Palautetta Anssi Niemisen novellista Necrosis

Ihminen rakastaa myyttejä. Vanhimmat myytit ovat kasvaneet niin isoiksi jutuiksi, ettei niitä haluta enää edes myyteiksi tunnustaa, ja sitten on joukko uudempia myyttejä, joiden uskottavuuden lisäämiseksi pieni mutta vannoutunut ihailijajoukko tekee työtä. Yksi tälläinen ns. uusmyytti on kai pääosin H.P. Lovecraftin tunnetuksi tekemä tarina Necronomiconista - ihmisen verellä ja ihmisen iholle kirjoitetusta loitsukirjasta. Tämän myytin Anssi Nieminen kierrättää tiukasti kirjoitetussa novellissaan Necrosis.

Lovecraft lainailuistaan huolimatta Nieminen kirjoittaa kuitenkin pikemminkin jonkinlaista nykyaikaista jännitys- ja rikoskertomuksen ristisiitosta, vaikka novelli omat kauhunhetkensä kyllä tarjoaakin, ja hyvinhän kirjoittaja lajityyppinsä hallitsee. Ajoittain jopa tuntuu, että hän kaivelee klisheearkkuaan vähän turhankin perusteellisesti, mm. kertojaan kaiken alkukipinöinnin jälkeen ihastuva pornotähti tuntuu jotenkin turhan hollywoodmaiselta, mutta koska kokonaisuudesta ei ole huomattavissa mitään päälleliimauksen synnyttämiä saumakohtia, tulkitsen tämän lievän pastissimaisuuden kirjoittajan tyylitaituruudeksi.

Teksti myös paljastaa että Anssi Nieminen on satsannut kertomuksensa yksityiskohtiin poikkeuksellisen paljon. Novellin ´sisältämä´ musiikki on ammattitaitoisesti valittua, se tukee osaltaan kirjoittajan luomaa tunnelmaa eikä ole vain satunnaisesti kokoonkyhätty lempibiisien luettelo niin kuin monissa slice of life -metodilla kirjoitetuissa teksteissä. Mainio on myös novellin nimistö. Onhan esim. kertojan työmaakuppilan nimi Fallen Angel valittu samasta myyttien aarreaitasta kuin koko novellinkin nimi, mutta aivan erityisen ihastunut olin kun huomasin, että vanha kunnon Aleister Crowley oli kammettu haudastaan opettamaan nuorille sähläreille, miten asiat on syytä nähdä.

Crowleyyn liittyy myös novellin dramaturgista rakennetta pohdiskeleva kysymys. Minusta nimittäin tuntuu, että Crowley pystyisi vetämään tässä tarinassa isommankin roolin kuin mitä Nieminen on hänelle tähän mennessä suonut. Pelkkä veitsien heittely ja änkytys ei oikein tunnu riittävältä toiminnalta miehelle, joka herättää Sacrilegiumin pahamaineisessa päämiehessäkin uteliaisuutta ja joka heti ensiesiintymisestään alkaen varastaa lukijan huomion. Sama pätee osittain myös novellin muihin henkilöihin. He ikäänkuin huutavat itselleen enemmän tilaa kuin mitä tämä kertomus pystyy heille tarjoamaan.

Kun vielä suurin osa novellin virittämistä arvoituksista jää sopivasti avoimiksi viimeisten rivienkin jälkeen, uskon tai ainakin toivon että Niemisen pöytälaatikosta/kovalevyltä löytyy tämän novellin idealle ja henkilöille perustuva synopsis, jonka pohjalta kirjoitetun tarinan laajuuden määrää viime kädessä vain kirjoittajan pitkäjännitteisyys ja lahjakkuus. Paljon köykäisemmistäkin aineksista on viime vuosina viihdyttävyyteen pyrkiviä jännitysromaaneja kirjoitettu.

Ja sitten vielä muutama linkki aiheesta kiinnostuneille:

Necronomicon myyttiin kriittisesti suhtautuva saitti

Necronomiconin olemassaoloon uskova saitti

Eräänlainen uusnecronomicon

Jussi Aurén