Necrosis

Anssi Nieminen

Siitä oli viisi vuotta aikaa kun viimeksi olimme kaikki neljä koolla. Itse en ollut nähnyt Gabrielia lainkaan tuona aikana ja Kieferin ja Glenninkin vain vankilassa. Kuin sattuman oikusta me kuitenkin kokoonnuimme Gabrielin asunnolle tuona sateisena alkukesän iltana. Gabriel oli soittanut minulle kun huhu paluustani oli levinnyt hänen korviinsa. Kief ja Glenn olivat taas vaihteeksi vapaalla jalalla ja majailivat Gabrielin luona. Gabrielin luona oli tilaa.

Hän asui valtavassa kartanossa; ehkä se oli enemmänkin linna. Kartanon nimi oli Alhambra, hieman erehdyttävästi, sillä rakennus oli perin keskieurooppalaista tyyliä. Korkea pensasaita kiersi valtavaa pihaa. Pensaiden keskellä kohosi musta raudasta taottu aita. Pihamaa oli hyvässä hoidossa: puutarhuri kävi parina päivänä viikossa.

Gabriel oli meistä se onnekas paskiainen. Joku sedän tädin kaiman kummi oli kuollut ja jättänyt hänelle, muiden sukulaisten puutteessa, tuon kartanon ja kohtuullisen summan omaisuutta osakkeina, kiinteistöinä ja käteisenä. Summa taisi olla siinä kolmenkymmenen miljoonan paikkeilla. Kun siihen vielä lisäsi Gabrielin terävän älyn ja kuusi vuotta yliopistossa taloutta ja lakia, niin summa oli jo varmaan poikinut sievoisesti.

Omaisuuden suhteen oma laitani oli vähän niinkuin toisin päin: allani oleva punainen avomallin Mustang ja pari tonnia tilillä olivat maallinen omaisuuteni. Loppu oli jäänyt vaimolle, vaikka emmehän me olleet olleet naimisissa vuottakaan. Hänellä vain olivat olleet ne paremmat lakimiehet.

Vettä satoi ja jouduin nostamaan autoni kangaskaton ylös. Yö oli musta ja iloton. Kaarsin Gabrielin linnan portille, joka oli tietysti kiinni. Yletyin vain vaivoin painamaan summeria portin pielessä. Tuskin olin saanut sormeani nappulalle kun Gabreilin ääni surisi pienestä kaiuttimesta: Ajelepa sisään vaan, kuoma.

Samassa portit avautuivat sisäänpäin ja ajoin pihamaalle.

Scarecrow Allen oli joku Glennin tai Kieferin uusi löydös. Hän istui takkahuoneessa kaksikon kanssa pelaten pokeria ja juoden viskiä. Miehellä oli sisälläkin päässään musta kangaslierihattu. Tyyppi näytti vähän kuin laihalta Indiana Jonesilta tai joltain muulta seikkailijalta, jolle vain oli vaihdettu näätämäiset kasvot. Hänen ihonsa oli hyvin päivettynyt. Glenn oli pukeutunut nahkaan kuin heavy-bändin solisti tai moottoripyöräjengiläinen konsanaan. Lähes olkapäille ylettyvä musta tukka oli vapaana ja mies istui syvällä nojatuolissa tupakka suupielessään. Kief istui yksin suurella sohvalla tummansinisissä farkuissa ja kauhtuneessa nahkaliiveissään. Takin alla hänellä oli harmaanvihreä ruudullinen flanellipaita ja kaulassaan vihreäkivinen solmuke. Kieferin isä oli kuulema paljasjalkainen skotlantilainen, mutta ulkoisesta olemuksesta sitä oli vaikeampi sanoa, paitsi ehkä punaruskeista hiuksista ja parrasta. Scarecrow johti peliä ja Kief ja Glenn olivat tälle molemmat viisikymmentä dollaria velkaa.

