat kylmiä ja karkeita takapuoleni alla, alkuyön tuulella on terävät ja kylmät hampaat. Miten ihanaa olisikaan hypätä ja lentää, paiskautua asfalttiin ja tulla kuudenkymmenen tonnin ja kahdeksantoista muhkean kumirenkaan murskaamaksi. Nousen seisomaan ja nojaan kädelläni viereiseen pilariin. Maihareideni kärjestä on vain tuuman verran sillan betonirakenteen reunaan ja kymmenen metriä alas natriuminkeltaiselle moottoritielle.

Polveni tuntuvat veteliltä, sydämeni survoo jähmeän veren liikkumaan suonissani. Sisälläni nousee taas tuttu vapauden riemu, joka kirkuu minulle sanaa "valinnanvapaus!" Elämäni ei enää tunnu ahdistavalta synkältä tunnelilta jossa olen paarustanut kohta kaksikymmentä vuotta näkemättä kertaakaan valoa edessäni. Nyt katson jälleen kerran ulos elämäni kapeasta suuaukosta ja näen maailman, joka avautuu ympärilleni kaikkialle muualle paitsi taaksepäin, takaisin menneisyyteen joka ei muutu kuin valheilla. Valheilla joihin pitää uskoa itsekin että ne vaikuttavat todelta. Typerillä kielen lipsauksilla jotka jossain vaiheessa muuttuivat totuudeksi ja legendoiksi. Muistoni on korjattu sanoilla ja teoilla jotka ovat päivisin totta mutta tulevat öisin ja murtavat mielen puolustuksen, kuiskuttavat korviin, viiltelevät ja jauhavat ajatukset sekaiseksi ahdistavaksi mössöksi.

Tuuli pyörittää hiuksiani ja saa takkini hulmuamaan. Vasen jalkani nytkähtää eteenpäin ja tavoittaa betonin reunan. Rekka huristaa altani kuin raivostunut mammutti, henkilöautot kiitävät kipinöinä pitkin jäistä asfalttia. Suljen silmäni. Maailmassa on vain tuuli, minä, hurina, betonin kylmyys. "Hyppää, vitun runkkari, hyppää!" huudan itselleni.

* * *

Nyrkkiäni seuraa veripisaroiden ketju kun kiskaisen sen taakse. Pisarat kumartuvat alas takilleni kuin kunnioittaen voimaani, jonka survaisen takaisin verisiin kasvoihin rystysteni terävillä luilla, kerta toisensa jälkeen. Hengitykseni rohisee ja vinkuu, melkein maistan sen makean sadistisen raivon joka palaa tummanpunaisena silmieni takana, päässäni, vatsassani, koko ruumiissani. Se on äärimmäistä nautintoa, alkukantaista, niin vapauttavaa että melkein halkean niistä puoliseksuaalisista ekstaasin kouristuksista jotka täyttävät minut.

Lopulta vasen käteni rentoutuu melkein itsekseen. Säkki putoaa polvilleen, kaatuu ja tömähtää selälleen. Pyyhkäisen nenästäni valuvaa verta hihaani ja vilkaisen ympärilleni. Silmäni eivät aivan tarkennu kahteen ihmishahmoon, jotka juoksevat minua kohti kadun toisessa päässä. Olen lopussa, vihani on kulutettu, maljani on juotu. Maljani, jonka ovat talloneet katkotut jalat tulehtuneenpunaisista rakkorypäleistä.

Jalat eivät lakkaa, eivät milloinkaan. Viini on jo valutettu ja sammioihin virtaa harmaata limaa. Limaa, jonka nimi on epätoivo. Paskainen epätoivo ja kuolema. Huudan ääneen pettymyksestä ja suustani purskahtaa kitkerää vaahtoa. Käännyn ja alan takoa jäistä tietä kengilläni.

Jalkani kantavat minua eteenpäin. Maa kiitää allani, lennän matalalla, hengitykseni rahisee ja viima piiskaa veren ja liman leualtani. Kiidän puiston aidan yli, puikkelehdin säären syvyisessä lumessa alas mäkeä väistellen pimeydessä puita ja kiviä, olen alemmalla kadulla valojen sokaisemana mutta jatkan, jatkan, juoksen uudelleensyntyneen raivon ja epätoivon vitunmoisessa vimmassa eikä se auta yhtään, ei helpota tuskaa eikä mikään muutu miksikään.

6.3. Keskiviikko

Peilikuvalla on kalpeat kasvot, turvonnut alahuuli ja rasvainen tukka. Veri ei lähde ikinä kynsieni alta, se tulee olemaan ikuinen stigma josta jokainen voi tunnistaa minut. Verijäljet olivat johtaneet yli Pohjanpuiston, Sarankorventietä ylös rautatielle asti, niitä pitkin Lehtoon asti minkä jälkeen ne oli kadotettu. "15 vuotta ...tehostetun hoidon osastolle... noin 20 vuotias, 175 senttimetriä pitkä, pukeutunut mustaan pitkään takkiin... mustiin farkkuihin ja saappaisiin... alkoh..."

Paiskaan nyrkilläni vessan kaakeliseinää kerran, kahdesti, kymmenen kertaa. Kipu käy sietämättömäksi, nyrkissäni on hampaanjäljet.

Kävelen olohuoneeseen ja rojahdan istumaan sohvalleni. Otan puhelimen ja näppäilen Laten numeron. Lasken puhelimesta kuuluvia tuuttauksia, joista jokainen nostaa pulssiani. Mitä vittua minä oikein san...

"Jea... Late."

Suustani ei tule sanoja. Mieti, mieti!

"Tässon Ande moi. Tota noin, missä sä olit eilen?"

"En missään, miten nii?"

"Olitsä yksin?"

"Joo, mutta mitä..."

"Hei, sovitaanko että oltiin kahestaan teillä? Viittitkö tehdä tän favourin, mä oon todella vitun pahasti kusessa!"

"Joo, no totta kai. Mutta mikä tää juttu nyt on?"

"Sivu kolme, palsta kaks, alin uutinen. Ja please, mä oon nyt sun armoillas"

"..."

"Kuulitko, Late?"

"..."

"LATE! Ooksä siellä vielä?!"

"Voi vittu..."

Kusipäisyys on ehtymätön luonnonvara. Katselen kaikkia kusipäitä, joiden takia minun pitää tuntea itseni vainotuksi ja ahdistuneeksi. Sylkäisen hiukset suustani ja pyyhkäisen ne kädelläni taakse, mutta tuuli tekee liikkeeni tyhjäksi.

Viimeistään naapurien on pakko tajuta! Kaverit ja tutut ei sentään narauta minua, eivätkä varmaan edes tule ajatelleeksi että juuri minä tein sen, mutta naapurit ovat eri asia. Ne tuntevat minut ulkonäöltä, mutta eivät muuten. Minun ongelmani eivät kosketa niitä mitenkään, sama tuo vaikka olisin linnassa loppuikäni. Ei se mitään auta, että vaihdoin poplarin nahkarotsiin ja jätin hiukset auki, kyllä jonkun on tajuttava miksi satuin muuttamaan tyyliä juuri nyt.

Hörppään kahvia ja kuuntelen toisella korvalla radiota, josta tulee joku Megadethin haastattelu. Viereisessä pöydässä pari parrakasta deekua hörppii kaljaa ja imee savua syljestä kosteista sätkistään. Tupakansavu sotkeutuu kahvilan hämyyn ja saa tapetit näyttämään entistäkin kellastuneemmilta.

En pysty keskittymään vanhan Avun Nitrodiskoon enkä sen paremmin radiosta pulputtaavaan haastatteluunkaan, mieleni kiertelee väkisin niissä ihmisissä, jotka voivat tunnistaa ja käräyttää minut. Vilkaisen syrjäsilmällä kahvilan emäntää, joka istuskelee tiskin takana ja lukee sanomalehteä. Kohta se näkee ilmoituksen, vilkaisee minua ja ajattelee: "Eikös tuolla ole aina ollut musta poplari ja se on vähän vainotun näköinen ja eikös sillä ole verta kynsien alla..." Tungen lopun kuivasta viineristä suuhuni ja kostutan sen kahvilla.

Tuuli paiskaa ulko-ovella vastaani paperitehtaan makean paskanlöyhkän.

* * *

Ei edes kuudes kahvikupillinen tahdo pärjätä nielemilleni pameille ja edellisen yön ahdistuneelle unettomuudelle. Silmäni tuntuvat turvonneilta ja vatsaa alkaa jälleen hiljalleen poltella.

"Miks vitussa sä sitten kävit siihen kiinni?" kysyy Late ja sytyttää tupakan.

"Se kävi jotain äpisemään ja mä nyt olin ihan päissäni... Vittu emmätiiä, mä olin taas alkuillasta sillan alla enkä sitten tehny taaskaan mitään."

Late huokaisee ja rojahtaa kangassohvalle.

"Missä Miia on?" kysyn.

"En tiiä, meni johonkin tuttunsa luo", Late vastaa. "Mutta sun on nyt pysyttävä hissukseen ja sisällä, siis tää aamuhan oli typerin aika lähtee mihinkään. Kaikki on lukenu aamulla lehtensä, mutta ei kukaan enää mitään muista muutama päivän päästä. Paitsi tietenkin se jätkä..."

"Sehän mua tässä vituttaakin, olis pitänyt tappaa se saman tien...", sanon puoliksi ajatuksissani. Late katsoo minua oudosti.

"Mistä sitä vielä tietää...", hän sanoo ja tumppaa tupakkansa pöydällä olevaan ylitsepursuavaan tuhkakuppiin. Hiljaisuus laskeutuu kämppään. Imaisen suullisen taskulämmintä Aperitivaa vaikka vatsani tuntuu olevan puolillaan akkuhappoa. Viina alkaa pikkuhiljaa kolista pamien kanssa ja maailma muuttuu yhä pehmeämmäksi ja etäisemmäksi, jonkinlaiseksi alkulimaksi jossa minä vain kellun ja katselen ympärilleni.

"Voinks mä jäähä tänne vähäks aikaa nukkumaan?" kysyn.

"Joo", Late vastaa hetken kuluttua ja raapii otsa rypyssä nenänvarttaan. Miettii varmaan voidaanko sitä syyttää mistään.

* * *

"Ei se nyt pääse puhelimeen, se nukkuu niin sikeesti että mä en saa sitä hereille... Joo, no mä sanon sille että soittaa... Okei, joo... No moi."

Housut kiristää, rakko meinaa haljeta ja erektio ratkoa farkuista saumat. Käännyn mahalleni ja kuulen, kuinka ilma sihisee ulos keuhkoistani. Pamit vetävät vaihteen vapaalle, ahdistus painaa kaasua mutta se ei ota kosketusta, ei käännä rattaita. Rattaat ovat paikallaan, eivät pyöri, ruostuvat. Ruosteiset rattaat päässäni ja kireä keltainen rakko ja vatsaa vasten painuva kyrpä joka sykkii täyttymätöntä hyvääoloa.

Voi vittu, pitäs nousta ylös ja mennä kuselle.

Kello on kolme ja minä nousen ylös. Huimaa, päässä sihisee, yrjöttää. Hoipun vessaan ja yritän olla haistelematta hikeäni joka lemahtaa kaulusaukosta naamalle joka askeleella. Kusikin haisee valkoviinille ja kaljalle.

"Anne soitti", Late sanoo kun löntystelen vessasta. Vilkaisen ikkunaan, ulkona sataa räntää.

"No mitäs se?" kysyn.

"Kyseli että missä vitussa sä oot ja oli huolissaan...", Late vastaa.

"Täytyy varmaan mennä kämpille ja soittaa sille sieltä. Emmä viitti sun puhelimestas mitään maratonväittelyä käydä, siis jos tästä nyt tulee joku meteli", sanon. Late nyökkää.

Puen takin päälleni ja vedän kosteat kengät jalkaani. Ne ovat jääkylmät ja inhottavan limaiset, aivan kuin kaksi kuollutta kotiloa. "Autathan sä mua tässä, Late?" kysyn ovella.

"Totta kai, kaveria ei jätetä. Kunhan yrität nyt olla hissukseen, äläkä tee mitään tyhmää", Late vastaa.

"Koetetaan kovasti", sanon ja lähden kävelemään kohti portaita.

"Nähään", Late sanoo perääni ja sulkee oven.

