Palautetta Angina Pasasen novellista Aina-Paatoksella

Kumpi on kirjallisuudessa tärkeämpää sisältö vai muoto vai voiko niitä ylipäätään erottaa toisistaan? Mikä tekee kirjoituksesta kirjallisuutta? Kuinka pitkälle voi luottaa oman lukutapansa prosessoimiin vaikutelmiin vai pitäisikö lukijankin päivittää itsensä aika ajoin?

Edelläkuvattua problematiikkaa jouduin taas pohtimaan Angina Pasasen Aina-Paatoksella -novellia lukiessa, sillä sehän on jo itseironisestaan nimestään alkaen älykäs novelli. Se kuvaa tarkkanäköisesti sitä tapaa, jolla ihmisten persoonallisuudet lukitaan yhden ominaisuuden vankiloiksi, jossa kerran alettua roolia on näyteltävä ainakin niin kauan kun katselijoissa on yksikin tuttu. Muiden heijastuksista kokoamamme minä-kuvamme alkaa hallita meitä. Näin ahdistavaksi elämä ei tosin novellin henkilöille käy, sillä siinä lähinnä kertoja joutuu huomaamaan, etteivät hänen yleistyksensä hallitsekaan maailmaa, vaan ihmiset ja elämä heidän mukanaan kykenevät suunnanmuutoksiin, joihin ei yksittäiseltä sivustakatsojalta lupaa kysytä. Tälläinen suhteellisuudentaju on yksi osa tämän novellin älykkyyttä.

Älykkyyden lisäksi Pasasen novellissa on muutakin hyvää. Se on omalla vinksahtaneella tavallaan myös äärettömän hauska. Silti jokin jää lukiessa kaihertamaan takaraivoon. Jotain jää ikäänkuin puuttumaan ja muistiinpanohini alkaa ilmestyä lähinnä itselleni suunnattuja kysymyksiä: Eikö tämä novelli kaipaisi lisää kertomuksellisuutta? Eikö novellin päiväkirjanomaista sisäistä monologia kannattaisi muuttaa vuoropuheluksi, toiminnaksi, ylipäätään kohtauksiksi ja tilanteiksi, joita lukija saisi seurata vähän kuin omin silmin ja ilman, että kaikki havainnot kertomuksen kolmesta sivuhenkilöstä tehdään hänen puolestaan? Olenko vääränlainen lukija tälle novellille?

Tietysti Angina Pasasen valitsemallakin kerrontatekniikalla on omat ansionsa. Avaahan se mm. hienon näköalan itseään etsivän kertojaminän hiukan koomisiinkiin mielenliikkeisiin. Haluaisin silti enemmän lihaa kertomuksen mieshenkilöihinkin. Tälläisenään heissä ei tunnu olevan edes yhteenlaskettuna riittävästi massaa heidän ympärillään hyörivän kertojaminän tarpeisiin.

Aina-Paatoksella on lukemisen arvoinen novelli. Toivon että myös kirjoittaja lukisi sen joskus syventyneesti uudestaan ja kysyisi sen jälkeen itseltään: eikö minun lahjoillani saisi näistä aineksista aikaan vielä paljon maukkaammankin keitoksen? Epäilen että hänen olisi vastattava tuohon kysymykseen myöntävästi.

Jussi Aurén