Palautetta Tuomas Salorannan novellista Minna:

Tuomas Salorannan novelli Minna elää hyvän perustarinansa varassa. Se hahmottelee oivaltavasti kuvaa sellaisista pienistä sattumuksista, jotka saattavat sopivaan kohtaan osuessaan järkyttää kokonaisen elämän raiteiltaan. Tällä kertaa on tosin niin, että novellin kertoja tarvitseekin pientä töytäisyä, ja psykologisesti ehkä ahdistavakin asetelma kiepsahtaa parin voltin kautta tulevaisuudenuskoa huokuvaan loppupiruettiin.

Ongelmiakin ´´Minnassa´´ toki on, ja yksi eniten minua ärsyttäneistä oli sen kertojan tolkuton yliselittäminen. Tyypillisimmillään tämä tulee esiin jo kertomuksen ensimmäisessä kappaleen viimeisessä lauseessa, jossa kirjoittaja ikäänkuin alleviivaa lukijoidensa oletettua typeryyttä turhalla toteamuksellaan ja särkee samalla hauskan itseironisen alun luoman viehätyksen. Ravintola Arkadiankin vastenmielisyyttä kertoja hokee toistuvasti kuin muistinsa menettäneenä.

Kertojalla tuntuu olevan myös pakonomainen tarve lisätä lauseisiinsa sanoja, jotka ainoastaan onnistuvat hämärtämään lauseiden kirjoittajan niille ilmeisesti aikomaa merkitystä. Muistan miettineeni pitkään mm. sanapareja ´´ruhtinaallinen idea´´ ja ´´mykistyä täysin.´´ Tietysti jokainen kuulee sanoissa mieleisiään merkityksiä, mutta ainakaan minä en pysty käsittämään, miten voi esimerkiksi mykistyä osittain. Silloinkin kun hieman alle kolmikymppinen mieskertoja toteaa: ´´ettei tytön vartalo ollut vielä aivan täysin puhjennut kukkaan´´ tai: ´´Maailmassa olimme vain minä ja tyttö sekä välillämme säkenöivä lataus, jonka vuoksi emme voineet hetkeäkään pysyä irti toisistamme - auramme syleilivät, ja niin teimme mekin´´ tai: ´´Välillämme säkenöivän energian saattoi nähdä miltei paljain silmin, se oli jotain yliluonnollista. Sellaista ei osuisi kohdalle kuin kerran elämässä, ja olisi järjetöntä tuhota se kaikki vain typerän pakkomielteen vuoksi´´, elämän murjoman proosatoimittajan suupielet vääntyivät häijyyn virneeseen. Allekirjoittaneen niin epämuodikas kyyninen maailmankatsomus on todennäköisesti vaikuttanut näihin arvioihin, mutta neuvoisin silti kirjoittajaa satsaamaan seuraavissa töissään erityisesti kieleen, kun kerran kyky punoa tarinoita on jo niin hyvin hallussa.

Lukijat voisivat myös kertoa näkemyksensä siitä, onko kertomuksen viimeinen kappale syytä säilyttää. Itseeni jäi häilymään vaikutelma, että tarina saattaisi jäädä paremmin eloon, jos se loppuisi jo Minnan puhelimessa esittämään kysymykseen.

Jussi Aurén

Ihan totta herra Aurén, viimeisen kappaleen ylle suuret henkselit permanent-tussilla! Tajuammehan me lopun muutenkin, ei sitä tarvitse selittää taikka kommentoida latistavaksi.

"Minnasta" muuten...minulle jäi sellainen mielikuva, että Saloranta on tarkkaan kaavioinut juonen, piirrellyt nuolia ja salamoita henkilöiden välille ja luonut selkeän juoni-mind-mapin. Ehkä mielikuvani on kaukana todellisuudesta, mutta se kertonee jotakin juonen selkeydestä minun silmissäni.

