Punainen keittiö
Anna Niskanen
Clara istui pyörän ohjaustangolla ja nauroi. Punaiset hiukset leijuivat tuulessa ja jalat keinuivat pyörän tahdissa.
- Clara, ole varovainen, Hanna-Leena pyysi. Pyörä keinahti uhkaavasti.
- Ooo, älä hupsi, Clara huudahti. - Mä lennän!! Vvooouuuuu, hän irrotti kätensä ja nosti ne sivuilleen siiviksi. Hanna-Leena teki kaikkensa pitääkseen pyörän pystyssä.
- Lopeta hölmöily, komensi tarakalla istuva Sinikka. Clara jäykistyi, mutta rentoutui kuitenkin pian. Häntä ei huominen huolettanut. Jos jotain voi tehdä tänään, miksi jättää se huomiseen?
- Mihin mennään illalla? Clara kysyi. -Keskustassa on tylsää, ollaan käyty jo kaikkialla! Lähetään jonnekin muualle, vaikka Tampereelle. Siellä on hieno yöelämä!
- Tuulantei ei tahdo mihinkää, pieni, vaalea tyttö mutisi Sinikan sylistä. - Kylmää ja märkää ja ilkeitä setiä. Pää pipi.
- En minä oikein… pitää tehdä illallinen. Hanna-Leena vastusteli. - Pasikin tulee tänään käymään.
- Pasi ja Pasi! Pasi on aasi!! Hah, kuuletteko, se rimmaa! Pasi Aasi. Tai ainakin melkein, hihkui Clara. -Te ette voi tosissanne suunnitella jotain sukuillallisia. Satamassa oli tänään vissiin jotain meininkiä. Ehkä Sinikkakin löytäisi jonkun…
- Pah, tuhahti Sinikka.
- Niin, sähän et pidä miehistä, nauroi Clara.
- Minä halveksin miehiä, sanoi Sinikka.
- Eniten Penttiä, eikö niin?
- Niin.
Pyörä kaartoi siniharmaan kerrostalon pihaan. Soratie narskui pyörän alla, kun Hanna-Leena talutti sen varastoon. Clara, Tuulantei ja Sinikka olivat kadonneet, kuten tavallista, sillä naapurin vanha mummo tuijotti ikkunalasin takaa. Clara nauroi mummolle, Sinikka ei välittänyt ja Tuulantei pelkäsi. Tuulantei nyt pelkäsi kaikkea, sadetta, järviä, vesihanoja... niin, vettä Tuulantei eniten pelkäsi. Miksiköhän, ei Hanna-Leena joskus voinut olla pohtimatta.
Hanna-Leenan kavutessa harmaita portaita ylös, ilmestyi mummo jälleen höpöttämään sukulaisistaan, vaivoistaan ja kukistaan. Mummon kukat eivät kukkineet ja sitä tämä nyt vaikeroi. Eiväthän daaliat tähän aikaan kuki, Hanna-Leena tiesi, mutta mummolle eivät selitykset kelvanneet. Hänellä ei ollut viherpeukaloa, kasvit vihasivat häntä ja mies myös. Eikä se ollut ihmekään Hanna-Leena ajatteli joskus kirpeästi, mutta kauhistui aina saman tien ajatuksiaan. Niin ei saanut ajatella. Mummo oli oikein kiltti mummo, vaikka välillä Hanna-Leena olisikin halunnut nähdä tämän tutisevan vartalon putoavan viidennestä kerroksesta alas...
Väsyneenä saapui Hanna-Leena lopulta kotiinsa ja kiiruhti keittiöön. Ruoka oli saatava uuniin ennen Pentin tuloa, tai tämä huomauttelisi taas hänen ajantajustaan. Kerran oli Hanna-Leena myöhästynyt tapaamisesta Pentin kanssa ja sitä mies ei unohtanut koskaan. Mies ei yleensä unohtanut mitään, ainakaan, jos se liittyi Hanna-Leenan vikoihin. Mutta silti, Pentti oli hyvä mies. Toi rahaa ja osti vaimolleen vaatteita ja koruja.