Pistän ulko-ovella ray-banit päähäni ja lähden kävelemään kohti Annen kämppää katse maassa. Voi vittu näitä kaikkia turhia ajatuksia, harmaata paskaa jota ei edes kannata ajatella. Korvalappustereoiden kuulokkeet roikkuvat turhana kaulallani, en halua pilata mitään musiikkia tällä fiiliksellä. Nyt kaikki musiikki tuntuisi samanlaiselta, eikä huvita tehdä enää samaa mokaa kuin CMX:n Auran kanssa. Vituttaa kun niin hyvää levyä ei voi enää kuunnella. Liikaa ahdistavia assosiaatioita, liikaa raivoa, utua ja hulluutta. Kaikki on tavoittamattomissa, kaikki on kadonnut. Godfleshin, G.G.F.H:n ja Scornin sarjamurhaajafantasiat, Manowarin soturihenki, vanhan CMX:n uuspakanallisuus, Pink Floydin trippifiilikset... Musiikissa ei ole enää mitään, kaikki muistot ovat valheita. Typerät aivoni korjailevat muistojani omin lupineen, ne liittävät haikeaa nostalgiaa elämänvaiheisiin, jolloin tosiasiassa ajattelin, ettei mikään voi mennä enää enemmän päin persettä ja harkitsin ainoana jatkokoulutuksenani itsemurhakanditaattia. Mitä järkeä on valheellisessa nostalgiassa, mitä intoa on ladata musiikki täyteen naiveja fiiliksiä kun niistä joutuu kuitenkin jossain vaiheessa luopumaan yhtä varmasti kuin kaikesta muustakin merkityksellisestä ja mukavasta?!

Miksi vaivautua?

Sydämeni alkaa väkisinkin tykyttää nopeammin kun painan Annen kämpän ovikelloa. En kuule lähestyviä askeleita, tunnen ne vatsanpohjassani. Ovi aukeaa ja Anne tuijottaa minua kasvot ilmeettöminä.

"Sorry. En mä edes ala selittämään. Mun moka", sanon. Anne ei tee elettäkään päästääkseen minua sisään.

"Sä lähdet yöllä vähän kävelemään, häviät jonnekkin ja tulet vaan seuraavana iltana toteamaan, että 'en ala selittämään, mun moka'. Mulla oli ihan karmea päivä, mulla meni koulussa ne matikankokeet aivan vituiks kun mä mietin missä sä olet ja mitä sulle on tapahtunut! Sä olit taas saatana ryyppäämässä, sä haiset kun joku vanha deeku!"

"Voinks mä tulla sisälle, ei viittis huutaa tässä käytävässä", sanon.

"Mitä se sua kaivelee, mähän tässä asun!" Anne sanoo täyteen ääneen. Kaiut pomppivat pitkin rappukäytävää.

"Ei kai sitten mitään. Tuota noin, oletkos sä nyt lähdössä sitten teidän porukoiden kanssa sinne matkalle?" kysyn. Ajatus jostain Espanjasta aurinkoineen ja palmuineen tuntuu uskomattoman vieraalta ja epätodelliselta.

"Totta kai. En mä ainakaan tänne jää sun kanssas! Saat nyt sitten olla rauhassa! Sitäpaitsi mä en todellakaan nyt ala kattelemaan sua. Painu kämpälles ja tule sitten huomenna käymään, morjens!"

Oven läimähdys haihtuu hiljaa, minä vain tuijotan punaiseksi maalattua puuta ja yritän olla paiskomatta seiniä.

* * *

Lasken kirjan. Jotain piti muistaa, mutta mitä? Vilkaisen ikkunasta ulos ja näen vain harmaanpunaisen taivaan ja pari tuulessa heiluvaa sysimustaa puuta. Ikkunalaudalla olevat kukat ovat aikaa sitten kuolleet ja kuihtuneet, vaikka olen kastellut niitä säännöllisesti. Tämä vuodenaika tappaa kaiken, tämä maailma tukahduttaa kaiken kehittyvän ja elävän ja ruokkii uhriensa ruumiilla harmaita masennuksen ja paskamaisuuden olentoja, jotka vain lihovat ja turpoavat kaupungin alle kaivamissaan luolissa. Happamia röyhtäyksiä, kasoittain limaisten suolien murskaamia ulostettuja luita, hyllyvää harmaata lihaa.

Vaihdan asentoa ja jokin napsahtaa allani. Lattialle putoaa yksi nahkaisen nojatuolin napeista. Se kiertää laiskaa puoliympyrää paljaalla lattialla, törmää maton reunaan ja kellistyy piiloon pöydän alle.

Nousen ylös ja hieron pakottavaa niskaani. Tuuli ulvoo ulkona ja kelmeänkeltainen kattolamppu vuotaa valoaan päälleni. Jotain piti tehdä, voi vittu kun tämä väsymys nyt hellittäisi niin muistaisi, pystyisi keskittymään.

Asunto on tunkkainen pieni todellisuus, kohtu rupisen ruumiini ympärillä. Kävelen ikkunaan ja katselen ulkomaailmaa joka on pelkkää mustaa ja punaista, tuulta ja sadetta. Taivas hohtaa tuhkaisten hiilien väriä ja talot ovat mustia basalttimöykkyjä, kadut ovat hiljaisia ja niitä valaiseva katulamppujen valokin näyttää vaaleanpunertavalta. Katuojissa valuu jotain tummaa, ehkä se on vettä, ehkä verta.

Missä ovat kaikki ihmiset? Katseeni liukuu pitkin pimeiden ikkunoiden rivejä. Missään ei ole liikettä, merkkejä elämästä. Ulkona mellastava myrsky peittää alleen kaikki äänet, sade rummuttaa oman rytminsä peltiseen ikkunalautaan. Yksinäinen roska purjehtii katuojassa loistaen kirkkaana katulamppujen valossa.

Silloin näen sen, pelkän hahmon kujan suulla. Se katsoo minua silmillä joita en näe, se tietää kaiken, tunteeton tuomari, lahjomaton pyöveli... Näen itseni ikkunassa, valkoiset kasvot joita kehystää tunkkaisenkeltainen valo. Ainoa valo koko seinässä. Ainoa valo koko kaupungissa.

7.3. Torstai

Keräilen kiroillen kahvikupin sirpaleita. Keittiön lattia lainehtii mustaa kahvia ja posliininsirpaleita, joista yksi yrittää pureutua päkiäni paksuun nahkaan.

Nyt on aamu, perkele vieköön!

(mutta milloin menit nukkumaan?)

Antaa unien olla!

(vai menitkö ollenkaan?)

Pamit ja viina sekoitti pään, se siitä! Paha trippi!

(pameista ja viinasta?)

No vittu sitten se oli flashbacki, pidä nyt turpas kiinni!

(ihmisen ei pitäisi pettää itseään tuolla lailla)

Uusi kupillinen kahvia, uusi yritys. Nojatuoli on sama ja nappi puuttuu yhä. Stereoissa soi Dead Can Dancen "Into the Labyrinth" ja ulkona on yhä kevätmyrsky. Pitäisi pysyä erossa argyreiasta siks aikaa että pää selkiäisi, varsinaisista lapuista nyt puhumattakaan. En tosiaan muista milloin menin nukkumaan vaikka kuinka yritän miettiä. Luin illalla... ja joo, sitten se uni tai ahdistuskohtaus tai flashbacki.

Huomaan siveleväni käsivarressa olevaa tuoretta rupea, jota en muistanut tehneeni, mutta jonka olin löytänyt aamulla. Haava on viisisenttinen ja melko syvä, onneksi minulla on sängyssä tummat vuodevaatteet...

Hörpin laimeaa kahviani ja yritän saada ajatukset irtoamaan paskasta olostani ja kaikista ongelmistani. Tehtävä on mahdoton, elämässä on vain eri asteisia ongelmia, eri asioita mietittäviksi. Otetaan nyt esimerkiksi raha. Työkkärit ja asumistuki ovat menneet laskuihin ja viinaan, vuokra on vielä maksamatta ja jostain pitäisi repiä ruokarahojakin. Porukat eivät tule kysymykseenkään, Late on yhtä perse auki kuin minäkin, eli jäljelle jää vain Anne.

"Viis sataa?! Mihin vittuun sä tarttet viis sataa?!"

Painan pääni ja puristan ohimoitani. Anne kävelee edestakaisin kädet lanteillaan.

"Sä oot uskomaton kusipää! Ensin häivyt vaan johonkin ja jätät mut tänne huolehtimaan hysteerisenä, sitten kun mä odotan anteekspyyntöä tai jotain niin sä pyyhkäiset sisälle ja pyydät tosta vaan viittäsataa!" Anne jatkaa.

"Vuokra", sanon. Ääneni on kuin hammastahnatuubista puristettu. "Mulla ei riitä mitenkään rahat, mulla on just tonni viissataa tilillä ja ne menee vuokraan. Mulla ei oo penniäkään millä syödä tässä kuussa", sanon.

"No vittu ihan oikein sulle!" Anne huutaa. "Multa sä et saa penniäkään! Mä lähden tänään porukoiden kanssa maalle, eikä muuten tarvii tulla maanantaina sitten kattomaan. Parempi ehkä, ettei nähdä ennenkuin mä tuun sieltä etelästä."

Puren hammasta. Hyvä on, itsehän pyysit. Sama se on kaikilla moralisteilla, kukaan ei jätä vaihtoehtoja. Se, mitä ei tiedä, ei myöskään satuta.

Kävelen äänettömänä eteiseen, riuhtaisen vaatteet päälleni ja kävelen ulos. Taivaanisä räkii niskaani räntäpisaroita, Anne huutaa jotain parvekkeelta perääni mutta en kuuntele.

Ei vaihtoehtoja.

* * *

Kunnon volyymilla soitettu musiikki ei vain soi, se jauhaa kuin jokin suunnattoman painava metallitela joka on tönäisty pyörimään ja joka jyrää alas kaiken tielleen tulevan. Sisälläni kihisee uskomaton levottomuus, olen kävellyt koko päivän ympäri kämppääni aloittaen tekemään varmaan kymmentä asiaa ja joutuen lopettamaan ne kaikki. Odotus, hitaasti ryömivä aika. Mietin tuhanteen kertaan haluanko todella tehdä tämän? Loppujen lopuksi onhan tämä taas kerran jotain peruuttamatonta, jotain joka voi mennä pieleen ja jota ei sitten saa enää ikinä korjattua.

Paskat, pelon aika on ohi! Nyt on vain toiminta, vain tämä hetki. Ties vaikka kuolen huomenna, mitä järkeä on enää odottaa!

"Howling winds keep screaming round
And the rain comes pouring down"

Sisuskaluni tärisevät basson tahtiin, mutta sekään ei peitä vatsassani surisevaa jääkylmää solmua. Vilkaisen kelloa. 23:56. Toisessa kädessäni on pipo ja toisessa sakset. Niiden terät heijastavat silmiini sinisen kattolampun kuvajaisen.

Leikatessani silmäreikiä tajuan, että käsissäni oleva pipo on sama jota käytin koko yläasteen. Enpä seiskaluokalla arvannut...

"Sanctuary is being sought..."

Joku koputtaa seinään. No vittu koputtakoon.

Kävelen eteiseen ja kaivan komeron työkalupakista pitkulaisen pienen pahvirasian. Pujotan lasiveitsen taskuuni.

"Straight out of hell, one of a kind..."

Mitä vittua minä oikein olen tekemässä?! Pysähdyn eteiseen ja upottaudun haltioituneeseen mielialaani. Nyt olen vihdoin mennyt rajan yli, ja se tuntuu vitun hyvältä! Moraali haisee, ihmiset haisevat, kaikki on perseestä ja minä olen tämän paskamaailman jumala! Vatsassa kutittava jännitys muuttuu silkaksi kaikkivaltiuden riemuksi.

"...Nightcrawler, beware the beast in black..."

"Jess!" sihahdan ja läimäytän kämmenelläni seinää. Vetäisen päälleni eteisen naulakossa roikkuvan nahkatakin. Maiharieni metallivahvisteet kolahtelevat kun kävelen läpi olohuoneen kohti stereoita.

"...You know he's coming back..."

Judas Priest vaikenee kesken sävelen.

Ulkona on kylmä. Otan pari askelta ulkoportailta ja jään seisomaan katulampun valkoiseen valokiilaan. Elän voimalla, elän täysillä. Adrenaliini saa minut melkein leijumaan. Hypistelen nahkatakin taskussa olevaa pipoa ja varmistan, että lasiveitsi on housuntaskussani. Hengitän syvään, puhallan ulos kaiken stressin ja paskan ja imen keuhkoni täyteen kylmää kevättalven ilmaa, joka kutittaa kurkkuani ja kihelmöi keuhkoissani.

Lähden hölkkäämään, käännyn pihatieltä ylös kohti Pohjoisharjun lakea ja poispäin keskustasta. Hiekkatie on jäinen ja huonosti valaistu, joku on kivittänyt rikki kaksi ensimmäistä katulamppua. Joiltain paikoin lumi on sulanut niin paljon, että sen alta on paljastunut ruskea, kuollut ruohikko.