Kortinlätkiminen taukosi kun astuin vettä tippuvana takkahuoneeseen. Gabriel ei ollut paikalla, eivätkä Kiefer ja Glenn selvästikään olleet tienneet tulostani. Molempien kasvoilta paistoi tyrmistynyt ilme. Scarecrow vilkuili minua hattunsa lieren alta.

"Juma-lauta!" Kiefer huudahti. "Anselmon sedän poikahan se siinä. Ei perkele."

En voinut kuin nyökätä hymyillen nähdessäni heidät.

"No istu nyt perseelles", Glenn sanoi. "Mukaan peliin vaan?"

Istuin nojatuoliin Glenniä vastapäätä. Tämä ojensi minulle paukun mustaa Johnny Walkeria.

"Ai niin juu", Glenn lisäsi, "tämä tässä on Scarecrow. Crowe vaan noin kaverusten kesken."

"Hauska tavata - Crowe", sanoin tyypille.

Tämä nyökkäsi tuskin huomattavasti.

Glenn jakoi kortit.

"Missäs isäntämme on?" kysyin ohimennen.

"Jotain bisneksiä hoitelemassa. Tulee kai kohta", Glenn vastasi. "Mutta mitäs Anselmon killille kuuluu? Suuret oli suunnitelmat, oli kaikki ne bisnekset ja nainenkin vielä. Kuinkas reissu meni?"

"Ihan vitulleen. Ja sen takia täällä olenkin, mutta ei nyt puhuta siitä. Alkaa vaan vituttaan."

"Aha, no ei siinä sitten mitään", Glenn sanoi nyökäten.

Scarecrow voitti kierroksen.

"No ei perkele. Toi äijjähän kusettaa ihan varmasti", Kiefer puuskahti. "Vittu."

Oli Scarecrown vuoro jakaa.

"Mitäs te täällä teette? Karkasitte vai joko tämänkertainen kakku piisasi?" kysyin.

"No juuei, ihan rehellisesti ollaan vapaalla", Kiefer vastasi. "Griffinin poikahan on ollut ulkona jo puolen vuotta. Itse pääsin pois pari viikkoa sitten."

"No, maailma on pieni. Ette taineet odottaa näkevänne minua täällä", virnistin.

"No ei helvetissä. Viimeksihän näimme melkein vuosi sitten. Ennen sitä matkaasi", Kief vastasi.

"Mutta meidän viimetapaamisestamme on vielä kauemmin aikaa."

Käännyimme kaikki huoneen ovelle.

Gabriel Swan virnisti meille ovensuusta. Hän ei ollut muuttunut ulkoisesti paljoakaan tuona viitenä vuotena. Lihonnut ehkä hieman. Pelkäsin kuitenkin, että henkinen puoli olisi kokenut suurempiakin muutoksia tuon perinnön vuoksi. Tunnetustihan joillakin nousee kusi päähän, kuten sanontakin kuuluu.

Pelkoni osoittautuivat kuitenkin vääriksi sitä mukaa kun ilta vanheni ja vietimme aikaa viinaa juoden ja vanhoja muistellen. Siinä missä Kief ja Glenn eivät olleet mitään älyn jättiläisiä, Gabrielilla järki pelasi. Hän oli nokkela ja taitava puhumaan ja johdattelemaan. Ja hän oli yhä se sama Gabriel, joka jäi tänne viisi vuotta sitten kun muutin pois. Gabrielilla oli kuitenkin omat demoninsa. Hänen järkensäkään ei voittanut hänen luonnettaan. Hän joi ja poltti kuin viimeistä päivää. Hän uhkapelasi ja vaihtoi naista kuin sukkiaan. Hän hoiti omaisuutensa osaksi hyvin, ja osaksi hyvin huonosti; osakkeet ja kiinteistöt tuottivat hyvin, mutta käteinen paloi kuin polttoaine jenkkiautossa. Gabriel käsitteli rahaa kuin ilmaa. Raha sen pahemmin kuin sen puutekaan ei pelottanut häntä. Hänellä oli suhteita, liittolaisia, vihamiehiä ja kaikkea paskaa, mutta hän ei suuremmin välittänyt niistä, vaikka osasikin vedellä oikeista naruista.