Ruoka valmistui nopeasti vuosien kokemuksella. Tutut olivat Pentin, Sarin, Pasin ja Kirsin tottumukset. Mistä Hanna-Leena itse piti, hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta. 25 vuotta hän oli tehnyt muille muiden ruokaa. Jokaisella oli oma makunsa, mutta nyt Hanna-Leena teki jotain erilaista, katkarapurisottoa. Itse asiassa, katkaravuista hän piti. Pentti ei pitänyt, mutta mistä sitä tiesi, mistä vieraat pitivät. Pentti oli taas kutsunut työtovereitaan illalliselle, eikä se tuntunut erityisen houkuttelevalta. Mutta Hanna-Leena ei edes ajatellut kieltäytyä. 20 vuotta hän oli tehnyt, mitä isä sanoi ja 25 vuotta mitä Pentti sanoi. Miksi hän olisi lopettanut nyt? Pöytä oli katettu ja ruuat kutakuinkin valmiina, kun Hanna-Leena lopulta istahti hetkeksi. Enää oli jäljellä pahin, juhla-asuun pujottautuminen. Tavallisesti hän olisi farkuissa, olisi vain, ihan mukavasti taustalla. Mutta Pentin työtovereita varten oli venyttävä miehen ostamaan pikkumustaan. Se oli Hanna-Leenan mielestä aivan liian paljastava, hänen veltot rintansa tuntuivat vyöryvän ulos. Ei hän mikään hoikka ollut koskaan ollutkaan. Pentti oli huomautellut kasaantuvista kiloista, suku oli huomautellut kasaantuvista kiloista. Itse asiassa, koko maailma tuntui olevan yksi ja suuri syytös hänen hyllyvälle ruumilleen.
Seisoessaan peilin edessä Hanna-Leena kuuli oven käyvän. Pentti oli tullut kotiin. Juuri nyt Hanna-Leena ei olisi jaksanut. Clara, Sinikka ja Tuulanteikin loistivat poissaolollaan.
Mitään sanomatta Pentti marssi makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Hän ei katsonut Hanna-Leenaan, eikä ruokapöytään. Hanna-Leena viimeisteli meikkiään, joka oli hyvin yksinkertainen. Pentti ei pitänyt kirkkaista väreistä, eikä Hanna-Leena käyttänyt niitä, vaikka katsoikin joskus kaihoten Lumenen syvänpunaista huulipunaa kuin kielletyn puun hedelmää.
Clara, Sinikka ja Tuulantei olivat ilmestyneet keittiöön. Hanna-Leena ei koskaan oikein tiennyt, mistä kaikki kolme aina ilmestyivät, mutta sillä ei enää ollut väliä. He olivat aina paikalla, kun hän tarvitsi heitä ja se riitti. Hän jutteli hiljaa Sinikan ja Claran kanssa, Tuulantei istui piilossa pöydän alla. Pentti ei pitänyt hänen ystävyydestään Claran, Sinikan ja Tuulantein kanssa.
- Taasko sä höpötät yksinäsi? Pentti oli ilmestynyt hänen selkänsä taakse ja Hanna-Leena henkäisi pelästyksestä.
- Älä pelottele minua, hän sanoi heikolla äänellä. Pentti ei ollut kuulevinaan.
- Lopettaisit ton, se on hourupäistä. Puhua nyt seinille.
Hanna-Leena huokaisi. Eikö Pentti todellakaan nähnyt Tuulanteita, joka kyyhötti pöydän alla takertuneena sen puujalkaan tai Claraa, joka irvisteli hänen selkänsä takana? Miksi vain Hanna-Leena näki Claran, Sinikan ja Tuulantein?
- Minä juttelen ystävilleni, Hanna-Leena mutisi kuoriessaan sipulia salaattiin.
- Vai ystäville, Pentti nauroi, mutta ei iloisesti vaan ivallisesti.
- Sulla ei ole ystäviä, Hannu, koska myöhästelet aina.
- Se ei ole totta, sanoi Hanna-Leena vastaan. Hän inhosi Pentin antamaa etunimeä, mutta mies ei suostunut luopumaan siitä. Ensi kertaa Hanna-Leenan tavatessaan oli Pentti luullut häntä pojaksi, koska vastoin muotia Hanna-Leenan hiukset olivat lyhyet. Isä tahtoi niin. Isä tahtoi, että hän näytti pojalta eikä tytöltä. Hanna-Leena ei tiennyt vieläkään miksi.
