Palautetta Aino Mannerin novellista Satoi ja minua väsytti:

Olen lukenut viime kuukausina paljon Aino Mannerin tekstejä. Ainoltahan on kuluneina viikkoina julkaistu verkossa sekä lyriikkaa että proosaa, ja lisäksi Ainon meille lähettämät novellit ovat monena iltana saatelleet minut vuoteeseen. Tämä panee minut luonnollisesti epäilemään, että joko Aino kirjoittaa tavattoman paljon tai sitten hän on päättänyt julkaista koko viimeisen kymmenen vuoden tuotantonsa kerralla. Mikäli kyse on ensimmäisestä vaihtoehdosta, kehottaisin Ainoa hiukan hidastamaan tahtia, sillä kirjoittaminen on useimmiten kuin kilpakävelyä. Liian nopeasti kiiruhtavat korjataan ennen maaliviivaa pois radalta. On tosin samaan hengenvetoon lisättävä, ettei Ainon tekstistä mitään tyypillisiä hosumisen synnyttämiä kömmähdyksiä löydä. Ehkä tämäkin novelli olisi kuitenkin saattanut kasvaa toisenlaisiin mittoihin, jos sitä olisi maltettu kypsyttää vielä hetki.

Ensimmäisellä lukukerralla olin jo sijoittamassa Satoi ja minua väsytti -novellin kolleegani Karosen lanseeraaman tarinavajaaproosa-käsitteen alle, mutta sitten tajusin, että tässähän on tarina. Itseasiassa melkeinpä niin suuri tarina, ettei se oikein edes mahdu Ainon kirjoittamille riveille. Tarina välähdyksenomaisesta ystävyydestä, rakkaudesta - kuolemastakin. Ehdottaisinkin että Aino poistaisi viimeisen rivin sisältämän loppukiepsautuksen ja antaisi novellinsa loppua siihen oivallukseen, joka edellisillä riveillä on jo ehtinyt syntyä. Toinen mahdollisuus on tietysti se, että tähän novelliin rakennetaan kokonaan toisenlainen loppu.

Ajoittain minua ärsytti novellin pateettisuus, mutta onhan minunkin myönnettävä, ettei nuoruus (viittaan tällä nuoruudella kertojaan, en kirjoittajaan) ja pateettisuus mikään poikkeuksellinen yhdistelmä ole. Ehkä pateettisuutta ei tulisikaan käyttää niin yksiselitteisesti moitteena kuin mitä sitä nykyään käytetään.

Haluaisin nimetä Satoi ja minua väsytti -novellin impressionistiseksi novelliksi ja omaa suhdettani siihen kuvaisin mieluiten Ainon omin sanoin: ´´Pitkää kierrellen, taivutellen, varovasti vihjaillen hän sai sanottua jotain olennaista. Vielä kauemmin kesti, että minä mitään tajusin, heräsin, käsitin. Olisin ollut parempi ihminen, jos olisin ymmärtänyt aiemmin.´´

Jussi Aurén