Rahan ollessa kyseessä Glenn ja Kief olivat vieläkin pahemmassa jamassa kuin minä: heillä oli kaikki mitä he omistivat mukanaan. He olivat elelleet Gabrielin laskuun, mikä ei miestä millään tavalla haitannut. Gabriel ei kuitenkaan lainannut rahaa, sillä hän inhosi lainaamista.

Kief ja Glenn hoitivat raha-asiansa perinteisin hämäräpuuhin ja olivat toimissaan vähintään yhtä hyviä kuin Gabriel omissaan. Kaksikko tunsi seudun alamaailman ja sen kuviot, ja alamaailma tunsi heidät. Kiefer oli joutunut linnaan ensimmäisen kerran ollessaan seitsemäntoista. Tuolloin hän ampui entisen tyttöystävänsä ja tämän poikaystävän. Nuorena henkilönä hän sai lievennetyn tuomion. Glenn seurasi pian perässä epäonnistuneen huoltoasemakeikan johdosta. Noiden aikojen jälkeen he olivat oppineet paljon. He olivat liittyneet paikalliseen jengiin, Sacrilegiumiin, jolla oli paljon epäilyttäviä kytkentöjä rikollisiin. Jengiä johti mies, joka varmasti oli läheinen itselleen Saatanallekin.

Keskustelimme vilkkaasti, mutta koko iltana Scarecrow ei puhua pukahtanut. Suurimman osan ajasta hän vain istui sätkä suupielessään ja vilkuili meitä muita hattunsa lierin varjosta.

Kuten sanoin, saapumisestani puhuttiin. Ei kestänyt kauaa kun Sacrilegiumin päämies tahtoi tavata minut. Se oli heti seuraavana iltana, ja päivä oli perjantai. Pahamaineisen miehen nimi oli yksinkertaisesti Raven. Glenn johdatti minut hänen puheilleen; Kieferillä oli muita hommia.

Raven oli okkultisti ja saatananpalvoja. Hätkähdin kun näin hänet jälleen; hänellä oli tuo vaikutus useimpiin ihmisiin. Olin toki nähnyt hänet ennenkin, olinhan toiminut aiemmin hänen neuvonantajanaan silloin kun kyse oli ollut lakiasioista. Raven oli julmannäköinen kalju mies. Hänellä oli koukkunenä ja pistävä katse. Hänen käsivartensa ja kehonsa oli tatuointien peitossa. Raven oli yksi niistä harvoista, ystävieni lisäksi, joka tiesi miksi olin matkalleni lähtenyt. Hän ei sitä tietoa ollut käyttänyt minua vastaan aiemmin, eikä puhunut siitä nytkään. Hän pyysi minulta neuvonantajan palvelusta ja suhtautui täysin tyynesti kun sanoin ensin harkitsevani asiaa. Hän antoi minulle kolme päivää aikaa.

Tuon lyhyen vierailun jälkeen suuntasimme takaisin Gabrielin kartanolle. Portti avautui automaattisesti ja ajoimme Mustangillani sisään.

Kiefer oli meitä pihalla vastassa. Hän siveli mietteissään kapeaa poskipartaansa meidän noustessamme autosta.

"Nyt olisi hieman hommia", hän sanoi kun pääsimme kuuloetäisyydelle.

Huokaisin jo ennen kuin hän ehti selittää asiaansa.

"Kief, olen lopettanut nuo hommat", sanoin.

Kiefer ei ollut kuulevinaan. "Se O'Neillin kartano Hills Brookissa. Se nainen on ollu poissa jo kaks viikkoo, eikä kukaan tiedä miks. Matkatoimiston mukaan sillä on hotellivaraus kuukaudeks jostain helvetin Bahamalta."

