Pääsiäiskertomus

Heikki Pesonen

Käteeni oli tullut outo musta läikkä. Arvelin, että se oli mustelma, kun katselin kämmenselkää johon se oli ilmestynyt. Se oli arka sillä tavalla kuin mustelma on. Kuitenkin tiesin, että se oli jotain muuta.

Niitä alkoi tulla lisää joka puolelle minua, myös sisäelimiin, kiveksiin, vatsaonteloon, päähän. Kipu ei ollut kova, mutta tiesin, että niitä oli. Menin lääkäriin.

Lääkäri oli vaitelias. Mustelmaan koski kun hän paineli sitä. “Teillä on kuusi kuukautta elinaikaa, sitten kuolette.” Oikeastaan lääkäri ei puhunut, mutta minä tiesin, että näin sanottiin.

Puoli vuotta jäljellä. Olin jo poissa. Ei vaimoa, ei lapsia eikä lastenlapsia. Oli vain kuolema, hauta ja polttouuni, sen luukku kolahtaa kiinni. Mikään ja kukaan ei voi minua pelastaa.

Sitten heräsin, en kuolleista vaan unesta. Se ei ollut pelastus, minä tunsin, että kuolema oli yhä läsnä.

Tiesin, että uni johtui vatsaflunssasta, mistä olin kärsinyt. Olin jo terve. Silti kuolema ei väistynyt.

..................................

Edessä oli matka. Minun piti ajaa autoa kuusisataa kilometriä, vaikka olin vielä väsynyt vatsaflunssan jäljiltä. Meidän tuli kuitenkin ehtiä illaksi mökille saaristoon. En uskonut enteisiin enkä pelännyt matkaa. Keskityin ajamiseen. Koska oli kiire, ajoin mahdollisimman lujaa, mutta noudatin nopeusrajoituksia, suurin piirtein.

Matka sujui hyvin. Oli varhaiskevät ja tiet sulia. Kuolema oli läsnä, mutta vain ajatuksissani. Vaimo oli hiljainen, sairauden jäljiltä hänkin vähäpuheinen.

Matkalla soi puhelin. Lapset kysyivät, miten menee. “Kiitos hyvin!”, vastasin. Poikani oli lämmittämässä mökkiä, kun ukki ja mummi tulisivat, hän poistuisi perheineen. Tutut maisemat lähenivät, mutkainen tie, jonka olin ajanut satoja kertoja, kerran tullut kaarteeseen liian lujaa, pomppinut ojassa autolla. 

Tielle näkyi meren lahtia, lopulta jouduttiin lossille, saarten lomasta aukeni salmi aavalle merelle. Ilta-aurinko paistoi. Näkymä oli kaunis, jos sen yrittäisi kuvata pitäisi kirjoittaa haiku tai tanka.

Tie johti saaresta saareen. Jäät olivat alkaneet sulaa, mutta jäätyneet uudelleen. Auringon kilo heijastui jääkentiltä. Minä tiesin, että oli kaunista, vaikka siltä ei tuntunut.

Perillä pojan lapsi muisti ukkinsa, vaikka ei ollut minua aikoihin nähnyt. Otin sen syliin, kuitenkin niin, että lapsen kasvot olivat äitiin päin, jotta se ei olisi alkanut vierastaa. Sitten poika ja hänen perheensä pakkasivat ja lähtivät.

Aurinko oli laskenut, kuitenkin kuu jo valaisi. Oli aivan hiljaista, mutta jääkentät ääntelivät. Kuului yksittäisiä risahduksia ja hiljaista hankaavaa ääntä ikään kuin jokin suuri eläin olisi hengittänyt.

Kuoleman kuva on luuranko, viikate kädessä. Koominen hahmo, jonka nähdessään nauraa kuollakseen. Se minkä minä näin ja kuulin hengitti hitain, ahdistunein henkäyksin, se oli kaikkialla, ilmassa ympärillä ja minussa. Mikään nauru ei siitä vapauta, missään ei ole tilaa, minne voisin väistyä ja katsoa sitä sivusta. Kuolema  ei enää tullut kohti, vaan oli kohdalla.

Tiesin, että pitäisi mennä nukkumaan. Olin  hyvin väsynyt, mutta pelkäsin, että en nukahtaisi vaan ahdistus tulisi entistä voimakkaampana ja nujertaisi minut. Minun pitäisi puhua vaimolle, mutta se ei hyödyttäisi. Kuoleman kanssa on yksin, siihen ei puhe ulotu.