Huomaan kiinnittäväni kaikkiin näihin seikkoihin huomiota aivan kuin näkisin ne ensimmäisen kerran. Helvetti, että olo osaa olla ihanan elävä!

Pohjoisharju on hiljainen ja autio, kellään kunnon kansalaisella ei tunnu olevan mitään asiaa ulos keskellä yötä. Hymyilen melkein pakonomaisesti, aivan kuin argyreiatripillä tai hyvän nainnin jälkeen. En edes yritä tukahduttaa virnistystäni.

Jään seisoskelemaan hajonneen katulampun alle ja katselen huolellisesti ympärilleni. Missään ei näy ketään, kaikki ikkunat ovat pimeinä. Edessäni on kaksikerroksinen omakotitalo joka on kuvottavan likaisenvalkoinen ja tuo mieleen sulaneen nougat-jäätelön.

Kaksi päivää sitten juuri tällä samalla paikalla missä seison oli punainen Mazda. Perheen äiti oli kantanut selkä vääränä raskaan näköisiä putkikasseja talosta auton takakonttiin samalla kun hänen aviomiehensä oli jutellut naapurin, lihavan ja keski-ikäisen mieskliseen kanssa.

(...Rukalle kahdeksi viikoksi...talo tyhjänä...
...pelkää varkaita?...
...sytyttää valot ja television satunnaisesti...
...kyllä se jotain hämää...)

Lasiveitsi kirvoittaa ikkunasta hiljaisia kirskahduksia, hiirien kuolinkorinaa. Vedän mutkittelevan viivan pienen vessanikkunan oikeasta yläreunasta vasempaan alareunaan ja toisinpäin. Katson ympärilleni. Takanani laskeutuu harju kohti Uudensataman keskustaa, joka paistaa kirjavana katuvalo- ja neonkylttimerenä. Jossain vonkaisevat auton renkaat.

Käännyn takaisin ikkunaan päin. Vedän hitaasti käteni taakse ja isken nahkahanskaan verhotulla nyrkilläni keskelle lasia. Ikkuna päästää onton kumahduksen mutta kestää. Rystyseni olivat jo ennestään arat ja nyt niitä alkaa vihloa. Avaan nyrkkini ja taivuttelen sormiani, jotka lähettävät kivun piikkejä pitkin käsivarttani. Kipu saa vatsassani pyörivän levottoman riemun vain yltymään.

Isken uudelleen ikkunaan, käteni sälähtää lasin läpi ja tunnen kuinka nahkarotsini hiha raapiutuu teräviä lasisäleitä vasten. Pienet jäätiu´ut helähtävät sisäpuolella lattiaan, ilmassa kieppuu kauniita ja kimaltelevia sirpaleita jotka ropisevat jäiseen maahan jalkojeni juureen. Onnistun pitämään käteni paikoillaan vaikka vaistoni kirkuvat täysin voimin minua vetäisemään sen taakse. Ikkunankarmi näyttää joltain neliskulmaiselta suulta jonka reunoilta törröttää teräviä lasihampaita. Käteni on talon suussa! Tirskahdan ja alan hihittää äänettömästi.

Taiteilen käteni varovasti pois ikkunalasissa olevasta aukosta ja tarkistan hihani, jossa on kymmensenttinen rosoinen repeämä joka ei kuitenkaan ole uponnut paitaani pitemmälle. Olen jostain ihmeen syystä hieman pettynyt. Poimin ikkunankarmeista niihin jääneet terävimmät lasinlohkot ja heitän ne takanani olevaan syvän näköiseen hankeen, jonne ne sulautuvat lumeksi ja jääsiruiksi.

Ikkuna on rintani korkeudella ja sen takana aukeaa melkein läpitunkematon pimeys. En voi katsoa sisälle olematta itse valon edessä, joten otan kiinni ikkunalaudasta ja ponnistan käsieni varaan. Luikertelen ikkunasta sisälle pimeyteen kuin mato mätänevään ruumiiseen, yhtä sokeana ja kömpelönä. Käteni tavoittavat ikkunan alla olevan vessanpöntön joka on lasinsirujen peitossa. Otan kiinni sen kylmästä reunasta ja vedän itseni pää edellä sisälle pimeään vessaan. Vatsani ja jalkani laahaavat ikkunankarmia joka on kuin raastinrauta, farkkujeni lahje jää kiinni ja repeää vaimeasti risahten. Tulee rankka reissu räätälille.

Pääsen polvilleni pöntölle ja nousen siitä seisomaan. Lasinsirut narskahtelevat jalkojeni alla ja hengitykseni kuulostaa uskomattoman kovalta. Päässäni suhisee, pimeys ei ole tasaista, se on lämpimiä kieppuvia lonkeroita. Lävitseni lyö kuuma aalto joka pusertaa hien ulos huokosistani. Entä jos kaikki eivät lähteneetkään? Entä jos joku on juuri herännyt yläkerrassa särkyvän lasin ääneen? Nyt hän napsauttaa päälle lukulamppunsa ja kuulostelee? Sitten hän nousee hitaasti ylös, kävelee portaat alas pimeään keittiöön, hamuilee kädellään katkaisijaa...

Maailma leimahtaa uskomattoman kirkkaaksi. Silmäni kirkaisevat vihlaisevan vastalauseen joka polttaa tulisena takaraivooni asti. Säpsähdän ja kiljaisen. Valot, joku oli talossa! Ikkunasta pihalle ja vitun nopeasti! Käännyn, kolhaisen polveni ammeen reunaan, loikkaan pöntön kannelle paitsi kansi onkin auki, syöksyn suoraan kohti ikkunaa, nostan käteni eteen, nilkkani vääntyy ja naksahtaa ja kastuu, leimaus silmissä ja kumaus, painottomuus ja putoaminen ja kolahdus...

Sydämeni hakkaa kuumana silmieni takana ja suussani maistuu kitkerä sappi. Kestää pari sekuntia, ennenkuin tajuan että se keltainen vilkkuva salama onkin aivojani raastava rautasaha. Silmäni ovat kiinni, tai pikemminkin ummessa. Kaksi paksua lihamöykkyä silmieni päällä. Kurtistan kulmiani ja väännän silmäni auki.

Kirkkaus iskee naulan silmieni läpi suoraan aivoihini ja alkaa viillellä niitä viipaleiksi. Huone pyörähtää ympäri, vatsani kouristuu ja suuni valahtaa täyteen limaista lämmintä kitkeryyttä. Punainen tykytys on päänsärky ja sydämeni lyönnit hakkaavat päätäni lattiaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Vääntäydyn silmät ummessa istumaan ja sylkäisen ulos suussani vellovan harmaankeltaisen liman. Huone pyörii ympärilläni ja uskomaton pahoinvointi vääntää minut melkein kaksin kerroin. Avaan väkisin silmäni ja kohtaan todellisuuden joka kierähtää vasemmalle, palaa takaisin, kierähtää, palaa, kierähtää, palaa, kuin joku hullu heiluri. Otan tukea ammeen reunasta ja alan kompuroida jaloilleni. Lasken painoni hetkeksi vasemmalle jalalleni ja nilkassani leimahtava kipu saa minut ynähtämään. Romahdan takaisin lattialle ja alan melkein nyyhkyttää.

"Viis minuuttia", sanon itsekseni. Istun vessan lattialla ja hieron vuoron perään päätäni ja nilkkaani. On kuin olisin ollut tässä riivatun vessassa tuntikaupalla ja oloni alkaa tuntua jo melkein kotoisalta. Takaraivossani on pehmeä alue joka alkaa kasvaa kuhmuksi. Hiukseni tuntuvat tahmeilta ja kun katson sormiani, niissä on verta.

Pakottaudun lopulta seisomaan huolimatta kivusta ja pahoinvoinnista. Vasen kenkäni on likomärkä ja päästää vetisen litsauksen painaessani jalan varovasti maahan. Kipu on onneksi hiipumassa, jalastani ei taida olla mitään lopullisesti hajalla.

"Vitun automaatti", sihisen itsekseni ja kävelen vessan ovelle. Joudun ottamaan tukea seinästä yhtä paljon huimauksen kuin nilkkanikin takia. Minulla on aivan taatusti aivotärähdys ja nyrjähtänyt nilkka. Voitonriemu on muuttunut kitkeräksi raivoksi ja häpeäksi.

Vessan kirkkaiden valojen jälkeen eteishallin pimeys on mustettakin mustempaa. Hoipun oven raosta tulevassa valokiilassa kuin humalainen trapetsitaitelija tietämättä alkuunkaan mihin olen menossa. Lopettaisi tuo vitun punainen valo sykkimästä päässäni. Varoitusvalo, varkaita valossa... talossa...

Ulkoa tulevan katulampun himmeä valkoinen hohde luotsaa minut antiikkisten näköisille tuplaoville. Ovissa on ikkunat joiden läpi näen talon uskomattoman suuren olohuoneen. Työnnän ovet auki ja astun sisälle harmauteen. Kenkäni uppoavat äänettömästi pehmeään mattoon ja pysähdyn katselemaan ympärilleni. En saa näkemästäni kunnolla selvää, lukuisat ikkunat ovat ulkona vallitsevasta pimeydestä huolimatta häikäisevän kirkkaita neliöitä, joita vasten koko loppu huone näyttää tuhnuisen harmaalta silhuettiviidakolta. Seinillä olevat maalaukset ovat mustia neliöitä, nurkassa oleva TV ja akvaario kiiluvat samanlaisina lasisina laatikoina. Silmissäni tanssii vieläkin vessan valon pyöreitä ja värikkäitä kuvajaisia.

Horjun maalausten ohitse ja minua vituttaa - ties miten kalliita nekin ovat, mutta mitä minä niistä tiedän ja minne ne muka myisin? Mitä täällä on muka vietävää! Voi helvetti, koko murtoajatus on niin ääliö että minun pitäisi painua pihalle, kävellä kotiin, romahtaa punkkaan ja unohtaa koko paska.

TV:n alapuolella vilkkuu videon vihreä valo. 0:00. Kolmasosa jenkeistä ei osaa laittaa videonsa kelloa aikaan, leviääköhän se jo tännekkin? Polvistun videoiden eteen ja polveni paukahtaa niin että säpsähdän. Kuten tavallista, videot on asetettu sen verran älyttömälle paikalle, että kaikki johdot ovat niin kireällä että ne soivat. Kurkotan käteni TV:n alle ja joudun painamaan poskeni sen kylmää ruutua vasten. Vittu kun osaa olla hankalaa! Haparoin videon taustaa ja revin irti kaikki johdot mitä saan, ne kai voi hommata jostain kaupasta tai jotain. Homma kusee kintuille jo muutenkin... Tässä kämpässä on varmaan tonnitolkulla arvokasta kamaa ja minä ruuvailen irti jotain muutaman satasen videoita!

Kävelen videot kainalossa olohuoneen toiseen päähän. Talossa asuu joitain todella ökyrikkaita, huone on kalustettu juuri sellaisilla puisilla huonekaluilla joita näkee vanhoissa elokuvissa. Ne näyttävät kyllä kauniilta kaiverrettuine selkänojineen ja kirjailluine verhoiluineen, mutta annas olla kun istut alas: suora selkänoja pistää kaikki lihakset kramppiin ja perse puutuu alta aikayksikön vuoden 1950 jousien painaessa verisuonet umpeen.

Huonekalut näyttävät ulkoa tulevassa valossa köynöskasvien viidakolta. Hipaisen ohikulkiessani erään tuolin selkänojaa ihan vain varmistaakseni, ettei se ole... niin mitä? Sehän on puuta.

Kuinka kauan menee, ennenkuin poliisit tulevat jos täällä on hälytyslaitteet? Nojaudun seinään ja annan katseeni kiertää pitkin pimeitä katonrajoja, mutta missään ei näy liikkeenpaljastimen punaista ledisilmää.

Käännyn ympäri ja kävelen keittiöön. Valo on täällä paljon kirkkaampaa, melkein suoraan ikkunan edessä on alemmalta kadulta kasvava lyhtypylväs. Varjot ovat teräviä ja valo kovaa. Sydämeni alkaa tykyttää jonkinlaisesta odotuksesta. Mistä? En tiedä, punainen valo leimahtelee päässäni nopeammin, nopeammin...

(se on täällä...)

Mikä?

Ajatukset alkavat katkeilla, avaan silmäni ja olen makuuhuoneessa. Päätäni särkee aivan helvetisti ja videot ovat hävinneet kainalostani. Käännyn katsomaan ja näen ne mustana monoliittimaisena möykkynä takanani eteiskäytävässä. Kuoret repsottavat auki ja paljastavat sisältään kiilteleviä johtosisälmyksiä.

(ota se ja painu vittuun täältä!)