- Älä aina väitä vastaan, Pentti ärähti. Hänellä oli kai ollut huono päivä, Hanna-Leena ajatteli.
- Muistatko, sinä lupasit maalata minulle keittiön punaiseksi, Hanna-Leena vaihtoi puheen aihetta.
- Juu, juu, totta kai. Mä en unohtele kaikkea.
- Milloin sitten maalaat sen?
- Miksi punaseksi? Pentti kysyi, kuten aina.
- Minä pidän punaisesta... Hanna-Leena sanoi hiljaa. -Jos voisit vaikka ensi viikolla...
- Katotaan, on tässä muutakin tekemistä, Pentti murahti.
Hanna-Leena ei sanonut enää mitään, vaan pakeni kylpyhuoneeseen ja avasi hanan. Siellä hän sai edes hieman omaa rauhaa.
Jo kauan sitten Pentti oli luvannut Hanna-Leenalle punaisen keittiön, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ehkä Pentti kiusasi häntä tahallaan, kun näki, kuinka kovasti hän halusi punaista keittiötä. Tai ehkä Hanna-Leena ei itse halunnut sitä niin erityisesti, mutta Tuulanteille se oli henki ja elämä. Tuulantei halusi punaisen keittiön. Punainen oli Tuulantein pakkomielle. Jopa kylpyhuoneenkin olisi pitänyt olla punainen, mutta siihen Pentti ei sentään suostunut.
Clara ja Sinikkakin olivat kylpyhuoneessa. Sinikan sininen jakku oli hieman kastunut helmoistaan. Hanna-Leena oli joskus ihmetellyt, miksi Sinikalla oli aina sininen jakkupuku ja siniset silmälasit ja Clara pukeutui aina liekinväriseen puseroon ja farkkuihin. Tuulantein vaatetuksesta Hanna-Leena ei ollut aivan selvillä tämä kun piiloutui yleensä hiuspehkonsa alle. Jotain valkoista... niin, ja punaista.
Tuulantei ei ollut kylpyhuoneessa eikä Hanna-Leena saanut houkuteltua häntä sinne. Tuulantei pelkäsi vettä ja erityisesti hän pelkäsi kylpyhuonetta ja -ammetta. Siellä asuu paha, sanoi Tuulantei. Se tekee kipeää. Hanna Leena ei pakottanut Tuulanteita, sillä kyllä hän itsekin tunsi pientä ahdistusta kylpyhuoneessa. Hän näki usein unta, johon liittyi aavemainen, sumuinen kylpyhuone.
Unessa oli pimeää ja Hanna-Leena oli pieni ja alaston. Äkkiä hän tunsi suuret, kyhmyiset kourat ympärillään. Ne likistivät niin, että hän oli tukehtua. Hanna-Leena yritti huutaa, mutta hänen huulensa oli ommeltu kiinni. Kourat vaivasivat häntä kuin pehmeää taikinaa. Äkkiä ne kuitenkin irrottivat otteensa ja Hanna-Leena putosi kylpyammeeseen, lämpimään veteen. Hetken hän istui lämpimässä tyhjyydessä, eikä tuntenut mitään. Mutta sitten vatsaan iski kipu, kuin supistukset ennen synnytystä. Hanna-Leena huomasi veden kylmenneen ja hohtavan verestä. Hänen verestään. Ja silloin hän heräsi.
Eteisestä kuului ääniä ja Hanna-Leena havahtui ajatuksistaan. Hieman turtuneena hän nousi, kiersi vesihanan kiinni ja avasi oven.
- Äiti, Pasi huudahti iloisesti. Hanna-Leena hymyili pojan rutistaessa häntä. Pentti seisoi vieressä ja halasi Saria. Hanna-Leena tunsi jotain kylmää sisällään. Pentti ja Sari.
- Sari, Hanna-Leena tarttui tytärtään hihasta ja melkein kiskoi tämän Pentin luota. - Kuinka opiskelu sujuu?
- Hyvin, Sari sanoi rauhallisesti. - Miten pitäisi sujua? Äänessä oli jo ripaus ivaa. Hanna-Leena huokaisi. Sari oli isänsä tytär.
- Käykää pöytään, Hanna-Leena kehotti hymyillen. Mutta Sinikka, joka kurkisti Sarin olan takaa, ei hymyillyt.
