Palautetta Pekka Turusen novellista Saara ja Havukainen:

Aloin lukea Pekka Turusen novellia aikalailla negatiivisin ennakkoaavistuksin. Olin vilkaissut sen ensimmäistä lausetta etukäteen ja huomannut, että se oli kirjoitettu vahvalla itäsuomalaisella aksentilla. Siitä olin yksiviivaisesti vetänyt johtopäätöksen: No, tää on taas tätä murrepakinakamaa. Sitä samaa soopaa millä paikallislehdet täyttävät kyläkaupan mainoksilta ja paikallisen sekakuoron konserttiarvostelulta ylijääneet palstamillimetrit.

Jätin novellin työpöydälleni lojumaan pariksi päiväksi ja sitten eräänä iltana, kun ei kerran telkastakaan tullut mitään, aloin silmäillä sitä hajamielisesti. Muutaman hetken jälkeen tajusin, että Saara ja Havukainen on tolkuttoman hyvä novelli.

Miksi se sitten on niin hyvä? Jos olisin palkattu kommentoimaan sitä televisioon sanoisin varmaan: ´´Turusen teoksen voima on nimenomaan lukukokemuksessa´´, ja yrittäisin näyttää mahdollisimman älykkäältä sitä sanoessani. Mutta ei, televisio ei ole ostanut tätäkään kommentaaria minulta, joten voin yrittää hahmottaa tämän novellin hyvyyttä ihan omana itsenäni.

Saara ja Havukainen on lajityyppien ristisiitos. Siitä voi erottaa perinteisen suomalaisen maaseutukuvauksen piirteitä, lähitulevaisuuteen sijoittuvana sitä voisi tulkita spekulatiivisenä fiktiona, se sisältää aikamoisen annoksen yhteiskuntakritiikkiä ja aivan viimeisissä lauseissa se ehtii vielä kiepsahtaa arkisen karheaksi rakkauskertomukseksi. Siinä sivussahan Turunen vielä paljastaa tulevien presidentinvaalien lopputuloksenkin. Tälläistä kerronnan täyteläisyyttä toivoisi tapaavansa useamminkin.

Kuten jo aikaisemmin annoin ymmärtää vahvasti murteellinen kaunokirjallisuus ei yleensä viehätä minua. Tällä kertaa maalaistyylinen murre ei kuitenkaan varasta kertomukselta mitään, se tukee miljöön kehittelyä ja luo suht hauskankin kontrastin tarinan sisään, kun kerran kyse on kuitenkin ensi vuosituhannesta. Samaa oivaltavuutta on mielestäni siinä, että tarinan suosituin savukemerkki on Boston. Ehkä kaikki ei kuitenkaan meilläkään muutu, vaikka vuosiluku alkaakin kakkosella.

Pidin myös Turusen tavasta käsitellä aikaa. Lyhyeen kahvihetkeen (voisiko tälläistä kertomusta muun actionin ympärille punoakaan?) oli mahdutettu oiva pala suomalaista elämänmenoa, jossa vivahteet vuorottelivat kiinnostavasti kuin elämässä ikään. Vaikka aika kertomuksessa oli pysähtynyt, sen henkilöillä ja ympäristöllä oli menneisyys - ja ilmeisesti ainakin hiukkasen toiveikasta tulevaisuuttakin.

Sitten vielä kaikkein subjektiivisin ja hatarin perustelu Saaran ja Havukaisen hyvyydestä: Ennen tätä novellia en tiennyt pitäväni tälläisestä proosasta.

Jussi Aurén

En minäkään yleensä ihan ensimmäiseksi tartu tekstiin, jossa viljellään murretta (varsinkaan, jos viljellään itämurteita :). Onneksi tuli nyt tartuttua.

Tässä novellissa kun on paljon hyvää: hienopiirteistä henkilökuvausta, vahva paikallisväri ja kirkkaat silmät tarkastelemassa millenniumin vaikutuksia. Romantikkona tietysti pidin siitäkin, että pieneen tuokioon oli mahdutettu myös omaperäinen love story.

Jokin kuitenkin häiritsi heti ensilukemalla. Ilmeisesti se häiritsi ja häiritsee, että paketti on hiukan levällään. Näkökulmaa heitellään Havukaiselta Saaralle ja takaisin, ja dialoginpätkien perässä roikkuu perusteellisia taustointeja ja kuvauksia. Nämä kuvaukset seuraavat dialogia jopa hiukan mekaanisesti: säännöllisesti ja keskenään samankaltaisina. Näin lyhyessä tekstissä tuollainen pistää silmään. Jos minä saisin päättää, niin nämä kuvausosuudet olisivat lyhyempiä ja enemmän hajallaan dialogin lomassa. Esim. jos näkökulma olisi koko ajan vaikkapa Havukaisen paikkeilla, niin Saaran ulkonäkökin voitaisiin kuvata Havukaisen silmin ja ujuttaa jotenkin sinne nykyhetken kuvaukseen ja miksei vuoropuheluunkin. Tuntuu jopa tarpeettomalta kertoa esim. sellaista, että ´´Saara oli tukevahko, hymyilemään altis naisihminen´´ sehän tulee loistavasti ilmi muutenkin. Entä onko meidän tarpeen tietää vaikkapa sitä, että Saara on syntynyt ja kasvanut Länsi-Suomessa?

Novellin nimeä tuli pohdittua myös. Toisaalta tuntuu vähän lattealta nimetä novelli päähenkilöitten mukaan. Toisaalta se juuri tässä tapauksessa sopii, kun kyse on Romeo ja Julia -muunnelmasta :). Kieli poskessa kehittelin muita vaihtoehtoja (Pyttipannu, Saaran baari, Vuosituhannen selänpesu), mutta myönnän, ettei niistä häävisiä tullut. Novellin nimeäminen lienee usein aivan oma prosessinsa.

Tällaisen kritiikki-purskauksen jälkeen saattaa näyttää siltä, etten pitäisi tätä novellia arvossa. Siitä ei kumminkaan ole kysymys. Kirjoittajalla on oma tyyli, terävä katse ja lämmin asenne kuvattaviinsa. Ne ovat hyvät eväät.

Sari P.