Silti en pelännyt, että näkisin jälleen painajaisia. Kuolema oli todellisuutta, oli samantekevää, vaikka siitä uneksi. Kun tämän ymmärsin, pääsin hivenen eteenpäin. Jos on uni kuolemisesta yhdentekevä niin on silloin kuolemakin. Minusta on väliä vain siksi, että minulla on vaimo, lapsia ja lapsenlapsia. Kuolema saa luurata missä tahtoo.

Kävin nukkumaan asioita pohtimatta, makasin rentona ja nukahdin.

..........................................

Aamulla heräsin levänneenä. Päivä oli kaunis. Kuolema oli poissa. Silti tiesin, että se oli lähellä, vieressä.

Oli pääsiäisen  piinaviikko. Lapsena minua kiusasi pitkänäperjantaina veren makuinen virrenveisuu. Pääsiäissunnuntai toi helpotuksen niin kuin tarkoitus oli.

Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen ihmisten synnit. Kuitenkin viime hetkellä hänet valtasi epäilys: “Isä, isä, miksi minut hylkäsit?” - Silloin hän tiesi, että kaikki on turhaa, että on vain kuolema, ja ristiin naulitun osana hirvittävä kärsimys, jolla ei ole merkitystä. Hän jakoi monen ihmisen kohtalon, niidenkin, joiden vaiva on vain mielen häiriö. Lopulta kuolema tuli vapahtajana ja “Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä”.

Jälkeenpäin kerrotaan, että maa järisi ja tapahtui muutakin suurellista. Todennäköisesti sotilaat vain tympääntyneenä katselivat kapinallisen viimeisiä hetkiä. Suru ja lamaannus valtasi ne, jotka olivat häneen uskoneet.

Sitten kaksi opetuslasta lähti käymään Emmauksen kylässä. Se on “kuudenkymmenen vakomitan päässä Jerusalemista”. Matka vie reippaasti liikkuen  kaksi tuntia. Opetuslapset kävelivät hitaasti, sillä he murehtivat Jeesuksen kuolemaa, vaikka heille jo oli kerrottu tyhjästä haudasta.

Matkalla heidän seurassaan alkoi kulkea muukalainen, joka ei ollut muka kuullut, mitä Jerusalemissa juuri oli tapahtunut. Vieras, joka liittyy kutsumatta joukkoon, esittää tietämätöntä ja alkaa kysellä, häntä pitäisi varoa. Me arvaisimme, että siinä on Stasin tai GPU:n agentti. Opetuslasten olisi pitänyt pelätä, että tuntematon on joko roomalaisten vakooja tai juutalaisen neuvoston kätyri.

Kuitenkin he rupesivat puheisiin vieraan kanssa. Ehkä heidän mittansa oli täysi: Jeesus oli tapettu, yksi opetuslapsista oli hänet myynyt, Pietari oli mestarinsa kieltänyt pelastaakseen nahkansa. Kenties heistä oli samantekevää, mikä mies tuntematon oli. Yks hailee vaikka vakooja!

Siksi he kertoivat, että Jerusalemissa oli ristiinnaulittu profeetta, Jeesus Nasaretilainen. Kansa uskoi häneen, mutta ylipapit ja hallitusmiehet juonittelivat niin, että roomalaiset ristiinnaulitsivat Jeesuksen kapinoitsijana. Miksi tällaista sai tapahtua?

Vieras kuunteli. Kun he yhdessä kävelivät, hän selitti heille, mitä Jeesuksen kuolema merkitsi. Opetuslapset eivät ymmärtäneet kaikkea, mitä hän sanoi. Kuitenkin muukalainen tuntui heistä läheiseltä. Kun he tulivat kylään, vieras aikoi jatkaa matkaa. Koska oli ilta ja aurinko kohta laskisi, he pyysivät häntä jäämään yöksi.

Oli ollut hyvä  päästä pois Jerusalemista. Parin tunnin rauhallinen kävely oli helpottanut opetuslasten ahdistusta. He kävivät illalliselle yhdessä vieraan kanssa. Aterialla hän otti leivän, siunasi sen ja mursi siitä palasia ja ojensi heille. Silloin opetuslapset tunsivat Jeesuksen.

Ei tiedetä, missä Emmaus sijaitsi, sitä ei löydy Palestiinan kartasta. Sinne ei järjestetä pääsiäiskulkueita. Meillä on vain rukous: “Kun ilta joutuu, jää luoksemme Jeesus Nasaretilainen”.

palautetta novellista