Palautetta Anna Niskasen novellista Punainen keittiö

´Punainen keittiö´ todistaa sen, mitä jo tammikuussa julkaisemaamme ´Kampuraa´ lukiessa uskalsi arvella: Anna Niskanen on kirjoittaja, jolla on draamantajua. Tapahtumat eivät hänen novelleissaan vain tapahdu, vaan jokainen niistä on muovaamassa sitä kokonaiskuvaa, jonka novelli haluaa luoda. Tämä toteutuu sekä Kampurassa että nyt julkaisemassamme Punaisessa keittiössä.

Paljon muutakin yhteistä näiden kahden novellin välillä on. Kumpikin on kuvaus perhehelvetistä, jossa vain kuvitelmat tarjoavat väliaikaista lohtua, ja kummassakin oman riivajansa tappaminen tuntuu ainoalta toimivalta ratkaisulta. Yhteistä on myös se, että väkivaltaisista loppuratkaisuista huolimatta kyse ei ole pelkästään ihmisten välisistä konflikteista vaan pikemminkin subjektiivisten todellisuuksien yhteentörmäyksistä.

Toki Punainen keittiö eroaakin monessa suhteessa Kampurasta. Nyt ollaan siirrytty hiukan mystisestä ja ehkä myyttisestäkin miljööstä napakkaan arkitodellisuuteen, Runeberg on vaihtunut Minna Canthiin, ja vaikka tämä onkin kirjoittajalta oiva veto, samalla ollaan menetetty osa siitä lumouksesta, jolla Kampura lukijaansa vietteli. Tapahtumiin on ehkä tullut lievää klisheisyyttä, ja päähenkilön Hanna-Leenan tapa katsoa sitä muidenkin näkemää maailmaa on jollakin tapaa liian tuttu. Novellin kieleen kaipaisin myös lisää vivahteikkuutta, sillä tälläinen tarina kestäisi rajumpaakin verbaalista revittelyä.

Loistava osoitus Anna Niskasen kehittymisestä kirjoittajana on se tapa, jolla hän tällä kertaa rakentaa päähenkilönsä Hanna-Leenan elämäkertaa. Asioita jätetään nyt lukijan itsensä oivallettavaksi, ja monet tekstin esittämät vihjaukset saavatkin varmasti eri lukijoiden käsittelyssä aivan erilaisia tulkintoja. Tälläinen tekstin taakse ujutettu monisäikeisyys on hyvä pohja väkevälle proosalle.

Jussi Aurén