- Kirsti ei päässyt, Pasi kertoi astellessaan keittiöön. - On viimeisellä kuulla raskaana.
- Kesken opintojen, Pentti tuhahti.
Hanna-Leena vavahti. Tuntui kuin Pentti olisi moittinut häntä Kirstin sijaan. Niin kuin Sari oli Pentin jäljennös, oli Kirsti tullut Hanna-Leenaan. Paitsi ettei tällä ollut kolmea ystävää, joita muut eivät tuntuneet näkevän. Tai ainakaan Hanna-Leena ei tiennyt mistään sellaisesta.
Vieraat saapuivat pian ja Pentti ohjasi heidät pöytään. Hanna-Leena tarjoili katkarapurisottoa ja maissileipiä. Pentti vilkaisi kerran Hanna-Leenaa, sitten lautastaan ja jätti ruokansa lähes koskemattomaksi. Hanna-Leena oli huolissaan, muttei näyttänyt sitä. Muut sentään söivät hyvin.
Ilta sujui tavalliseen tapaan. Pasi kyllästyi piankin nopeasti juopuvien miesten härskeihin vitseihin ja juoruihin työpaikan naisista ja tentteihin vedoten katosi yksiöönsä. Sari kesti hieman kauemmin, mutta pakeni lopulta hänkin ja Hanna-Leena jäi yksin miesten armoille.
Pian miehet siirtyivät olohuoneen puolelle juomaan ja Hanna-Leena alkoi keräillä astioita pöydästä. Miesten naurunremakka kuului korvia kirvelevänä, samoin Pentin juopunut hohotus. Pentti oli pahimmillaan humalassa, silloin hän pudotteli puheeseensa pieniä ansoja Hanna-Leenalle kuin hiekoitusauto sorajyviä, eikä Hanna-Leena millään kyennyt väistämään kaikkia.
Tuulantei oli piiloutunut keittiön pimeimpään nurkkaan, vaikka tavallisesti pelkäsikin pimeää. Mutta humalaisia miehiä Tuulantei pelkäsi vielä enemmän. Hanna-Leena saattoi aistia tytön polttavan pelon ruumiissaan. Clara istui ikävystyneenä pöydällä ja Sinikka keräsi astioita.
- Jotkut sentään pitää hauskaa, Clara mutisi katkerasti.
- Nuo ovat ällöttäviä, sanoi Sinikka. - Hirttää pitäisi jokainen.
- Mentäis jonnekin, Clara vaikeroi.
- En minä voi, Hanna-Leena mutisi.
- Et voi, et voi... ja miksi? Koska Pentti, luomakunnan ylin herra käskee, vai? Sano Pentille suoraan, että se voi painua helvettiin!
- Ole vähän hiljempaa, Sinikka sihahti Claralle. - Tuulantei on peloissaan.
- Milloin se ei olis? heitti Clara.
Hanna-Leena kuunteli Claran ja Sinikan väittelyä tiskatessaan astioita. Niin, Tuulantei oli peloissaan koko ajan ja suurin kauhu olivat vesi ja kylpyhuone. Mutta mitä hän itse pelkäsi? Ei juuri mitään. Hanna-Leenan tutuimmat tunteet olivat ahdistus ja jonkinlainen inho. Kuitenkin Hanna-Leena kammosi monia asioita, varsinkin isää ja isän käsiä. Isä asui vanhainkodissa ja Hanna-Leena kävi siellä joka viikko kuuliaisen tyttären tavoin, mutta todellisuudessa hän inhosi sitä.
Isässä kamalinta olivat juuri kädet. Vanhoilla ja riutuneilla jaloilla lepäsivät yhä voimakkaat, jotenkin luonnottomat kädet. Ne olivat kovat ja kyhmyiset, ja epätasaiset kynnet raapivat Hanna-Leenaa aina kun hän koski niihin. Niissä oli jotain tuttua, pimeää ja pelottavaa... Hanna-Leena nojasi tiskipöytään ja häntä oksetti. Hän voi pahoin aina kun hän ajatteli isän käsiä, vaikkei ymmärtänyt miksi.
Hanna-Leena heräsi käyvän oven ääneen. Vieraat olivat lähteneet ja Pentti tuli keittiöön. Hetken hän tuijotti vihaisesti Hanna-Leenaa, tarttui sitten katkarapurisottokulhoon ja ennen kuin Hanna-Leena ehti estää, kumosi sen puhtaalle pöytäliinalle.