Mikä? Käännyn takaisin makuuhuoneeseen. Sydämeni jyskyttää kuin verottaja linnan porteilla, pelkään että se repäisee kylkiluuni irti rintalastastani ja roiskii mustaa verta ympäri huonetta. Sitten ne saisivat minut kiinni verinäytteestä.

Olen kaapin edessä. Sen ovessa on Abloy-riippulukko, joka näyttää hassulta kaiverretussa puussa. Ovessa. Lukko on auki ja avaan puun (oven) ja siinä Se on! Etsintä on päättynyt!

Kauan sitten kuolleen teräsjumalan irtonainen fallos! Sinisenä loistavaa terästä mustalla sametilla, puhdasta kauneutta, metalliin kiinteytynyttä voimaa ja raivoa! Tätäkö tulin hakemaan? Kenen lähettämänä? Nostan Sen avoimesta pehmustetusta laatikostaan ja katson Sitä oikein läheltä. Se valaa voimaa käsivarsiini, selkiyttää pääni, poistaa kaiken heikon ja voimattoman. Sen luo johdatti seireeninkutsu jota seurasin tietämättäni, mutta kuka oli johdattaja?

(minä olen Srisrava, keskosjeesus, kuppaisen Marian ruumiista leikattu, mädällä siitetty ja virtsalla voideltu)

Mitä sinä minusta tahdot?

(sinä olen yö ja raivo, sinä kostat Isäin Synnit, kukistat sisareni jonka nimi on Syyllisyys ja veljeni jonka nimi on Raivo. sinä saat rauhan, sillä ne ovat niin sinun vihollisiasi kuin minunkin.)

Maaliskuinen taivas on pimeä, tähdet ovat teräviä kuin kirkkaat neulanpistot. Lähellä horisonttia kelluva täysikuu näyttää suurelta ja täyteläiseltä, kylmältä mutta pehmeältä. Taivaalla on hopeanhohtoisia pilvivanoja, yön henkien valtateitä joita lukemattomat eetterijalat tallaavat. Henget, keveitä ja täydellisiä. Liikkeet kuin taivasta pitkin pyörivällä öisellä pilvenhattaralla, hiukset keveät ja hulmuavat kuin pilvisäikeet jotka saavat kuun hohtamaan hopeisena aukkona mustalla taivaalla. Tämän lähemmäs taivasta en pääse, paitsi ehkä sitten kun kuolen.

Pyyhkäisen hiukset silmiltäni ja katson alas kaupunkiin. Kymmenen sentin päässä vasemmalla puolellani on reuna tyhjyyteen. Jäänkiiltävä katu on tyhjä ihmisistä, mutta kaupunki elää omaa öistä elämäänsä. Keskustasta kuuluu satunnaista auton moottorien pärinää ja humalaisten naurua. Tuuli nykii vaatteitani ja hiuksiani, se hivelee ihoani houkutellen minua mukaansa, syleilyynsä, kieriskelemään pehmeissä pilvissä. Se aika on ohi. Vasta nyt tajuan, että korkeus on itseisarvo eikä mikään väline itsetuhoon. Korkeus on se, minne jotkut meistä on luotu. Minä olen eläinten keskellä kasvanut lapsi, uusi puolijumala joka on tulikasteen kautta noussut täyteen arvoonsa. Voimallinen mutta kokematon; ikivanha ja mahtava, mutta kuitenkin vasta nuori lapsi. Nuori lapsi, jolla on koko elämä edessään ja jonka aivoihin piiloitetut suunnitelmat avautuvat hitaasti kuin mustat ruusut.

Luen revolverin kyljestä sanoja joilla ei ole merkitystä. Annan kaupungin valojen heijastua ja vääristyä sen hopeisesta pinnasta, liu´utan sormiani sen kaiverruksia pitkin ja päästän valloilleen sisälläni sykkivän pakahduttavan tunteen, joka on melkein seksuaalinen.

Riemu, Riemu, RIEMU! Loikkaan ylös ja kaikki purkautuu rinnastani suuni kautta. Huuto ja nauru kaikuu, joku kääntyy alhaalla katsomaan. Katsokoon! Nyt se alkaa, nyt vihdoin! Tätä yötä ei kukaan tule unohtamaan, tämä on yö jolloin uusi jumala on syntynyt!

8.3. Perjantai

"Jotain tapahtu eilen illalla."

Imen piipustani damianan savua ja laskeudun makaamaan kyljelleni. Laiturin jäiset laudat alkavat vuodattaa vettä vaatteisiini. Late istuu vieressäni ja katsoo aurinkoon. Taivas on täynnä usvapilveä joka on paikoittain klimppiintynyt läpikuultamattomiksi pilvenhattaroiksi. "Mitä?" Late kysyy vähän ajan päästä.

Olen tarkoituksella hiljaa ja katselen pitkin merenselkää joka on jäätynyt muutaman kymmenen metrin matkalta. Parilla läheisellä saarella on taloja, jotka kaikki näyttävät todellisesta väristään huolimatta harmailta. Koko muu maailma on jotenkin harmaan keltainen, hieman vihertävä. Maa on vielä lumen peitossa ja kaikkialla on niin kirkasta, että joudun siristelemään silmiäni aurinkolaseistani huolimatta.

Pyörittelen edessäni olevaa kaljapulloa ja hörppään siitä suullisen. Latelle ei voi vielä kertoa, ei ehkä kenellekkään ikinä. Ei pidä päästää ylpeyttä pinnalle, pitää tyytyä siihen, että on suuri vaikkei sitä kukaan muu heti huomaisikaan. Aika tulee kyllä...

"Mä näin tossa yks yö tosi kummaa unta", sanon. Late ynähtää kysyvästi ja imaisee posket lommolla savukettaan.

"Se oli niinkun jostain prinsessasta... siis tosi sensuelli juttu, paljon vaaleen lilan värisiä huntuja ja niinpoispäin. No kuitenkin, joku mies jätti tän prinsessan ja sitten se suri ja suri niin kauan että se suru kävi liian raskaaks kantaa. Se otti pitkän tikarin ja viilsi auki kaulansa ja ranteensa. Se oli jotenkin niin liikuttavaa että mä taisin itkeä yöllä. Siinä se sitten makas kuolleena sängyllä, ihan kalpeena. No, kuitenkin tän prinsessan suru ja kateus kiinteytti ne veripisarat mitä sen kaulasta ja ranteista valu, ja niistä tuli punaisista rubiineista tehdyt rannerenkaat ja kaulakoru. Sitten myöhemmin joku nainen löysi sen prinsessan, se oli ollu kuolleena jo kymmeniä vuosia mutta se ei ollu menny mikskään, se oli ihan yhtä kaunis kun sillon kuollessaan. Ainoastaan se huone oli vähän rapistunu sellasella romanttisella tavalla. Sängyllä oli pölyä ja paljon hämähäkinseittejä ja ne hunnut oli repeilly ja näytti vanhoilta. No kuitenkin, se nainen otti ne korut ja pisti ne päälleen ja sitten ne muuttu taas haavoiks ja se nainen vuoti kuoliaaksi ja se prinsessa heräs henkiin. Sitten lopussa siinä vaan oli se nainen kuolleena lattialla ja jokapuolella sen ympärillä niistä koruista irronneita rubiineja."

Katselen Latea, joka tuijottaa silmät sirrillään suoraan eteenpäin. Sen mohikaanin ympärille oli kasvanut pieni hiussänki, mikä pitäisi ajaa. Käännyn katselemaan samaan suuntaan. Jäällä parvi lokkeja tappelee jostain ruokapalasta, niiden kirkaisut ja naukaisut kaikuvat heikosti tänne asti.

Lopulta Late napsauttaa tupakanjämänsä jäälle josta se pomppaa roiskauttaen ympärilleen oranssin kipinäparven.

"Mä muistan nähneeni jossain jonkun tollasen jutun. Kai siitä on jo tehty korusarja tai jotain."

"Älä helvetti... No voi vittu, mä kun luulin keksineeni jotain omaperästä..."

Late laskeutuu kyljelleen ja katsoo minua vähän aikaa.

"Mitä mieltä sä olet Miiasta?"

Mietiskelen hetken.

"Ei mitään ihmeellistä, ihan hyvän näkönen ja niinpoispäin. Enhän mä nyt ole sitä edes nähnyt kuin puolen tunnin ajan. Miten nii?"

Late rojahtaa selälleen ja huokaisee syvään.

"Tiedätkös, joku joskus sano että suhde - vai oliks se avioliitto - on kumma juttu: kaikki jotka ei siinä ole pyrkii siihen ja kaikki jotka siinä on tahtoo pois hinnalla millä hyvänsä."

"Mitä sä tahdot sanoo?" kysyn ja kopistan piippuani laiturin reunaan. Palaneet mustat lehdet leijailevat suurikiteiselle hangelle, joka kimaltelee kuin timanttimurska

"Miia kiels mua polttamasta pilvee, vetämästä vauhtia ja juomasta niin paljon viinaa, enkä mä enää sais edes mennä yksin mihinkään."

Naurahdan kuivasti. "Kuulostaa tutulta."

"On se kumma, ettei ihmiset saa tehdä sitä mitä ne tahtoo, aina pitää olla joku räpättämässä. Ketä vittua mä silläkin vahingoitan jos mä poltan pilvee tai jotakin! Mitä vittua se sille kuuluu!"

"Jotkut tahtoo valtaa, jotkut pelkää ja sitten jotkut vaan on sitä mieltä että niiden tavat ja ajatukset on niitä ainoita oikeita", vastaan. "Ihme vaan, miten paljon sellasia ihmisiäkin on. Kyllä mä tiedän miltä tollanen tuntuu, mä olen saanut kestää sitä kohta vuoden."

"Joo, jotenkin tuntuu, että kaikki muijat on pohjimmiltaan samanlaisia. Ensin ollaan niin ihania mutta sitten aletaan pikkuhiljaa kiristää silmukkaa kaulan ympärillä. On niitä tietysti jätkissäkin, ei siinä mitään. Ja onhan sen nyt tavallaan... tai no ihan täysinkin ymmärrettävää, mutta ei sitä pitäis kuitenkaan poistaa toiselta vapautta tehdä sitä mitä se tahtoo."

Nostan kaljapulloni Latea kohti. "Henkilökohtaiselle vapaudelle!"

Late nostaa oman pullonsa ja kilauttaa. "Henkilökohtaiselle vapaudelle!"

Kaadan kurkkuuni vaahtoisen kaljanjämän joka on jo niin kylmää ja väljähtynyttä ettei se enää edes maistu miltään.

"Tietysti on sillä vähän syytä ollakkin vainoharhanen ihmisten suhteen, mietin tässä vaan...", Late jatkaa hetken kuluttua.

"Miten niin?" kysyn.

"Yks jätkä meinas tappaa sen joskus pari vuotta sitten. Se oli joku yhen yön juttu, Miia oli vaan iskeny sen jätkän jostain kapakasta ja sitten kun ne pääs niille, se jätkä alko uhkailla sitä puukolla ja raiskas sen sitten siinä eteisessä. Lopuks se jätkä sitten sekos jotenki ja meinas puukottaa Miiaa, mutta Miia kenkäs sitä kasseille ja häipy sitten siitä kämpästä. Eikä ees perkele tehny mitään rikosilmotusta."

"Tosi fiksua, joo", sanon. "Eikö mennä joskus silittämään sitä jätkää pesismailalla päähän?"

"Miia asu sillon Hesassa ja se jätkä oli joku vitun puolinarkkari tai muu seko, ei sitä enää sieltä löydä."

Olemme hetken hiljaa, minkä jälkeen Late korauttaa kurkkuaan ja räkäisee alas jäälle.

"Mä kysyn nyt ihan vaan pöytäkirjaa varten: ei kai sulla oo mitään intressejä Miian suhteen?"

Mietin hetken. Tavallaan kyllä, mutta...

"No ei. Miten niin?"

"No se vaan puhuu susta vähän väliä, me ollaan tietenkin juteltu kavereistamme toisillemme ja se olis kiinnostunut tapaamaan sut vähän useamminkin."

"No joo, ystävähän mä voin olla niinkuin säkin aivan hyvin tiedät, mutta mitään muuta en ainakaan ton jälkeen mitä sä kerroit noista pilvijutuista."

Late kääntyy katsomaan minua omituinen ilme kasvoillaan.

"Vitsi, hei. Älä nyt pingota", sanon Latelle, joka hymähtää.

"Onks siitä yhestä jätkästä kuulunu mitään?" hän kysyy hetken kuluttua.

"Mistä? Ai siitä, joo... ei mitään. Ei oo ainakaan ollu kytät oven takana, en mä muuta tiedä. Oli siinä pari tyyppiä jotka sen näki mutta ei kai ne sitten saanu musta tarpeeks hyviä tuntomerkkejä. After all, kuinka vitusti tässäkin kaupungissa on pitkätukkasia jätkiä joilla on nahkapoplari, farkut ja maiharit?!"

