Palautetta Juha Lehtisen novellista Mörkö:
Onko totuus aina tarua ihmeellisempää?
Mörkö seurailee uskollisesti rahankuljetusporukan työpäivän vaiheita, ja tuossa uskollisuudessa on tämän kertomuksen voima ja heikkous. Ajoittain kirjoittaja nimittäin hallitsee arkipäiväisiin kehyksiin pingotettua draamaansa kuin harjaantunut realismin mestari, mutta toisinaan lukija puutuu tarinan etenemättömyyteen ja alkaa miettiä, mihin tällä kertomuksella on oikein pyritty. Edes tarinan loppuvaiheilla ilmaantuva ylimääräinen rahasäkki ei täysin kykene paikkaamaan jännitevajausta, jota lukija on ehtinyt todistaa 11 ensimmäistä sivua.
Mörkö kuvaa henkilöitään paljolti dialogin kautta, ja kirjoittaja onkin onnistunut vangitsemaan novelliinsa monia maukkaita herjoja, jotka jäävät soimaan takaraivoon kuin radiosta ohimennen poimittu iskelmä. On helppo huomata, että kirjoittajalla on juuri sillä tavalla viritetty korva, jollaista tämä lajityyppi tekijältään edellyttää. Dialogi kärsii silti mielestäni samasta heikkoudesta, jota koko novellikin potee eli liiallisesta totuususkollisuudesta. Pienellä tiivistämisellä ja dramatisoinnilla tämä dialogi ottaisi askeleen todellisuuden tuolle puolen.
Kokonaisuutena Mörkö on ehyt ja rehellinen. Se hoitaa tehtävänsä turhia keikaroimatta (vähän kuin auto jolta se on nimensäkin lainannut), ja kun se kaartaa päätökseensä, tietää olleensa hyvässä kyydissä. Ripaus jotakin lisämaustetta tekisi tästä novellista oikeinkin hyvän.
Jussi Aurén
Minä pidin tästä novellista oikein paljon. Ei se nyt teknisesti mitään Nobel-tasoa ole, mutta huonompaakin jälkeä muistan ihan virallisestikin julkaistussa kirjallisuudessa nähneeni. Mitä taas sisältöön tulee, tarinaa oli yksinkertaisesti mukava lukea, vaikkei siinä sinänsä mitään kovin kummoista juonta ollutkaan. Nimenomaan se "realismi" (vaikka tuolla sanalla onkin näköjään aika paha kaiku) ja etenkin leppoisa tunnelma viehättivät minua. Itse asiassa loppupuolella ilmaantunut ylimääräinen rahasäkki suorastaan hieman häiritsi ja tuntui jotenkin keinotekoiselta, mutta onneksi juttu ei sentään muuttunut miksikään ryöstödraamaksi (tms.) vaan tyyli säilyi loppuun asti.
Eli ei mikään mestariteos, mutta oikein mukavaa ajankulua. Mitä muuta hyvän tarinan loppujen lopuksi edes tarvitsee olla?
Tuomas Saloranta
|