- Mitä tää paska on? Pentti ärisi.
- Katkarapurisottoa, Hanna-Leena sanoi hiljaa.
- Sä tiedät hyvin, etten mä syö mitään risottoja! Pentti karjui.
- En tiedä, Hanna-Leena sopersi. - En ole koskaan ennen...
- Meille tulee vieraita ja ne saa tällasta moskaa! Pentti huusi ja paiskasi kourallisen risottoa seinään. - Jos kerrankin tekisit jotain oikein, senkin lihava, pieniaivoinen lehmä...
Hanna-Leena tuijotti huumaantuneena risottoa seinässä, joka valui hiljalleen lattialle. Pentin huuto takoi hänen väsynyttä mieltään kuin itsepäinen tikan nokka.
- Lopeta! Hanna-Leena kirkaisi yhtäkkiä. Pentti vaikeni heti ja jäi tuijottamaan hämmästyneenä Hanna-Leenaa. Hanna-Leena ei ollut koskaan ennen huutanut hänelle.
Hanna-Leenan silmät paloivat raivosta. Hän repäisi esiliinan yltään, viskasi sen lattialle, ryntäsi rappukäytävään ja sieltä viileään yöilmaan. Pentti jäi seisomaan suu auki keittiöön.
Hanna-Leena käveli päämäärättömästi pitkin katuja. Häntä paleli hieman, mutta hän ei jaksanut välittää siitä.
- Minä en voi uskoa tätä, hän hoki. - Minä en tee näin, minä en tee näin...
- Se oli ihan oikein sille mulkulle, totesi Clara kylmästi. - Näittekste sen ilmeen? Ihan ku puusta pudonnut.
Sinikka myötäili Claraa, joskin hillitymmin. Tuulantei sipsutti Sinikan vierellä. Vasta nyt Hanna-Leena ymmärsi, mitä punainen väri Tuulantein mekossa oli; verta. Tuulantei vuoti verta.
- Mennään satamaan, Clara ehdotti jälleen. - Ei meillä oo parempaakaan tekemistä.
Hanna-Leena myöntyi.
Satama oli täynnä väkeä ja kirkkaita valoja. Tuulantei piti Sinikkaa tiukasti kädestä kiinni huulet pelosta valkeina. Lähellä oli järvi ja järvessä vettä.
Clara löysi nopeasti pöydän ja katosi jonnekin. Hanna-Leena tilasi viiniä. Hän ei koskaan juonut viiniä, Pentti ei pitänyt siitä, että naiset joivat. Oli monta asiaa, joita hän ei tehnyt, koska Pentti ei pitänyt niistä, Hanna-Leena huomasi ajattelevansa kapinallisesti.
Aika kului ja tyhjiä viinilaseja ilmestyi kuin itsestään Hanna-Leenan pöydälle. Hän oli hilpeällä päällä, vanha ahdistus oli poissa, ja tunnelma kevyt ja juovuttava. Mitä siitä, jos kirkkaat valot kirvelivätkin hänen silmiään. Kaikki olivat iloisia, myös Hanna-Leena.
Sinikka ja Tuulanteikin olivat kadonneet jonnekin, mutta Hanna-Leena ei viitsinyt murehtia. Kyllä he selviäisivät. Tuulantei tosin voisi pillastua, jos joutuisi veden luo... mutta Sinikka pitäisi kyllä huolen... Hanna-Leena ei jaksanut ajatella mitään.
- Saanko luvan? kuului samassa Hanna-Leenan viereltä ja hän nosti katseensa. Pöydän luona seisoi mies. Hanna-Leena ravisteli päätään, mutta mies ei kadonnut. Tämä oli siis todellinen.
- Kyllä, Hanna-Leena kuuli itsensä sanovan ja hänet autettiin pystyyn. Tuoli romahti lattialle, mutta hän ei edes huomannut sitä.
Mies johdatti Hanna-Leenan keskelle tanssilattiaa ja veti itseään vasten. Orkesteri soitti hidasta valssia ja Hanna-Leena antautui miehen vietäväksi. Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli viimeksi tanssinut? Kauan... Liian kauan...