Hymähdämme kumpikin.

"En mä ole sun äitis mutta silti mun pitää sanoo että kato nyt jätkä vähän mitä teet. Tollanen on ihan älytöntä", Late jatkaa.

"Joo, puhut sä ihan asiaa mutta en mä sille niin kauhean paljon voinu. Palo pinna niin palo pinna, se tuli jotain vittuilemaan letistä tai jostain ja jatko sitten sitä samaa vittuilua. Ite kerjäs."

"Ai niin, joo. Tuutko ylihuomenna meille, mulla on pienet kutsut. Ota Annekin mukaan, ehkä teille tekisi hyvää jos te tulisitte yhessä", Late sanoo.

"Ketä sinne on tulossa?" kysyn.

"No minä ja Miia, sitten Paula ja Anniina, Pasi ja Marko."

"Mikäs siinä." Pieni ryyppääminen ei todellakaan olisi pahasta. Mieleeni muistuu ajatus jota olen hautonut jo pitkään. "Muuten, onkos sulla tänään mitään?" kysyn Latelta.

"Ei mitään erikoista, miten nii?"

"No, Anne lähti jonnekin mummolaan tai jotain ja mulla ei ole mitään erityistä tekemistä. Voitais nakertaa argyreiaa tai jotain?" Late vääntää naamalleen muka harkitsevan ilmeen.

"Jjjooo... Kyllähän se käy."

Kannattaisikohan minun sittenkään ottaa mitään tajusteita näillä fiiliksillä? No, "se joka ei mitään yritä" ja niin edelleen.

"Okei, let's lähdetään", sanon tyytyväisenä.

Late rypistää kulmiaan ja hieroskelee käsiään jotka ovat vieläkin jäässä kylmän ulkoilman jälkeen.

"Nuo näyttää jotenkin omituisilta. Ne on ihan liian tummia."

Pyörittelen sormellani pöydällä lojuvia argyreiansiemeniä. Nyt kun Late sen huomautti niin huomaan, että siemenistä osa on kyllä tummempia kuin mitä olen ennen nähnyt, käytännössä täysin mustia. Ei kai siinä kuitenkaan mitään ole, ei kai kaikki siemenet nyt voi olla ihan saman näköisiä.

"No ei kai niissä mitään vikaa ole, ainakin ne on mulla kolissu ihan hyvin", vastaan. Otan puukon ja alan rapsutella valkoista mössöä yhden siemenen päältä.

Late nostaa pöydältä yhden siemenen kasvoillaan "emmä oikein tiiä"- ilme, mutta ottaa kuitenkin pöydältä hedelmäveitsen ja alkaa räpeltää pienen siemenen kimpussa.

"Millon sä näitä viimeks söit?" Late kysyy irroittamatta katsettaan urakastaan.

"Pari viikkoo sitten. Ihan hyvät olot niistä tuli, ei mitään outoa."

Saan oman siemeneni puhtaaksi, nakkaan sen suuhuni ja alan pureksia. Maku on kuvottava, on kuin söisin kuolleita leppäkerttuja. Late irvistää minulle silkasta sympatiasta.

"Tiedätkö, mulle tulee joskus argyreian maku suuhun eikä se lähde sitten millään. Sillon rupeaa yrjöttämään oikein kunnolla."

Nyökkään ja yritän niellä suussani seikkailevat viimeisetkin siemenen muruset. Näperrämme kumpikin jonkin aikaa aivan äänettömänä. Napsautan pari kertaa veitsellä sormeeni mutta en onneksi edes verinahkaan asti. Siementen pudistaminen on varmaan pelkkää ajanvietettä, mitä ihmeen myrkkyä siinä valkoisessa töhkässä muka voi olla?

Vilkaisen kelloa, joka on viittä vaille yksi.

"Mulle tuli jo nuha", sanoo Late jostain takaani. Tunnen sen itsekin: tukkoinen olo, hengitys ei tahdo kulkea. Ynähdän myöntävästi. Minua alkaa hiljalleen oksettaa, kuten aina.

"Mulla on vitun huono olo, mä meen petiin", sanon. Late sanoo jotain "joo" tai sinnepäin. Tallustelen raskaasti eteiseen ja käännyn kohti makuuhuonetta. Hillitön pahoinvoinnin aalto ryöpsähtää jostain kimppuuni, teen täysikäännöksen ja pääsen juuri ja juuri vessaan ennenkuin riisi-tonnikalasekoitus survoo itsensä suustani pihalle. Siementen kramppaamat jalkalihakseni alkavat vihloa sietämättömästi. Pitikö mennä ottamaan taas siemeniä, pitikö? Eikö viime kerrassa ollut tarpeeksi?

Kävelen vessasta kohti makuuhuonetta. Minua paleltaa, hytisen kuin horkassa. Vatsalihakseni kramppaavat vieläkin, mutta en viitsi mennä vessaan kun vatsassa ei ole enää mitään oksennettavaa. Ei ihme että oli huono olo kun vatsa oli täynnä oksennusta. Hah hah.

Laskeudun sängylle pitkäkseni ja käperryn peiton alle.

Näkökentässäni leijuu lentokone joka putoaa jonnekin sängyn reunan taakse. Avaan silmäni ja suljen ne saman tien. Liian kirkasta. Pääni on ihan liian suuri, se täyttää koko sängyn. Liikutan jalkojani... Koko ruumiini kaulasta alaspäin on kutistunut nyrkin kokoiseksi. Näytän joltain kelmeältä sikiöltä joka piileskelee liinavaatekohdun uumenissa.

Menen ja lennän ja pääni alkaa kutistua. Miksi se ylipäätänsä paisui?

Ensimmäinen ailahdus on miellyttävä, aivan kuin ajatuksia siirrettäisiin vasemmalle niin, että ne hankaavat kalloa vasten. Toinen tulee heti perään ja kuulen samalla surahtavan äänen.

Katson kelloa. Kaksi. Hymyilen, poskiin sattuu. Tuntuu vitun hyvältä vain olla ja hymyillä, ei mitään muuta. Puren huuleeni, sekin tuntuu hyvältä. Nousen peiton alta ja kävelen olohuoneeseen. Late makaa sohvalla silmät kiinni ja suu virneessä.

"Herätys", sanon. Jalkani tuntuvat tönköiltä ja kävelen kuin puu-ukko lähimmälle nojatuolille. Late avaa silmänsä ja hymyilee entistä leveämmin.

"Ei vittu ihme että kuuskytluku oli kukkaisaikaa! Mä en voi kerta kaikkiaan lakata hymyilemästä!" hän sanoo ja repeämme nauramaan.

"Tää hymyily sattuu naamaan!" sanon ja yritän rentouttaa kasvolihaksiani. Vilkaisemme toisiamme ja nauramme taas. Oloni on niin uskomattoman hyvä, että sitä on mahdoton uskoa todeksi. Ulkona paistaa aurinko, joka lämmittää minua hieman. Lintuparvi puikkelehtii ikkunan edestä, alhaalta pihalta kuuluu lasten naurua. Elämä hymyilee, kaikki paska mitä ajattelen tuntuu etäiseltä ja mitättömältä. Se on kuin jossain kellarissa tai jotain...

"Onks sulla karkkeja?" kysyn. Makeanhimo alkaa vaivata, enkä kyllä tällä kertaa aio ahmia puolta paketillista sokeripaloja.

"Joo", Late vastaa, kaivelee taskustaan litistyneen irtokarkkipussin ja heittää sen pöydälle.

Olemme molemmat olleet hiljaa ja puhumatta ties miten kauan. Lojun nojatuolilla käsi pääni alla, ja minusta alkaa tuntua kuin pitäisin kädessäni omaa irtopäätäni. Lävitseni lyö jatkuvia lämpimiä hyökyjä, olen ihmisenmuotoinen osa jokea jossa virtaa lämpimiä värejä. Valonheijastus sohvan rypyistä muuttuu palloiksi jotka virtaavat alas.

"Mä leijun jossain avaruudessa", sanoo Late. Minä alan yhtäkkiä nähdä ankkoja. Kaikki elämäni ankat virtaavat silmieni editse, lastenkirjan piirretyt, Aku Ankka, sorsia, kaikkia ankkoja... Ankkojen keskellä on tikkuviidakko joka kihisee ja josta tulee eri numeroita.

Olen vuoristo, korkea vuoristo ja kun käännän päätäni vuoriston muoto vain muuttuu. Joku murisee, se on Late joka makaa sadan kilometrin päässä sohvalla ja hengittää ääneen. Latekin on kasvanut, se on varmaan tuhat kilometriä pitkä ja niin kaukana, ettei sinne ikinä jaksa mennä. Pöytä edessäni on valtaisa tasanko jonka laidalla häämöttää kaljapullotorneja ja jonka keskellä on coca cola-meri.

Joku sopottaa takaraivossa niin hiljaa, ettei siitä tahdo saada selvää. Yritän kuunnella, mutta eteeni tulee pimeys jossa pyörii ihmishahmo joka olen minä.

Yritän kiinnittää huomiota ruumiiseeni, joka tuntuu täysin lamaantuneelta. Siirrän kättäni, mutta heti kun lakkaan keskittymästä se läiskähtää syliini. Ulkona alkaa jo ilta hämärtää, huone muuttuu asteittain yhä sinisemmäksi ja sinisemmäksi. Tuijotan ovea, joka on keittiön oven vieressä. En kuollaksenikaan muista mitä sen takana on. Yritän nousta ylös, mutta se on ihan liian vaivalloista. En pysty keskittymään tarpeeksi kaikkiin ruumiinosiini, kun saan jalat nostettua, pääni retkahtaa rinnalleni ja ruumiini veltostuu niin, että meinaan pudota tuolilta. Suljen silmäni mutta huone ei häviä edestäni. Nousen seisomaan ja lähden astelemaan ovea kohti.

Hetkinen, mitä minä teen jalkeilla? Katson taaksepäin ja odotan puoliksi näkeväni oman itseni makaamassa nojatuolissa, mutta se on kuitenkin tyhjä. Late makaa sängyllä ja hengittää raskaasti.

Käännyn takaisin ovelle päin. On hämärää, enkä oikein saa selvää mitä sen takana on. Astelen ovelle ja yritän laskea kuinka monta huonetta kämpässäni on. Vasemmalla puolellani on eteinen ja makuuhuone, oikealla puolellani keittiö ja takanani olohuone. Edessäni on ...huone. Vain huone, josta leijuu karmea löyhkä.

(temppeli)

Astun oviaukosta sisälle olohuoneeseeni. Pöytä on poissa ja sen tilalla on mustasta kivestä hakattu koroke. Korokkeen päällä istuu pieni möykky, josta en vastavalossa saa mitään selvää. Löyhkä leijuu ympärilläni kuin kylmä vaate. Se on makea, imelä, mädännyt, viemäri ja eltaantuneet hedelmät, halpa hajuvesi ja oksennus.

(minä olen Srisrava. polvistu.)

Laskeudun alas polvilleni ja yritän samalla ymmärtää näkemääni huonetta. Sen mittasuhteissa on jotain pahasti pielessä, se on valtaisa sali mutta kuitenkin olohuoneeni kokoinen, olohuoneeni peilikuva. Rintakehääni alkaa puristaa ja tajuan äkkiä pelkääväni kuollakseni. On omituista huomata tunne sillä tavalla, omituista ja ahdistavaa.

Korokkeella oleva pieni hahmo liikahtaa ja tajuan että se on vauva joka istuu jalat suorana. Sen pää on liian suuri ja koko sen ruumis näyttää jotenkin nukkaiselta ja pehmeältä, aivan kuin sen läpi voisi työntää sormensa jos vain yrittäisi. Kuin joku sisältä mädäntynyt persikka.

(meitä on monia. minä olen vain yksi monista.)

Todellisuus pyörähtää ympäri, kaikki kulmat kääntyvät vastakkaisiksi tavoilla joilla ne eivät saisi niin tehdä. Eivät saisi! Näen äkkiä itseni ratsastamassa synkällä olennolla joka oksentaa ja ulostaa ja muuttuu koko ajan muodosta toiseen. Minä piiskaan olentoa valtaisalla ruoskalla ja se kiidättää minua yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Kauemmaksi mistä? Tärisen pelosta, hengitykseni ei kulje, en tajua mitään tästä!

Näky häviää ja sen tilalle tulee koroke, jolla makaa alaston nainen. Hänen vatsansa on viilletty auki ja se näyttää vain mustalta märältä kuopalta jonka uumenissa hyllyy kiiltäviä möykkyjä. Naisen ruumis hytkyy samassa tahdissa kun kymmenvuotiaan näköinen poika-Srisrava panee häntä hieman hajamielisen näköisesti. Naisen pää roikkuu velttona korokkeen reunan yli ja hänen silmänsä katsovat koko ajan minuun.