"No ei helvetti", Glenn sanoi. "Eihän sillä oo ees töllöö siellä. Ja joka tapauksessa tarvittais joku vitun paku että saatas kamat vekeen sieltä. Ei murtovarkaana nykyään elä."

"Kuuntele nyt loppuun asti eka. Olin Swannyn kanssa neuvottelemassa Harbour's Endin Jonathan Duken kanssa. O'Neillin eukolla olis pari taulua, jotka pitäs sosialisoida yhteisön tarpeisiin ja Duke maksaisi kuulemma hyvin.

"No, onko suunnitelmaa?" Glenn kysyi.

"Käyn tsekkaamassa hälyttimet tänään. Ja vartijat ja semmoset", Kief sanoi. "Lähtekää messiin jos kiinnostaa. Crowe ainakin on tulossa?"

"Sanokaa nyt kuka tää vitun Crowe on? Mistä te ootte sen kaivanu?" tiukkasin.

"Äläs nyt. Se on uus täällä, jostain etelästä kai", Kiefer selitti. "Se jeesas Glennia parissa keikassa. Se tuntee tota hälyytystekniikkaa ihan hyvin ja on kai muutenkin pätevä." Nyt Kiefer kohdisti puheensa Glennille: "Tarvitaan kuitenkin kolmas että homma hoituu, ja kun toi Anselmokin on nykyään mitä on, niin sehän on ihan ookoo, eikös?"

Glenn nyökkäsi purren samalla huultaan. "Juu. Minähän sen miehen tänne raahasin", hän virnisti.

Poistuin päätäni pudistellen paikalta. Lähdin kävelemään kohti päärakennusta kun huomasin Scarecrown erään varastorakennuksen edustalla. Hänellä oli yllään vain nahkaliivit ja mustat reisitaskuhousut sekä lakkinsa. Hän oli paljain jaloin. Hän heitti veitsiä tikkatauluun. Miehellä oli vyöllään painotettuja lyhyitä heittoveitsiä, joita hän sinkosi tauluun pelottavan tarkasti. Hän havaitsi minut ja käänsi selkänsä taululle. Hän pyöritteli käteensä jäänyttä veistä sormissaan.

"Il-iltaa", hän sanoi kuiskaavalla äänellä. Scarecrown oikean hauiksen ympäri kiersi jonkinlainen tribaalitatuointi, ja hänen vasempaan olkapäähänsä oli tatuoitu narrin pää. Mies oli laiha, mutta lihaksikas.

Nyökkäsin hänelle ja vilkaisin taulua hänen takanaan.

"Harrastat näemmä veitsiä", tokaisin.

"Aye."

Scarecrow käännähti ja nopealla kädenheilautuksella sinkosi veitsen tauluun, tuuman verran ohi häränsilmän. Terä jäi lujasti kiinni tauluun ja varastorakennuksen seinään.

"V-ve-." Aivan kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain, muttei pystynyt. "Ve-vveitset kauniita."

Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni ja hän muljautti ärtyneenä silmiään.

"Ve-vv", hän yritti sano jotain.

Loin kasvoilleni teennäisen odottavan ilmeen.

"Vittu", hän puuskahti vihaisesti, "veitsissä on sitä kauneutta. Vain pelkurit käyttävät käsiaseita."

"Tai fiksut?" kysäisin.

"H-h-h."

Pudistin ihmeissäni päätäni miehelle ja kävelin sisälle. Scarecrow käänsi minulle vihaisena selkänsä.

Seuraavana päivänä neuvottelimme murtokeikasta. Scarecrow oli myös paikalla muttei sanonut mitään. Glenn ja Kief saivat minut suostuteltua mukaansa. Olin ainoa, joka tajusi mitään taiteen ja taide-esineiden perään. Olin yliopistossa lukenut lain lisäksi taidetta. Ala oli osoittautunut muutaman kerran yllättävän käyttökelpoiseksi, joskin tavalla jota en osannut opiskeluvuosinani aavistaa.