Kirjoittajan kieli tuntui jollakin tapaa harjaantumattomalta. Tönkön vaikutelman aikaansaamiseksi riittää selkeä lause, joka tönkösuolataan laittamalla perään pilkku ja huomautus "illalla siis". Ymmärtääköhän kirjoittaja...suosittelisin ottamaan kirjoittaessa aivan uuden asenteen: "lukija kyllä ymmärtää, vaikken selittäisikään kaikkea aivan auki. Jätänpä hieman tulkinnanvaraa." Ja toden totta on liika selitys pahasta. Ei silloin, kun sitä sievästi korostetaan vaikkapa lauseella "kuten jo aikaisemmin sanoin", mutta huomiohuomio; jos se on aikaisemmin jo sanottu, miksi sitten vielä kerran? Tällaista känkkäränkkää kielenkäytössä ja sanonnoissa. Anna Tuomas tulla omalla (rennommalla?) tyylilläsi, älä koeta väkisin muuttaa kieliasuasi. Sen huomaa.

- Cro-Magnon

Yleensä en jaksa lukea proosaa päätteeltäni. Minnan minä luin loppuun saakka, joten jotakin kiinnostavaa siinä täytyi olla. Mysteeri. Halusin tietää, mistä on kysymys. Valitettavasti loppu oli loikka matalan aidan yli - tämä juttuhan perustuu lehtien palstoilla usein näkyvään vanhaan vitsiin, jossa mies saa puheluita, joissa kysytään henkilöä x, ja lopulta tämä x soittaa ja kysyy, onko häntä kysytty. Se viimeinen lause on ehdottomasti liikaa, kuten on jo todettu. Se on epäuskottava: minä kieltäydyn uskomasta, että päähenkilö ei haluaisi saada Minnaa kiinni nyt kun se on mahdollista. Loppu on varmasti helppo ja houkutteleva kirjoittaa tuollaiseksi, mutta helpot asiat eivät ole kirjallisuudessa hyväksi.

Itse asiassa koko loppuratkaisu pitäisi muuttaa. Lukija pitäisi palkita siitä, että hän on lukenut novellin - tällainen pikkuhauska vitsi ei riitä. Novellissa on mahdollisuuksia kasvaa pelottavaan suuntaan, kunhan tätä "Jartsa-osastoa" hiukan karsisi. (Jartsa-osastolla tarkoitan sellaisten ääriarkisten tapahtumien kuvailua, jotka eivät äärimmäisessä tuttuudessaan oikein jaksa kiinnostaa ketään, ellei niihin sattumalta löydetä todella herkullista uutta näkökulmaa. Jartsa-osastoon kuuluu mm. viinan juominen, krapula, kavereiden kanssa oluella istuminen, seksi, työttömyys, työn tekeminen - tarkemmin ajatellen aivan kaikki, mitä kuvitella saattaa. Näistä asioista tietysti voi kirjoittaa, mutta se on hyvin vaativa laji, aivan kuten seksistäkin kirjoittaminen - niin ihmeen helposti muuttuu kiihkeäksi tarkoitettu seksikohtaus latteaksi pornoksi tai Barbara Cartland -romantiikaksi.) Hauskuus on paljon vaikeampaa, hauskuutta tavoitellessaan sortuu usein lukiolaishuumoriin tai sellaiseen, mikä on yksinkertaisesti epähauskaa. Ja tämä epätoivo, mitä päähenkilö tuntee - hänen opintojensa kariutuminen jne: siinä on jotakin liian tuttua. It might be just me, mutta irrallisuuden tunnetta ja arjesta vieraantumista on kuvattu aivan liikaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Tarkoitan juuri tätä kapakkaelämän kuvausta, viinan juomista ja krapuloita. Viinaa juodaan ja krapula tulee ja opiskelu ei huvita - so what?! Ainakin tähän kaikkeen pitäisi löytää se aivan uusi näkökulma. Eli jotta jostain pystyy kirjoittamaan, täytyy ensin osata itse tarkastella toimintaa täysin ulkopuolisen silmin ja kuitenkin samalla tuntea toiminta omakohtaisesti. Molempien ehtojen tulee täyttyä, muuten teksti ei todella kosketa. Lukijakin pitää pystyä vieraannuttamaan kuvatusta toiminnasta niin että hänkin näkee sen aivan uudella tavalla. Muuten siitä on aivan turha edes kirjoittaa.