(minulla on sinulle tekemistä, minulla on sinulle jokin tarkoitus. kuuntele ja tiedä.)

Nainen on hävinnyt, Srisrava istuu lotus-asennossa ja näyttää erehdyttävästi mielikuvieni Jeesukselta, lukuunottamatta satoja haavoja jotka on ommeltu kiinni jollain paksulla langalla joka vaikuttaa nahkaremmiltä. Neste joka tikkien välistä valuu on hämärässä pikimustaa ja aivan liian tahmaisen näköistä vereksi.

(ensimmäisenä isäin synnit, jotka sinuunkin sattuvat!)

Pelko katoaa... Ei, se vain muuttuu erilaiseksi peloksi, joksikin jonka juuret ovat jossain niin syvällä minussa, että niiden nykiminen repii minut kappaleiksi! Kyllä, isäin synnit sattuvat minuun! Silmiäni polttaa, kyyneleet valahtavat poskilleni. Selkääni kirveltää, poskiani kuumottaa, silmäkulmani turpoaa ja silmäluomeni muurautuvat kiinni. Huuto alkaa korvissani eikä se mene pois.

"Kyllä, KYLLÄ! Mitä minun pitää tehdä?!" huudan.

(tiedät mitä sinun pitää tehdä, mutta et tiedä sitä, että koet vastarintaa. ole varovainen ja mene nyt pois.)

* * *

"Siinähän sä olet! Missä vitussa sä olit äsken?"

Avaan silmäni ja näen vain Laten kasvot ja palasen kattoa. Oloni on jotenkin epäselvä, en tiedä yhtään missä kaikki raajani ovat. Kokeilen varovasti nousta ylös ja selkääni sattuu ainakin tusinaan eri paikkaan. Epäselvyys kiinteytyy jonkinlaiseksi väistämättömän tuhon odotukseksi, aivan kuin olisin juuri avaamassa ovea jonka alta valuu verta ja päältä pursuaa savua.

"Emmä missään, tässä mä olin", sanon ja puhe tulee ulos muminana. Late ja olohuone ovat yhä etäisiä, olen puoliksi jossain muualla (ratsastamassa eteenpäin läpi savuisien pilvien piiska laulaen!)

"No kun sä äsken huutelit jotain ja mä lähdin ettimään ja sua ei näkyny missään!" Late jatkaa.

Voi kyllä, minä olin keskustelemassa.

"Kuulitsä mitään muuta?" sanon ja vääntäydyn ähkäisten istumaan. Niskaani sattuu ja selkäni on ihan krampissa. Onneksi ei sentään yrjötä enää.

"Ihan kun sä olisit jutellu jonkun kanssa tai jotain, mutta ihan tosi hei." Late nousee suoraan ja ristii kätensä.

Olen vieläkin puoliksi tripillä, minusta tuntuu kuin vierekkäin olevat jalkani olisivat kietoutuneet toistensa ympärille kuin kaksi käärmettä. Ulkona on jo niin pimeää, että Late on jossain vaiheessa sytyttänyt kattovalon. Radiokello näyttää 19:34.

"No mitä 'hei?!'" sanon ja naurahdan. "Sä oot just vetäny hallusinogeenejä!"

"No oli se silti aika outoo, kyllä mun pitäs yks jätkä löytää neljänkymmenen neliön kaksiosta..." Late jupisee kävellessään nojatuolin ympäri takaisin sohvalle.

Istumme katselemaan jotain vaalivalvojaisia. Kymmenen eläkeläisen näköistä äijää jupisee jotain sekavaa leikkauksista, veroista ja budjeteista. Late vaihtaa varpaallaan kanavaa pariin kertaan, mutta mistään ei tule mitään mielenkiintoista katsottavaa. TV-ruutu kaikkineen tuntuu etäiseltä ja vieraalta, jotenkin keinotekoiselta. Aivan kuin kaikki tämä olisi jonkinlaista illuusiota, jotain jonka takana on jokin oikea todellisuus...

Olen sekoamassa, sitä se on. Minä, melkein puolijumala olen sekoamassa ensimmäiseen pieneen koettelemukseeni, johonkin vaivaiseen pahaan trippiin! Suljen silmäni ja näen ajatukseni kiehuvana massana joka sylkee kappaleita ympäriinsä. Alan siloitella sitä, painaa ajatuksia kasaan, puristella ahdistusta pois kuin tulehtunutta finniä.

Pakottaudun keskittymään TV:stä tulvivaan kirkkaanväriseen ja maanisen iloiseen aivopurukumiin. Istuskelemme tunnin verran ihan hiljaisina ja tuijotamme harmonisen tylsistyneinä TV:tä. Lopulta Late nousee huokaisten seisomaan.

"Mä varmaan lähden kotiin tästä. Alkaa olla jo olo sellainen, että tässä osaisi jo kävelläkin", hän sanoo. Hymähdän hyväksyvästi.

"Muista sitten huomenna tulla käymään", Late sanoo pukiessaan takkiaan päälleen.

"Tottakai. Mulla on vielä tuolla yks iso pullo Baltic Orangee, eiköhän se ensihätään riitä."

Late tuhahtaa.

"No sulle ehkä. Mutta no, nähdään sitten huomenna. Tuu joskus kuuden maissa."

"Sselevä. No moi."

* * *

Puoli kaksitoista. Elämäni muuttuu uskomattomalla vauhdilla. Tajuan tekeväni jatkuvasti asioita jotka aikaisemmin ovat olleet synkkien unieni materiaalia, jotain josta uneksutaan ja jota ajatellaan sosiaalisesti kuristuneella kaiholla.

En todellakaan olisi uskonut maskeerausvärejä ostaessani, mihin niitä vielä käyttäisin. Kaivan sormillani valkoista väriä ja hieron sitä peilin edessä kasvoihini, kunnes ihoni on sairaalloisen kelmeä. Otan mustan kynän ja piirrän mustan kärjellään seisovan kolmion vasemman silmäni ympärille. Miksi? Se on sotamaalaus, joka imee sisältäni kaiken sen taistelun voiman, makean raivon, synkkyyden ja tuskan jota tarvitsen. Olen helvetin palkkasoturi, jumalan ilmentymä maan päällä, Yön Raivo ja Vimma. Muutama tunti sitten minua kalvanut pelko on kadonnut, se on pelkkää häpeällistä paskaa, heikkoutta, viimeisiä rippeitä inhimillisyyttä. Jokin toinen osa, jotain jonka voi siististi viipaloida irti ja heittää menemään. En edes muista minkälaista se oli, enkä haluakaan! Enää ikinä! Kummallista, miten kaikki asiat selkiävät yhtäkkiä. Aivan kuin olisin koko elämäni valmistautunut tähän, kuin olisin tiennyt kohtaloni koko ajan jossain syvällä sisimmässäni.

Taivas on jälleen tumman punaharmaa ja ylhäältä pilvistä putoilee harvakseltaan aivan pieniä lumihiutaleita. Kävelen pois kirkkaanvalkoisesta kotipihastani ylös pohjoisharjulle. Minulla on pitkä matka taivallettavana, mikään kulkuneuvo ei tunnu oikealta.

Aseen paino lonkallani tuntuu jotenkin asianmukaiselta, joltain joka minulta on puuttunut syntymästäni saakka. Elämäni on ollut yhtä niistä unista joissa tappelee ja hakkaa minkä kerkeää, mutta kaikki iskut ovat niin kankeita ja voimattomia, että vastustaja vain nauraa vaivautumatta edes väistelemään. Nauru on nyt naurettu.

Laskeudun alas Pohjoisrinnettä poispäin kaupungista ja olen tuotapikaa keskellä teollisuusaluetta. Kaikkialla ympärilläni on suuria laatikkomaisia varastoja ja tehtaita, jotka on valaistu keltaisilla natriumlampuilla tai vihertävänvalkoisilla valonheittimillä. Katu on aivan tyhjä, ainoat äänet tehtaiden huminan lisäksi ovat askelteni kolahdukset jäisellä kadulla ja hengitykseni kuuma kohina.

Kaivan nappikuulokkeet povitaskustani, laitan ne korviini ja napsautan korvalappustereot päälle. Kuulen hetken aikaa vain pihinää, ja...

"Moving with the grace of night, reaching, grasping for the light, running, trying to catch my breath, falling down there's nothing left, is it all inside of me, is it all that you can feel, is it real?"

G.G.F.H pauhaa pääni sisällä. Lähden nauraen juoksemaan.

Talo on pimeyden keskellä paistavat kolme ikkunaa. Takanani on kirkas valtatie, jalkojeni alla jäinen sora, ympärilläni pehmeä pimeys. Sammutan korvalappustereot hetkeksi ja nieleskelen hengästyneenä kurkussani maistuvaa rautaista kipua. Talvinen ilma on tunkenut kouransa keuhkoihini ja repii sieltä kappaleita joka kerta kun hengitän ulos.

Hengitykseni tasaantuu, saavun valaistuun pihapiiriin. Vajan vieressä on vanha Volvo, siellä täällä lojuu kaikenlaista romua. Talosta sisältä kuuluu tanssimusiikkia ja humalaista mekastusta. Olohuoneen ikkunassa näkyy silloin tällöin tanssiva pari, vanha rupisen näköinen muija ja samaa kaliiberia oleva mies, jotka kumpikin ovat niin päissään, että hyvä että pysyvät pystyssä.

(muistele. muistatko, miten makasit yksin pimeässä ja kuuntelit tuota samaa mekastusta. muistatko minkälaista oli, kun kusetti niin että rakko meinasi haljeta, pelotti, kun halusit vain kuolla? sitten viimein aina uskaltauduit ulos huoneestasi mennäksesi vessaan ja kun tulit olohuoneeseen isäsi oli vastassa? mikä on varhaisin muistosi? sekö, kun isäsi pudotti sinut keittiön lattialle ja hakkasi äitiäsi? monetko yöt olet itkenyt yksin pimeässä, montako mustaa silmää, vyönjälkeä selässä?)

Nielen, nielen, nielen, pyyhin silmäni hihaani, niistän hankeen. Painan korvalappustereot jälleen päälle. Minähän tunnistan ne kaikki kasvot jota ikkunassa vilahtelee, ne tulevat mieleeni jostain kaukaa kuin painajaiset keskipäivällä.

Kaikki hiljenevät Tapio Rautavaaraa lukuunottamatta. Kaksi eri musiikkia luovat päähäni inhottavan kakofonian, joka kiristää hermojani entisestään. Huone ei ole paljoakaan muuttunut. Tapetit ovat tummenneet pari astetta, punainen kokolattiamatto on hieman likaisempi ja katossa roikkuva kristallikruunu on menettänyt symmetriansa. Huoneen nurkassa on ruskea plyyshisohva jonka edessä on pöytä täynnä tuhkakuppeja, laseja ja viinapulloja. Muistan sen pöydän, joka on nyt pyhäinhäväisty tupakanpolttamilla. Se on vaarilta saatu, vaarin pöytä jonka ääressä hän kasaili laivojen pienoismalleja.

Huoneessa olevat ihmiset tuntuvat kuuluvan kalustukseen. Patu ja hänen kaulassaan roikkuva Raija, sohvalla lasi kädessä löhöävä Pekka. Kaikki ovat kuin lapsuuteni painajaisista, vain hieman rähjäisempiä ja vanhempia.

Ja se kaikkialla leijuva eltaantunut tupakanlöyhkä. Hyi helvetti!

"Sehän on Antti!" sanoo Raija. Patu katselee minua silmät sirrillään.

"Ei kai se ole hintiks ruvennu?" örisee Pekka sohvalta.

"Tulit isääs kattomaan?" Raija kysyy ja lähtee huojahtelemaan minua kohti. "Hyi helvetti miltä sä näytät, mee peseen naamas tai anna mun..."

Raija ei pääse kolmea askelta lähemmäksi.

Olohuone on hiljainen lukuunottamatta vaimeaa pisarointia. Rikkoutuneesta ikkunasta ja takanani olevasta eteisen ovesta valuu sisälle kylmää ilmaa, joka huuhtoo pois huoneessa olevia hajuja. Vanha viina, tupakka, makea savu, aineet ja asiat joihin päivänvalon ei kuulu paistaa. Kaikki on roiskittu, kaikki on sotkussa. Ruskeat tapetit, punainen vanha matto, vanha levysoitin joka räpsähtelee vaan ei enää toimi kun siinä on yksi ylimääräinen reikä.

Retkottavia nukkeja.