Kieferin epämääräisistä selostuksista päätellen Scarecrown oli määrä tehtailla minut ja Griffin sisälle. Sen jälkeen hän jäisi, tilanteesta riippuen joko Kieferin kanssa vartioon tai meidän avuksemme sisälle taloon.

Olin yrittänyt päästä eroon näistä hommista, jotka sopivat heikosti lakimiehelle. Kuitenkin katsellessani kun Glenn ja Kief tarkastivat ja luetteloivat varusteitamme, tunsin tuon jännityksen ja tominnan tunteen sisälläni. Juuri niistähän oli kyse; juuri nuo asiat tekivät toimesta kuin huumetta, pahan tavan josta ei päässyt irti. Meistä kolmesta minä olin ainoa, joka ei ollut istunut linnassa, Griffin ja McEvora olivat sitten lukeneet tiilenpäitä minunkin puolestani.

Kief oli sunnuntaina aamuyöstä käynyt varastamassa tummansinisen Chryslerin vanin kaupungin itälaidalta. Scarecrow ruuvaili autoon uusia kilpiä ja vihelteli jotain outoa säveltä. Ravenille olin lähettänyt sanan, että voisin aloittaa hommat ensi viikolla.

Illan hämärtäessä kiipesimme vaniin. Gabriel ei osallistunut nähin puuhiin, ei nyt kuten ei aiemminkaan. Lukuisia kertoja hän oli ollut organisoijana ja jälleenmyyjänä, mutta kiinnijäämisen sattuessa hän oli aina selvillä vesillä. Kiefer oli puikoissa. Hän malttoi, vasten tapojaan, ajaa rajoitusten mukaan kohti Hills Brookia. O'Neillin kartano Hills Brookissa oli seudun vanhimpia ja komeimpia. Se oli samalta tyylikaudelta kuin Gabrielinkin, mutta puolen vuosisataa vanhempi. Se oli pienempi, mutta koristeellisempi ja ylväämpi - ja aavemaisempi. Myös sitä ympäröi korkea rauta-aita, joka muodostui ikään kuin yhteen kiinnitetyistä mustista rautakeihäistä. Nyt jo pahasti villiintynyt muratti verhosi aitaa peittäen sen vihreytensä alle.

"Vittu mikä aavetalo", tuhahdin kun näin lepakoiden lentelevän pihamaalla lämpimässä kesäyössä. Taivas oli synkässä pilvessä. "Oletko nyt ihan varma ettei täällä ole ketään?"

"Nooh", Kief sanoi viivytellen. "Eukolla on yövartija. Viisikymppinen äijänkäppänä. Crowe varmaankin saa hoidella sen."

"Voi vittu, et sanonu että väkee pääsee hengestään!" tiuskaisin.

Kiefer pysähtyi lähelle pääporttia mutta jätti vanin käymään. Ajovalot oli sammutettu.

"Älä nyt viitsi nipottaa, Luke."

"Voi vittujen vittu..."

Scarecrow livahti pimeyteen. Portin hälyttimet olivat olleet helppo kytkeä pois päältä. Vain Crowen hattupäinen tumma hahmo näkyi siluettina yössä kun hän äänettömästi puikkelehti pihamaalle. En voinut kuin pudistaa päätäni. Samassa alkoi myös sataa.

"Äh perkele, kastutaan", Glenn manaili. "No, ainakin Crowella on helpompi työ pysyä hiljaa."

"Voi helvetti pitikö teidän vesipäitten nyt ottaa tuokin änkyttäjä mukaan?" marisin. "Järkkää meidät kuseen kuitenkin."

"Turpa kii neiti", Kiefer ärähti. "Vittu sullakaan liikaa sitä rahaa oo. Ja sanon vaan että tolta jätkältä nää hommat hoituu. Voit tietty mennä ite puottaan sen vartijan. Mutta älä pidä meteliä. Tuo ysimillinen saattaa pahasti herättää huomiota näin yöaikaan."