Tiedättehän mikä ero on amerikkalaisten ja suomalaisten tavassa tehdä komediaa? Suomalaiset pistävät turhapurot ja hartikaiset suoraan kameran eteen kaatuilemaan ja vääntämään vitsiä paksusta rautalangasta, amerikkalaiset antavat hauskuuksien tapahtua kuvan taka-alalla, kun kameran edessä tapahtuu jotakin aivan muuta, jotakin vakavaa - paras vitsihän on aina sellainen, jossa ei osoitella. Tämä pätee myös epäkomedialliseen kirjoittamiseen. Tämä nyt on vain ajatus, mutta jotenkin tuntuu siltä, että novellin voisi rakentaa paremmin. Tämän Minna-jutun voisi laittaa tapahtumaan taka-alalla samalla kun novelli näyttäisi kertovan jostain aivan muusta, ehkä jostakin arkisesta ja suhteellisen mielenkiinnottomasta. Se lisäisi kummasti Minna-efektin tehoa. Ja päähenkilökin olisi mielenkiintoinen, jos hän vieraantumisen sijasta tekisi jotakin, ehkä vaikka laittaisi täydellä tohinalla pystyyn tietokonealan yritystä tai jotakin sellaista.

Ja tosiaankin selittelyt voisi jättää vähemmälle. Typeryksille ei kannata kirjoittaa, he eivät lue muutenkaan mitään. Ja joku jo sanoi jotakin aika osuvaa siitä teiniromantiikasta (Aurénhan se taisi olla). Rakkauskohtauksissa proosa menee kaikkein todennäköisimmin metsään. Totta kai teinirakkaus voi olla naiivin suuritunteista (muistanhan minäkin sentään jotakin), mutta siitä pitäisi kirjoittaa kuivakkaasti, ironisestikin. Muuten sitä eivät pysty lukemaan muut kuin teinit itse. Enkä minä kyllä mitään auroja muista. Suhtauduin joskus teininä järkyttävän tosissani sellaisiin asioihin kuin "ikuisesti" ja "ah, rakkaus", mutta kyllä siinä suudellessa aina muut paikat kuin aurat alkoivat tykyttää.

Onko koko novelli siis kelvoton? Ei helvetissä. Minä luin sen läpi, loppuun asti, joten se toimii. Läpeensä kehnoa novellia ei viitsisi edes kritisoida. Mutta se voisi toimia paremminkin, siksi marisen. Olkaamme tyytymättömiä teksteihimme, varsinkin silloin kun tunnemme houkutusta itsetyytyväisyyteen, niin tulemme paremmiksi kirjoittajiksi.

pasi jääskeläinen

En varmaan ole paras ihminen tätä kommentoimaan, mutta kerronpa ensimmäiset ajatukset mitä juttu herätti.

Koko novellihan perustui jo hieman kuluneen vitsin päälle, vaikkakaan lukija ei sitä tajunnut kuin vasta päästessään tarinan loppuun. En rupea arvostelemaan mitään kielellisiä epäkohtia, mutta eräs selvä asiavirhe jäi vaivaamaan.

En tiedä ymmärsinkö sitten itse tämän asian jotenkin väärin... Ensin kertoja kuulee Minnan olevan noin 16-vuotias, hoikka tyttölapsi. Seuraavassa kappaleessa hän kertookin seurustelleensa Minnan kanssa 10 vuotta sitten. Minnan täytyi siis olla n. kuusivuotias heidän seurustellessaan.