Korvissani vinkuu ja niitä pakottaa. Tunnen jysähdykset vielä vatsassani. Ei isää... Avaan rullan, pudotan hylsyt kämmenelleni ja laitan ne taskuuni. Toisesta taskusta elvytän voimani. Tutkin nopeasti kahden miehen taskut ja pöydän vieressä auki repsottavan haalenneen käsilaukun. Survon lompakot ja kukkaron taskuihini.

Talo on minulle tuttu niiltä lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen nurkka, hämähäkinseitti ja halkeama olivat olleet ehtymättömän mielenkiintoisia. Voi niitä aikoja, jolloin jaksoin istua portailla ilta-auringon punaisessa valossa ja katsella, kuinka hämähäkki rakentaa ikkunankarmeihin seittejään.

(voi niitä aikoja kun istuit talon takana ruoskimassa itseäsi nokkosilla kun et pystynyt olemaan ajattelematta "Jumala on paska, Jeesus on paska" kerta toisensa jälkeen...)

Mutta isä, isä, missä... Volvo on pihassa, isä on siis kuitenkin talossa. Päässäni alkaa tykittää joku nopea biisi. Pyörähdän ympäri ja astelen eteiseen, oikealla puolellani on avoin ulko-ovi, vasemmalla portaat ylös. Ulkona sataa lunta, oven päällä oleva valo saa hiutaleet näyttämään alaspäin vajoavien tähtien parvelta. Aivan kuin talo nousisi johonkin taivaisiin, vaikka minun unissani tämä talo oli alimmassa helvetissä.

Portaiden yläpäässä on käytävä, jonka katossa roikkuu vanha kelmeä huoltamolamppu. Kolmea vihreää ovea, avaan keskimmäisen. Makuuhuone on yhtä pyhäinhäväisty ja raiskattu kuin kaikki muukin tässä helvetin talossa. Lattia on pullojen peitossa, sänky on sotkuinen kasa vuodevaatteita, seinät ovat täynnä lehdistä leikattuja pehmopornokuvia.

Sängyllä makaava lattarintainen nainen kirkuu jotain. Isäni seisoo sängyn vieressä kaljuna ja alastomana. Tatuoinnit hänen olkavarsissaan ovat kuin leimoja kinkussa, hänen ruumiinsa on vanha ja rupinen. Yölamppu saa hänen puolijäykän kyrpänsä kiilelemään kosteana, valmiina jakamaan samoja saastaisia pisaroita joista minä olen siinnyt. Minut valtaa tunne joka on suurempi kuin kuvotus, suurempi kuin mikään pahoinvointi mitä voi kuvitella. Nostan aseen ja painelen liipaisinta yrittäen estää tunnetta repimästä sydäntäni halki ja vatsaani auki.

Ne puhkovat, puhkovat ja puhkovat... ja kirkuminenkin vaimenee.

Riuhdon käytävässä kuulokkeet korvistani. Talo on hiljainen, päässäni kaikuu tasainen korkea vihellys. Katselen käytävää vasemmalle ja oikealle. Mielessäni käväisee ajatus, joka on puoliksi muisto ja puoliksi vanha toive. Kävelen käytävän päässä olevalle ovelle ja tönäisen sen auki.

Tuoksut kantavat mukanaan muistoja. Astun huoneeseen sisään ja nuorennun kymmenen, viisitoista vuotta. Juuri mihinkään ei ole koskettu. Vuoteeni, Aku Ankasta leikatut kuvat, vanha karttapallo, pikkuautot, kaikki... Keskellä huonetta on kasa romua joka ei kuulu minulle, mutta kaikki muu kuuluu. Joka paikassa on pölyä ja hometta, kaikki on jotenkin rapistunutta.

Nurkassa on pieni valkoinen kirjoituspöytä, jonka ääressä minun oli tarkoitus tehdä ensimmäiset koululäksyni. Kävelen hitaasti pöydän luo ja minua järkyttää nähdä kuinka pieni se todellakin on. Alan availla kirjoituspöydän laatikoita ja imen itseeni pienen hetken unohdettua elämää jokaisessa esineessä jonka löydän. Haalistuneita tussipiirroksia jotka ovat vain melkein unohtuneet, kuollut sudenkorento, kyniä, ikivanhaa matkamuistorihkamaa... Kaikenlaisia esineitä, kaikenlaisia tunnelmia jotka ovat painuneet tietoisen muistin alle mutta jotka ovat niin tuttuja, kuin niitä olisi muistellut joka päivä. Esineitä, joita kaipasin pitkään muuttomme jälkeen. Esineitä ja asioita jotka luultiin tuhotuiksi ja menneiksi, joka olivat joskus vain lelujani mutta joista tuli osa ajatteluani ja maailmankuvaani.

Minuun asettuu puuttuva palapelin pala, yksi monista. Missä vaiheessa yhteys menneisyyteeni oikein katosi? Missä vaiheessa unohdin lapsuuden ja aloin pitää nykyhetkeä ainoana olemassaolevana aikana? Minulla on historia, minulla on menneisyys ja lapsuus! En ole perkele vieköön syntynyt aikuisena!

Istun lattialla ja itken. Oloni on kokonaisempi kuin koskaan, jotenkin ehjä ja täyttynyt. Olen tappanut ihmisiä, mutta se kuului asiaan. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.

(syyllisyys.)

Nostan päätäni. Mistä kuului se kuiskaus?

(veljeni syyllisyys.)

Seinään on naulattu aidon kokoinen vauvanukke. Kuka on tehnyt jotain niin sairasta?

(varo. kosto tulee.)

Käännyn ympäri, oviaukko on tyhjä. Sydämeni alkaa jyskyttää, kauhu laskeutuu päälleni kuin leijaileva huntu. Ruumiit alakerrassa liikahtelevat, nousevat istumaan, isäni hamuaa vuoteella lojuvaa kuollutta lutkaa purkaakseen himonsa, lamput heilahtelevat ja varjot tanssivat. Näin tämän joskus lapsena, näin tämän unessa! Tämän takia heräsin kirkuen, tämä piti minut valveilla öitä toisensa perään! Nousen ylös ja pääni pamahtaa kattoon. Juoksen ulos ovesta käytävään, joka on tyhjä portaille asti. Kolme ovea, keskimmäisen takana natisevat sängyn jouset. Juoksen portaisiin, kompuroin ne alas ja sinkoudun pää edellä yöhön. Ulkovalon kirkastamat portaat liukuvat altani ja lumesta nukkainen maa paiskautuu päin naamaani. Välkettä ja lumisadetta, juoksen vain niin perkeleesti pimeyteen vaikka palleani ympärille kiristyy ruuvipenkki joka puristaa ilmat keuhkoistani.

9.3. Lauantai

"Srisrava? Ei sano mulle mitään."

Anssi istuu kirjoituspöytänsä ääressä tuolillaan jota hän pyörittää edestakaisin, vasemmalle ja oikealle. Huoneen ilma on tuuheana suitsukkeentuoksusta ja mustat verhot ja punaiset kalusteet saavat sen vaikuttamaan joltain itämaiselta bordellilta. Anssin takana pöydällä on pitkä kiiltävä tikari ja yksinäinen pronssinen kynttilänjalka, jossa on puoliksi palanut musta kynttilä.

"Sä oot siis nähnyt unia tästä Srisravasta?" Anssi kysyy ja pureskelee etusormensa kynttä.

"Joo, no tavallaan..." Eilinen oli aika kaukana unesta, ainakin sen jälkeen kun löysin keittiön pöydältä kaksi risaista lompakkoa ja yhden kukkaron.

"Miltä se näytti?"

"No joo, ensin vauvalta, jotenkin niinkuin sisältäpäin mädänneeltä, sitten nuorelta pojalta ja sitten Jeesukselta joka oli ihan viillelty ja sitten sidottu kasaan nahkaremmeillä."

Anssi kohottaa kulmakarvojaan.

"Oho..."

Vaivumme hiljaisuuteen, Anssi näyttää mietiskelevältä ja minä annan katseeni kiertää hänen kirjahyllyään. Magick in Theory and Practise, Kabbalah Unveiled, The Golden Bough-sarja, Witch Cult in Western Europe, pehmytkantinen Necronomicon, The Black Arts ja niin edelleen. Okkultismia - uutta, vanhaa, vakavaa, hömppää, kaikkea. Anssi oli joskus leuhkinut maksaneensa aikojen saatossa kirjoistaan lähemmäs kaksikymmentätuhatta. Kieltämättä hänen "kirjastonsa" on laajin mitä kenelläkään vähän yli parikymppisellä olen nähnyt, mukaanlukien erään Pertun koko seinän täyttävän sarjakuvahyllyn.

Ulkona aurinko tulee esille pilvien raosta ja ikkunasta valahtaa lattialle kirkas säde, joka saa suitsukkeensavun hehkumaan. Minut valtaa puolipilvisten ja tuulisten iltapäivien iättömyys, joka tuntuu poistavan ajalta kaiken merkityksen ja voiman. Se on tunne, joka saa ihmisen tuntemaan tiettyä melankolista kuolemattomuutta, eräänlaista yhteen hetkeen ja näkyyn vajoamista. Melankoliaa ilman kyllästymistä, haikeutta ilman surua.

"Mä voin katsella vähän jos mä löytäisin jotain joka valaisee asiaa", Anssi sanoo. "Milloinkas muuten pelataan seuraavan kerran?"

Mietiskelen hetken. Ajatus roolipeleistä tuntuu tällä hetkellä jotenkin etäiseltä ja keinotekoiselta, elämäni on nyt täynnä juuri niitä samoja asioita joita peleistä olen etsinyt.

"Katotaan parin viikon päästä, nyt on vähän kiireitä", sanon. "Mitäs me sitten pelattais?"

"Miten olis Chill tai Kult?"

"Ihan mitä sä tahdot pitää", vastaan.

Vertailemme päivämääriä kalentereistamme ja minun ajatukseni harhailevat jossain muualla. Katselen ulkona tuulessa taipuvia puita ja taivaalla kiitäviä pilviä. Järvellä näkyy pari pilkkijää, ikkunan alla olevalla tiellä kiitää vähän väliä autoja jotka roiskivat harmaata lokaa pitkin jäistä lumihankea.

"Mitä sulle tulee mieleen syyllisyydestä?" kysyn hetken mielijohteesta.

Anssi miettii pari sekuntia avoin kalenteri kädessään.

"Se on aika vahva tunne, yksi niistä jotka ihmistä hallitsee. Syyllisyydestä syntyy uskontoja, syyllisyys saa ihmisen tekemään kaikkea typerää ja voi vainota ajatuksissa vaikka miten pitkään. Se on siitä jännä tunne ettei se aikaa myöten yleensä oikein haihdu vaan vähän niinkuin käy ja muhii ja katkeroituu vain ajan mittaan."

Mietiskelen hetken.

"Miten siitä pääsee eroon?" kysyn.

"Jaa, noh... Yleensä se on joku teko joka korjaa sen syyllisyyden, vaikka sitten symbolisesti. Syyllisyyden voi kanssa projisoida johonkin täysin asiaankuulumattomaan juttuun, niinkuin kristinuskossa Saatanaan, ja sitten sen jutun voi kieltää tai tuhota. Niin joo, on siihen syyllisyydestä tai oikeastaan mistä tahansa tunnetilasta pääsemiseen parikin rituaalia olemassa ja ne toimii oikein hyvin."

Tiedän tämän kaiken, mutta jostain syystä halusin kuulla jonkun muun sanovan sen. Nousen seisomaan ja otan tuolinselkämykseltä nahkarotsini.

"Joo, mun täytyy nyt tästä varmaan lähteä. Pitäis ehtiä syömään ennenkun lähden ryyppäämään."

"Mihinkäs sä olet menossa?" Anssi kysyy tunkiessaan kalenteriaan takataskuunsa.

"Laten ja muutaman tutun kanssa ensin niille ja sitten jonnekin kaupungille."

"Jaa. No, soittele sitten kun pelataan ja mä katselen vähän paria kirjaa ja meditoin. Puhutaan enemmän sitten myöhemmin."

Ulkona on melkein lämmintä navakasta tuulesta huolimatta. Oloni on jotenkin kevyt ja ilmava, aivan kuin valtaisa paino olisi pudonnut päältäni tai kuin joku hirvittävä jännitekimppu olisi lauennut ja hävinnyt olemattomiin.

Anssi on varmaan hieman hullu, mutta toisaalta kukaan ei voi olla täysissä järjissään ja hyvä okkultisti. Itselläni ei ikinä ole ollut niin syvää kiinnostusta "kiellettyyn tietoon", että olisin jaksanut kahlata läpi kymmeniä kirjoja ja meditoida säännöllisesti. Sen olen kuitenkin oppinut, että mikään ei ole niin tuhoisaa kuin liika kirjaimellisuus ja asioiden liiallinen tosissaan ottaminen. Okkultismi on uskontojen ohella tehokkainta psykologiaa ja se joka muuta luulee on harhautunut houkka.