- Tahdotko lähteä jonnekin? Mies kuiskasi Hanna-Leenan korvaan. Hänen lämmin hengityksensä kutitti Hanna-Leenan sisintä. Jostain ilmestyivät Pentin paheksuvat kasvot ja hän värähti. En voi, hän ajatteli... Pentti ei pidä siitä...
- Unohda Pentti, menköön koko mies, hän kuuli Claran äänen jostain sisältään. Niin, menköön Hanna-Leena ajatteli ja pyyhki Pentin mielestään. Menköön.
- Mmm, kyllä, hän mutisi raukeasti.
Mies tarttui Hanna-Leenaa kädestä ja veti mukaansa. Päästyään ravintolasta ulos mies peitteli Hanna-Leenan hartiat takillaan. Ensimmäistä kerta Hanna-Leena tunsi itsensä tärkeäksi.
Mies vei Hanna-Leenan lähellä sijaitsevaan asuntoonsa. Suloinen humala alkoi jo haihtua eikä Hanna-Leena oikein tiennyt miten olla, kun mies painoi hänet seinää vasten ja suuteli. Hanna-Leena teki niin kuin teki aina Pentin kanssa: alistui. Mutta suudelma oli makea ja pehmeä ja pian Hanna-Leena huomasi vastaavansa siihen yhtä innokkaasti kuin mieskin. Mies riisui hitaasti pikkumustan hänen yltään, riisuutui itse ja johdatti Hanna-Leenan makuuhuoneen sängylle.
Hanna-Leenan lepäsi huokaillen pehmeällä vuoteella ja nautti. Mies oli hellä ja huomaavainen eikä pyrkinyt tyydyttämään vain itseään. Viinin lämpö sekoittui miehen tuoksuun hänen sykkivissä suonissaan ja raukeasti huokaisten hän vajosi mielihyvän tornista rauhoittavaan pimeyteen.
Hanna-Leena heräsi ihmeelliseen hiljaisuuteen. Clara, Sinikka ja Tuulantei istuivat ääneti vuoteella ja katselivat häntä. Clara hymyili.
- Mitä kello on? Hanna-Leena kysyi hiljaa. Mies nukkui yhä hänen vieressään.
- Aamuyö, kuiskasi Sinikka. - Aika lähteä.
Hanna-Leena nyökkäsi. Hän pukeutui nopeasti ja hiipi hiljaa ulos talosta aamuaurinkoon. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä oli, mutta hän tilasi taksin puhelinkioskista ja selvisi kotiin.
Hanna-Leena toivoi, ettei Pentti olisi hereillä, mutta tietenkin toive oli turha. Hänen astuttuaan ovesta sisään Pentti tuli keittiöstä ja jäi tuijottamaan häntä. Hanna-Leena sivuutti Pentin ja käveli keittiöön.
- Missä helvetissä sä olet ollut, Pentti karjaisi yhtäkkiä. Hanna-Leenan hartiat vavahtivat. Clara ja Sinikka seisoivat hänen takanaan.
- Ulkona, hän kuiskasi.
- Ulkona! Sä et jumalauta juoksentele yöllä kaduilla kuin joku saatanan huora!!
- Turpa kiinni, älykääpiö, kuuli Hanna-Leena jonkun huutavan.
Huutaja oli Clara. Hanna-Leena henkäisi järkytyksestä. Clara ei ollut koskaan ennen sanonut Pentille sanaakaan. Myös Pentti näytti hämmästyneeltä, mutta hän tointui nopeasti.
- Tää oli viimeinen kerta, kun sä...
- Älä äijä aina valita, Clara sihisi. - Sä et osaa muuta tehdä kuin valittaa ja uhota kuin raivopäinen sika! Kasva aikuseksi, senkin virtahepo!
- Yyyy, Tuulantein korviin sattuu, Tuulantei nyyhkytti.
- Lopettakaa! Lopettakaa! Sinikka yritti huutaa.
Pentti perääntyi järkyttyneenä. Hanna-Leenan suusta purkautui neljän ihmisen ääni.
- Sä olet hullu, Pentti hoki. - Hullu, hullu, hullu... Mä tiedän, mistä se johtuu, hän heilutteli käsiään Hanna-Leenan edessä. Hanna-Leena tuijotti niitä lumoutuneena. Hän muisti unensa kyhmyiset kädet.
