Palautetta Anna Niskasen novellista Kampura

Kuten ehkä olette huomanneet viime ajat ovat olleet sotaa täynnä. Maailmalla on sodittu entiseen malliin, mutta kun Suomi ei ole päässyt mihinkään kunnon rähinään mukaan, meillä on tyydytty muistelemaan kaihoisasti omia sotiamme. Me jotka olemme eläneet niin vastenmielisen rauhalliset elämämme vasta sotien jälkeen, olemme joutuneet pakenemaan fiktioon. Olemme käyneet Rukajärven tien, olemme naukkailleet sopivan pieninä annoksina talvisodan henkeä, olemme paiskanneet kättä tuntemattoman sotilaan kanssa - ja jossain välissä taisi tulla pelastettua joku ulkomaan elävä sotamies Ryankin.

Sodasta ja ehkä historiastamme yleisemminkin on tullut meille pelkkiä kertomuksia, joiden dramaturgia on onneksi sentään parempi kuin todellisen elämän. Juuri näin on käynyt Anna Niskasen novellin päähenkilöllekin. Hänen elämänsä on lyhyesti sanottuna paskaa, mutta hän voi paeta sotaisiin mielikuviinsa, jossa hyvän ja pahan voi erottaa toisistaan vilkaisemalla pelkästään univormua. Siinähän sodan lumoava estetiikka juuri piileekin. Sodassa ollaan aina oikean asian puolesta.

Novellin loppuratkaisu on kieltämättä hätkähdyttävä ja jossain määrin pateettinenkin, mutta koska Anna Niskanen sekoittaa niin taitavasti kertojansa ja päähenkilönsä äänet, en uskalla lähteä moittimaan tätä loppua. Itseasiassa se on armottomuudessaan miltei ainoa ratkaisu, joka tämän novellin luomassa todellisuudessa voisi tuntua joltakin ratkaisulta. Kyllähän kivääri aina jonkun näivettyneen perheterapeutin voittaa.

En tiedä, riittikö pelkästään maininta Edvard Finnestä viemään minut kirjahyllylle etsimään Vänrikki Stoolin tarinoita, mutta jotain kovin runebergiläistä minä tästä novellissa aistin. Saattaa tietysti tuntua koomiselta, kun väitän, että Anna Niskanen on vuonna 1999 kirjoittanut runebergiläisen suomalaisuuden kritiikin, mutta en jaksa surra sitä nyt. Huvitan vain itseäni kuvittelemalla eteeni J.L. Runebergin, joka Anna Niskasen tavoin jättää turhat ylevän tulevaisuuden maalailut ja toteaa vain lakonisesti: ´´Lepää rauhassa Suomi.´´

En pysty määrittelemään kovinkaan analyyttisesti, miksi minä pidin ´Kampurasta.´ Epäilen kuitenkin että sillä on jotain tekemistä samastumisen kanssa. Onneksi käsiini osuu aseita kovin harvoin.

Jussi Aurén

Ihan lyhyesti jotain:

Kampura on kiehtova teksti. Aihe ja henkilöt ovat niin vahvoja, ettei paremmasta väliä. Se mitä karsisin, on suora kerronta; siis: tapahtui näin ja näin, tämä oli tällainen ja tällainen henkilö. Henkilöt voisivat kertoa itsestään ja toisistaan vielä enemmän dialogin ja toiminnan kautta. Lukija voisi itse päätellä näitä syyllisyyskuvioita ja muitakin asioita ja jotakin voisi ehkä jättää ihan vienojenkin vihjeitten varaan. Eihän Kampura tällaisenakaan ole aivan valmiiksi pureskeltu, mutta sietäisi mielestäni lisää ilmavuutta eli juuri sitä, että lukijalle jäisi tulkinnan varaa ja varsinkin kysymyksiä, jotka vaativat vastauksia ja pakottavat lukemaan tekstin loppuun.

Sari P.