(miksi sitten kyselet minusta? olenko minä vain psykologiaa?)

Läski umpeen. Olet kuka olet, puhut nyt kuitenkin jumalalle.

Nostan katseeni taivaisiin ja sokaisen itseni tahallani. Aurinkolasini saavat minut näkemään värit ja kontrastit selkeinä ja erillisinä. Aurinko luo taivaan yläpilviin öljymäisiä kirkkaita värejä, jotka virtaavat ja pyörteilevät pilvien liikkuessa eteenpäin. Alhaalla maassa järven jää on tasainen ja sinertävä kuin taivaan pikkuveli, kaikkialla lepäävä lumi hehkuu vuoroin valkoisena ja vuoroin harmaankeltaisena.

Kuuntelen korvalappustereoistani Metallicaa ja muistelen nostalgisena sitä kevättä jolloin täytin 17. Sitä viinanhuuruista aikaa, Niinaa, elämää joka tuntui elämisen arvoiselta toisin kuin tämä kurjuus. On surullista, että sellaisissa elämän vaiheissa on arvokasta ainoastaan niiden ohimenevyys, se ettei niihin ehdi tottua. "To Whom the Bell Tolls" tuo mieleeni lukemattomat krapulakävelyt Niinan kämpältä kotiin, juuri tällaiset maaliskuiset päivät jolloin ilmassa tuoksuu kevät vaikka kaikki toivo talvesta ei ole vielä menetetty. Silloin ne olivat tavallista nykyisyyttä, nyt ne ovat kaipuuta menneseen aikaan.

Talsiessani kotipihaani minun tekee mieli itkeä sekä surusta että mielihyvästä. Olen saanut takaisin sen kyvyn nauttia hetken tunnelmista jonka luulin kadonneen jo aikaa sitten, hävinneen jonnekkin riitelyn, kurjuuden ja arkipäiväisyyden suohon. Se on paikka, johon en enää ikinä tahdo jalallani astua.

Jauhelihakastike pulputtaa ja poksahtelee paistinpannussa. Istun ruokapöytäni ääressä ja edessäni on kaksi nahan- ja hienhajuista lompakkoa sekä kukkaro joka lemahtaa halvalta hajuvedeltä.

Muistelen, että Freud vertasi käsilaukkua naisen sukuelimiin ja tunnen itseni jonkinlaiseksi raiskaajaksi kaivaessani kukkarosta sinne mytätyt setelit ja pari kolikkoa. 126 markkaa ja 50 penniä. Jostain käsittämättömästä syystä tunnen sukupuolista inhoa kaivaessani rahat kahdesta lompakosta. Päässäni pyörivät mielteet ovat niin kuvottavan typeriä, että vaikka tiedän niiden sisällön, kieltäydyn pukemasta niitä edes ajatuksiksi. Silitän setelit ja tungen ne lompakkooni. Reilut viisi sataa.

Ajattelen syödessäni eilistä iltaa ja sitä, olenko hullu kun en tunne minkäänlaista kammoa tai sääliä. Ampuminen, luodit... Ne eivät vain "tapa", ne puhkovat ihmisen kehoon REIKIÄ, joista valuu verta. Reikiä, teräväreunaisia, suppilomaisia, sisältä kuin kiiltelevää punaista hyytelöä. Muutakin kuin verta takinhihassa tai kyljessä.

Ensimmäistä kertaa saan selville, mitä sana "heikottaminen" tarkoittaa. Pääni tuntuu kevyeltä ja käteni ja jalkani eivät oikein tottele. Jostain syystä tiedän, että minulla on vaara pyörtyä. Lautanen on edessäni tyhjänä ja sotkuisena, ruoka tuntuu vatsassani kiinteältä pallolta.

* * *

Kyttään nurkan takana haulikko kädessäni. Jostain vasemmalta puoleltani kuuluu demonien kurnutusta sekä vaimeita laukauksia. Kurkistan nurkan ympäri. Vilkkuvien loisteputkien valaisema käytävä on edelleen tyhjä mutta laukaukset kuuluvat nyt lähempää. Olen juuri hivuttautumassa takaisin nurkan taakse kun kuulen takaani singon "umppah!"- äännähdyksen ja räjähdän suoliläjäksi pitkin lattiaa.

"Haista vittu!" sanon ja kiskaisen kuulokkeet päästäni.

"Jess!" huutaa Pasi toiselta koneelta. "Taas yks kalja, vittu täähän tulee mulle halvaks!"

"No hyvähän se sun on kun jätkä on syntyny Doomi suussa, saatana!" sanon ja otan kaljatuoppini näppäimistön vierestä. Baltic Orange on jo aikaa sitten tuhottu ja kioskikaljat maksavat helvetisti. Oli selkeästi hieno ajatus alkaa pelaamaam Doomia kaljapalkinnoilla.

Kävelen läpi pimeän olohuoneen keittiöön ja riuhtaisen jääkaapin auki. Nappaan viimeisen kaljapulloni ja kävelen takaisin olohuoneeseen.

"Mitäs me loppuilta tehdään?" Late sanoo. "Mä en ainakaan jää tänne kattelemaan kun te pelaatte jotain kypsää Doomia. Oli tarkotus pelailla ensinnäkin huomenna ja toisekseen Warcrafia, hei!"

"Joo ja mä en ala häviämään enempää kaljojani", vastaan ja rojahdan nojatuoliin. Maailma näyttää balticin ja yhden kaljalitran läpi jo hieman sumuiselta, mutta ainakin yksi asia on selvä: Latea ainakin vituttaa aamulla kämpän kunto. Lattia on murentuneiden perunalastujen peitossa, olohuoneen pöytä on täynnä likaisia astioita ja jokapuolella lojuu kaljapulloja ja pullonkorkkeja. Joku on levitellyt puolet kaseteista pitkin stereotasoa ja lattialla lojuu pari CD:tä ilman koteloa. Milloinkahan joku ottaa ja tallaa ensimmäisen niistä paskaksi...?

"Vois ottaa ja lähteä johonkin liikenteeseen", sanon ja nielaisen loput kaljastani. Katselen kaikkia kysyvästi. Pasi ja Marko ovat aloittaneet uuden pelin, Late ja Miia istuvat sylikkäin sohvalla.

"Ei noi kaks ainakaan lähde mihinkään", Late sanoo. "Lähetään me."

Ulkona on purevan kylmä, kevättalvinen tuuli puhaltaa mereltä voimakkaana ja vakaana. Matkalla kaupunkiin olemme kaikki vaimeita. Miia pitelee baskeristaan kiinni ja Late tuijottaa eteensä aivan kuin hän näkisi jonnekin pidemmälle kuin me kaksi kuolevaista. Jalkani kuljettavat minua itsestään eteenpäin, ihoni tuntee kylmän mutta aivoni eivät reagoi siihen. Helvetti, ensimmäisen kerran varmaan vuoteen minulla on oikeastaan aika mukava olo, aivan kuin olisin todellakin hikoillut ulos jonkin ruumistani kalvavan myrkyn.

Raja. Se on käsite, jota olen miettinyt vuositolkulla. Raja on se viimeinen askel jolla ihminen harppaa yli jonkin eston tai ajatuksen. Rajan yli meneminen ei tarkoita sitä, että ihminen tulisi hulluksi tai jotain, se on vain eräänlainen kuoriutuminen, nahan luominen, syntyminen uudenlaiseen olemassaoloon. Mietitään nyt vaikka minua. Ensimmäinen raja oli joskus yläasteen alussa kun päätin astua yksinäisen erakon elämästä sosiaaliseksi. Toinen raja oli yläasteen lopussa kun loin sosiaalisten käyttäytymistapojen paskamaisen nahan yltäni ja aloin käyttäytyä niinkuin minua huvittaa. Kolmas raja ylittyi eilen. Olen koko ikäni halunnut tappaa jonkun ja nyt olen tehnyt senkin.

"I'm born again with snakes eyes, becoming Godsize!" Naurahdan itsekseni mieleeni tulleille Panteran sanoituksille. Aika osuvaa.

Mikä on seuraava raja? Mikä asia paisuu seuraavaksi niin suureksi, että sen on pakko kuoriutua ja päästä esille? Sellaista ei enää taida olla, sillä olen nyt puolijumala ja olen todistanut että voin hallita ihmisten elämää ja kuolemaa niinkuin haluan. Päivällä olen näkymätön ja yöllä kuolematon, kukaan ei tiedä minusta eikä kukaan voi vahingoittaa minua. Ehkä kaikki nämä kuoriutumiset ovat tähdänneet vain jumaluuteen syntymiseen, ehkä ne ovat olleet oman yksityisen evoluutioni normaaleja vaiheita.

"Ande hei, sulta tulee huulesta verta", Miia sanoo siristellen silmiään kovassa tuulessa. Olen purrut humalasta turtaa huultani niin voimakkaasti, että se sykkii turvonneena. Veren maku tuo minulle jonkinlaista tyydytystä, hymyilen ja pyyhkäisen verensekaista sylkeä kämmenselkääni.

Huomaan, että Miia kävelee paljon lähempänä minua kuin Latea. Vittu, herää jätkä, sä katsot aina aivan liikaa tuollaisia pikkujuttuja. Sitäpaitsi se on Laten muija, eli anna olla.

"Uskalsit sitten jättää Pasin ja Markon kämppääs ihan kahdestaan", kysyn Latelta. Pöytämme vierestä hoippuu joku tyyppi joka tönäisee Latea niin kovaa että puolet hänen tuopillisestaan läikähtää pöydälle.

"Vitun homo!" karjaisen jätkälle, mutta hän ei kuule saatikka tajua enää mitään.

"No mä ainakin tiedän sitten kuka mun kämpän on paskaks pistäny ja sen jälkeen kun mä kerron parille kaverille niin niillä kundeilla on polvet kipeinä", Late sanoo ja virnistää. Käännyn katsomaan Miiaa, joka imeskelee sytyttämätöntä savukettaan ja katselee jonnekin kapakan perälle. Late, Late, Late... Voi sua raukkaa, noin kertakaikkisen upea muija ja sitten loppujen lopuksi samanlainen nipottaja kuin kaikki muutkin. Tai ei kai kaikki, mutta mistä sellaisen sitten löytäisi...?

"Onks tässä tilaa?"

Vieressäni seisoo mustahiuksinen tyttö joka katselee minua kysyvästi hymyillen. Meinaan purskahtaa nauruun - sieltähän se tuli, kuin tilauksesta.

"Aina on tilaa kauniille beibseille", vastaan ja siirryn hieman syrjään. Tyttö istuu viereeni ja jää nojaamaan pöytään minua katsellen.

"Kerro sä nyt vuorostas elämäntarinas!" hän sanoo parin sekunnin päästä. Olen juuri avaamassa suutani sanoakseni jotain kun tyttö jatkaa. "Nyt ei oo mitään muuta päämäärää kun ottaa kunnon kännit. Vitun hienoo kun huomaa saaneensa jätkäkaveriltaan klamydian!"

Käännyn katsomaan Latea, joka tukahduttaa vaivoin hymynsä.

"Sellaista se on, elämä", sanon ja yritän peittää kädelläni hymyäni.

"Eikun ihan oikeesti, mekin seurusteltiin yheksän kuukautta ja..."

"Oikeesti, sä saat kuustoista metriä munaa kun sä tuut kehuskelemaan kaikille sukupuolitaudeillas", sanoo Miia yhtäkkiä. Vilkaisen häntä ja sitten Latea. Purskahdamme kaikki kolme nauramaan. Hekotan niin että vatsaan sattuu, Late painaa otsansa pöydänpintaan ja nauraa äänettömästi. Näen naurunkyynelten läpi kuinka tyttö nousee ylös ja kävelee Kellarin tupakanharmaaseen väkijoukkoon.

Kellarin edustalla seisoo muutama ihminen jotka meidän laillamme ovat jääneet hetkeksi juttelemaan ja tupakalle. Seisoskelemme hetken aikaa hiljaisina ja sitten Late alkaa nauraa tuttua maanista hihitystään.

"Vittu että oli pimee muija", hän saa lopulta sanottua.

"Vitun tyhmä se oli", Miia sanoo suupielestään yrittäen samalla saada tupakkaansa syttymään.

"Oikeesti, mun pitää varmaan mennä", sanon. "Jos mä seison tässä enään vähänkin aikaa niin mä jäädyn selkeesti pystyyn."

"Joo, me mennään kattomaan onks ne kaks hajottanu koko mun kämpän", Late sanoo. "Soitellaan."

Moikkaan ja lähden kävelemään kädet syvällä poplarin taskuissa. Tuuli puhaltaa hiukset kasvoil