Pedofiliaa vai mitä?

hypnotic

En tiedä, tahtovatko ihmiset vain ehdoin tahdoin "ymmärtää väärin", eli kyse olisi ns. vittuilusta (anteeksi, herkkähipiäisimmät), mutta siltä varalta että joku ei ihan tosissaan tätä juttua tajua, selitettäköön asia tässä. Eli siis "Minna" oli 16-vuotias, kun kertoja tapasi hänet ensimmäistä kertaa. Siitä on novellin tapahtumahetkellä noin kymmenen vuotta, mutta siitä huolimatta kertojaa terrorisoiva "Minna" ei tunnu saaneen lisää ikää. Kyseessä on siis eräänlainen "yliluonnollinen" elementti.

Novellista löytyy tällainen virke: "Vuosien kuluessa naisia oli tullut ja etenkin mennyt, enkä ollut enää sen ihmeemmin ajatellut Minnaa, mutta nyt hän oli palannut - kaiken lisäksi juuri sellaisena kuin muistin hänet nuoruudestani." Minun mielestäni sen ymmärtäminen väärin vaatii jo ihan tietoista yrittämistä. Toisaalta tietysti on olemassa sekin mahdollisuus, että - rihmastolaisten päinvastaisista kommenteista huolimatta - en sittenkään yliarvioi lukijoiden henkistä potentiaalia ja tämäkin asia olisi pitänyt vääntää rautalangasta.

-Tuomas Saloranta

No tuothan sinä totta kyllä esille, että se Minna on tullut takaisin ja juuri samanlaisena kuin henkilösi muistaa hänet nuoruudestaan. Mutta ei tuo kommentti riitä tekemään selväksi sitä selittämätöntä seikkaa, että kyseinen tyttö ei olisi vanhentunut lainkaan - kyllä se pitäisi mainita erikseen, mikäli henkilöhahmosi tuollaisen ajatuksen päähänsä saa. Tuo samanlaisuushan voi olla muutakin kuin ikää; pukeutumista, hiuksia jne. Luonnollinen ajatus puhelinkeskustelun jälkeen olisi jotakin tällaista: "Minä tunsin tuon tytön. Se oli Minna. Minna kymmenen vuotta sitten." Eli pointti on siinä, että tällaiset anomaliat tekstissä vaativat suunnittelemaan erityisen tarkasti ne sanat, joiden avulla tuodaan havainnoijana toimivan henkilöhahmon ajatuksenjuoksu esille.

Kirjoittajahan uomaa lukijoiden ajatuksia sanojensa avulla. Jos jokunen lukija jättää tekstin ymmärtämättä, on kysymys todennäköisesti lukijan, ei tekstin, ominaisuuksista. Mutta mitä vaikeampi kohta on kysymyksessä (yliluonnollisuudet ovat aina vaikeita), sitä tarkemmin pitäisi pyrkiä varmistamaan, että hiukankaan tarkkaavaisen lukijan ajatuksenjuoksu ei pääse pujahtamaan läpi uoman väärästä kohdasta. Eli yksinkertaisesti kirjoittajan pitäisi tässä kohtaa novellia (tai muissakin kohdissa) muistaa tuoda enemmän esille sitä seikkaa, että Minna ei ole vanhentunut lainkaan - muuten tämä pedofiiliajatus herää väistämättä, ja nimenomaan tarkkaavaisissa lukijoissa. En minä tarkoita, että sinun pitäisi laittaa henkilösi kauheasti ihmettelemään vanhentumattomuutta. Kysymys voi olla siitäkin, että henkilösi nimenomaan ei lainkaan ihmettele ilmiötä. Mutta itse vanhentumattomuus pitäisi tuoda selvemmin esille.

pasi jääskeläinen

Höpö höpö. Minnnan "vanhentumattomuus" tulee kyllä tarpeeksi selvästi esille. Ehkä sitten nimenomaan sille "tarkkaavaiselle" lukijalle. En ymmärrä, miksi tätä jotkut eivät ymmärrä! Kyllä tuo "juuri sellaisena kuin muistin hänet nuoruudestani" -virke asian alleeviivaa aivan selvästi, jopa liiankin.

Rautalankanovellistiikkaa haussa?

Neanderthal