Palautetta Janos Honkosen pienoisromaanista Raivon Raamattu:

Raivon Raamattu on ruma ja intensiivinen kertomus, joka hengästyttää lukijaansa kuin ylivauhtinen maratonjuoksu. Sitä ei voi suositella lukijalle, joka hakee kirjallisuudesta ylevyyttä, kauneutta, puhtautta, sillä tässä raamatussa Jumalakin on pelkkä huumeita napsiva mielipuoli, ja ihmiset joiden yli hän valtaansa käyttää - no, he ovat pelkkää tapettavaksi tarkoitettua karjaa.

Tarinan kertoja Ande katsoo maailmaa mielellään mustien aurinkolasien läpi, ja tuo hänen tumma näkemyksellisyytensä välittyy myös lukijalle. Elämä on paskaa, ihmiset on paskoja, ja jos vahingossa joku vähemmän paska joskus löytyykin, hänetkin otetaan pois ennen kuin mitään yhteistä ehtii syntyä. Sellaistahan se elämä usein on, ja ehkä juuri siksi kertojaan on helppo samaistua, vaikka hän niin poikkeuksellinen pyrkiikin olemaan.

En tiedä, mitä vanha ystävämme Raskolnikov tuumaisi tavatessaan Anden (todennäköisesti Ande tappaisi hänet ´´kun se kerran alko jotain siinä äpisemään´´), mutta sukulaissieluja nämä kaksi miestä ovat. Maailma on vain muuttunut sadassa vuodessa niin paljon, ettei koronkiskurin tappaminen enää riitä. Nyt pitää hoidella isien synnit, syyllisyys ja raivo.

Jussi Aurén

Janos Honkosen naurussa karjalle on jotain tuttua. Sitä ei voi ottaa vakavissaan, mutta siihen ei myöskään ole yhtyminen. Naurulle ei löydy loppua. Ja Ande ei, milloinkaan, naura itselleen. Tämä on pienoisromaanin ehkä suurin ongelma. Toisaalta, koska kyvyttömyys nauraa ja olla muutakin kuin täysin vakava suhteessa elämään on myös päähenkilön ongelma, se tavallaan ratkaisee itsensä. Epäilen myös tekstin peräänantamattoman tyylin nauravan hiljaa itselleen.

Ande on todellakin postmoderni jumala. Hän kantaa alussa tavallisuuden, lauman, naamiota, hän on solminut valeliiton sekä Annen että Laten kanssa. Kummallakaan ei ole lopulta väliä, kun muovijeesus hakee nautintoa ja lopullista katharsista. Myös pienempien kiirastulien kaipuu riittää naamion poisheittämiseen. Andella ei todellakaan ole jäljellä tippaakaan vanhakantaisesta yhteisöllisyydestä, laumahengestä tai altruismista. Eikä hän myöskään osaa etsiä niistä ratkaisuja, tai edes kaivata niitä.

Pienoisromaanin tahti on henkeäsalpaava ja edes huuruisemmista kohtauksista ei löydy juurikaan rauhaa. Tämänpituisessa tekstissä se on pieni ongelma, sillä vauhti alkaa puuduttamaan, eikä loppurynnistys enää jaksa viedä mukanaan. Muuten pienoisromaanimuoto sopii tekstille paremmin kuin novellimuoto, sillä tekstistä löytyy melko paljon ilmaa. Toisaalta Anden elämä on niin tehokkaasti saatu ongelmien kasaamisella ongelmattomaksi (filosofisessa mielessä), ettei henkilökuvassa ole juurikaan sisäistä ristiriitaa. Ande ei juurikaan edes yritä sopeutua tai kuulua mihinkään. Tällaisen teeman kaipaaminen tietysti paljastaa minussa vanhakantaisen romantikon.

Erittäin mielenkiintoinen tuotos kuitenkin ja luin sen kerralla läpi, mikä on harvinaista minulle, kun tämänpituinen teksti on kyseessä... Ehkä olisin pitänyt siitä vielä enemmän tarkemmin harkittuna ja lyhyempänä kokonaisuutena "Raivon katekismus" -novelli olisi varmaan räjäyttänyt limaonteloni! Toisaalta tämäntyylisessä kirjallisuudessa olisi hauskaa, että plagioitaisiin Stewart Homelta rakastelukohtaus 2000 sanan välein -metodi, jolla pidetään juttu mielenkiintoisena. Loppupuolella siihen kyllä taidettiinkin päästä. Punk-kirjallisuuden olemus on kyllä hyvin saavutettu.

"Yhden miehen show"