- Se on sun faijas, Pentti kirosi. - Se on sun höyrähtänyt faijas! Ja se kylppäri...
Hanna-Leena kuuli jostain naksahduksen. Se tuntui tulevan jostain syvältä hänen sisältään. Häntä oksetti taas. Isän kädet puristivat häntä olkapäistä kylpyhuoneessa. Niistä jäi mustelmia.
- Hullu, hullu, hullu... Hanna-Leena kuuli Pentin äänen kaukaa.
Clara seisoi hänen vieressään liekinpunaisessa paidassaan kasvot raivosta kieroutuneina. Omituinen tyhjyyden tunne kietoutui hänen ympärilleen. Hän sulautui Claran raivon maininkeihin ja kadotti oman ruumiinsa.
- Senkin paskiainen, Clara sähisi tarttuessaan suureen keittiöveitseen. - Senkin valehteleva, saastainen kusipää... Pentti seisoi yhä paikoillaan ja hoki Hanna-Leenaa hulluksi. Hän ei ymmärtänyt paeta, eikä Hanna-Leena kyennyt varoittamaan. Koko hänen vartalonsa vapisi kuin kuumeessa. Clara kohotti raivosta kirkaisten veitsen.
Hanna-Leena yritti huutaa. Paksu veitsi iskeytyi Pentin rintaan, punaista verta purskahti Hanna-Leenan hiuksiin. Yhä uudelleen Clara upotti veitsen Pentin sätkyvään ruumiiseen hurjasti ulisten. Pentti rojahti lattialle veren roiskuessa ympäri keittiötä, mutta Clara ei lopettanut. Järjetön kiihko silmissään hän istui Pentin päällä ja hakkasi ruumista veitsellä. Lattia hehkui verestä.
Hanna-Leena sulki silmänsä yrittäen paeta Claran epäinhimillistä ulvontaa. Sinikka oli poissa ja Tuulantei seisoi kummallinen katse silmissään keskellä lattiaa veren kastellessa hänen mekkoaan. Clara kirkui kirouksia ja solvauksia, kunnes äkkiä oli aivan hiljaista. Hanna-Leena avasi hitaasti silmänsä ja tajusi pitelevänsä veristä veistä kädessään.
Konstaapeli Virtala ja nuorempi konstaapeli Ylihärmä istuivat juuri autossaan, kun hälytys tuli. Keskukseen oli soittanut omituinen mummo, joka höpötti enimmäkseen kuolleista kukistaan, mutta jotain sentään saatiin irti: jossain oli taas yksi todennäköinen perheväkivaltakohtaus. Niitä riitti, mutta nekin oli tarkistettava.
Konstaapeli Virtala ajoi annettuun osoitteen ja molemmat poliisit kapusivat portaita ylös. Tukevampi Ylihärmä kirosi mielessään näitä vanhoja taloja, joissa ei ollut hissejä. Poliisit koputtivat asunnon oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Lopulta talonmies avasi heille oven ja konstaapelit pääsivät sisään. Asunto oli täysin hiljainen, mutta jotain tuntui ilmassa. Verta. Asunnossa haisi veri.
Molemmat konstaapelit ryntäsivät syvemmälle asuntoon ja pysähtyivät henkeään haukkoen keittiön ovelle. Koko keittiö kimalsi tummanpunaisena ja lattialla makasi silvottu ruumis. Pöydän äärellä istui verisissä vaatteissa ja verinen veitsi yhä kädessään keskiikäinen nainen.
Poliisit eivät osanneet tehdä tai sanoa yhtään mitään. Tätä ei opetettu poliisikoulun käytäntötunneilla ja vanhempi konstaapeli Virtalakin tunsi itsensä avuttomaksi.
Äkkiä nainen kohotti kasvonsa heihin, mutta katsoi jonnekin heidän ohitseen. Naisen silmissä oli outo, mielipuolinen valo ja huulilla väreili pelottava hymy. Mutta se, mikä lopullisesti sai poliisit raiteiltaan oli naisen vertahyytävä ääni.
- Pentti lupati Tuulanteille punaisen keittiön, nainen sopersi pikkutytön äänellä. - Niin Pentti lupati. Tuulanteilla on nyt punainen keittiö.
Copyright (c) 2000 Anna Niskanen. All rights reserved.
palautetta novellista
|