Minulla oli ysimillinen Berettan puoliautomaatti. Glennillä ja Kieferillä oli tietysti mukanaan omat rakkaansa, Glennillä kolmekasikymppinen Walther PPK - Bondin, idolinsa, tyyliin. Kiefer ei moisista neitien kuularuiskuista välittänyt. Hänellä oli luukahvainen Smith & Wessonin nelinelonen. Magnuminsa lisäksi Kieferillä oli klassinen kaksipiippuinen katkaistu haulikko. Scarecrowlla en tuliaseita nähnyt olevan, mikä kyllä kelpasi minulle. Eihän tässä nyt mihinkään vitun sotaan oltu menossa.

Kuin tyhjästä Scarecrow tupsahti eteemme. Hän näytti sormillaan "ok" merkin. Kiefer sorvasi vaihteen silmään ja ajoi pihamaalle. Piha oli ehkä aikoinaan ollut kaunis. Nyt se oli kuin villipuutarha jostain painajaisesta. Rapautuneet ja hyljätyt marmoripatsaat kohoilivat puutarhassa kuin valkeat aaveet. Pikaisella vilkaisulla päättelin niiden esittävän hahmoja sekä aiheita muinaisen Egyptin ja antiikin Kreikan mytologioista. Osa patsaista oli kaatunut tai menettänyt jäseniään; niiltä puuttui käsiä, jalkoja, päitä. Keskellä pihamaata tien oikealla puolella oli suuri lampi. Nyt se oli umpeenkasvanut ja reunoja ympäröivä marmori oli levän vihertämä. Kuitenkin keskellä lampea kukkivat lumpeen kukat hohtavan valkoisina.

"Nuo patsaat ainakin ovat jo antiikkia", tuhahdin pilkallisesti.

"Ei tänne ny mitään patsaita tultu hakeen", Kiefer sanoi matalalla äänellä. "Ja vaihdapas Anselmo äänensävyäs tai tässä alkaa pian ihan vituttaan."

"Okei okei, sori", vastasin huokaisten. "Vähän hermot pinnassa."

"Hermot pinnassa?" Glenn ihmetteli. "Yleensä sä olit se viimeinen jolla oli hermot pinnassa."

"Ajat on muuttuneet, kuomaseni."

Scarecrow seisoi talon valkoisen kaksoisoven edustalla. Hän osoitti ovea ja viittelöi hälytintä kuvaavan merkin.

Kiefer nyökkäsi hänelle. "Ikkunasta, siis."

Minä ja Glenn hyppäsimme ulos sateeseen. Kiefer heitti Glennille haulikkonsa ja alkoi kääntää autoa. Hänen oli määrä odottaa meitä ja pitää kone käynnissä. Glenn sulloi haulikon säkkiinsä ja lähdimme loikkimaan mustat kangassäkit kainalossamme kohti Scarecrowta ja kartanoa. Satoi jo kaatamalla, ja salamanvälähdys maalasi taivaanrannan. Ohittaessamme pääoven erotin vartijan maahanlyyhistyneen hahmon ovien edessä.

Scarecrow hiipi etumaisena. Hänellä oli kädessään outo ohutteräinen vaalea veitsi. Terä oli hieman käyrä ja ikään kuin luusta tai jostain maidonvalkeasta aineesta tehty kuten kahvakin. En osannut sanoa mitä se oli.

Pysähdyimme ensimmäisen ikkunan alle. Paksu muratti peitti kartanon kiviseiniä. Sitä pitkin olisi varmaan voinut kiivetäkin. Laitoimme ohuet kangashansikkaat käsiimme ja Scarecrow alkoi tutkia ikkunaa. Nyt hänellä oli myös maastokengät ja nahkaliivien alla musta ihonmyötäinen lyhythihainen. Selässään hänellä oli pieni kangasreppu, jonka vasempaan olkaimeen oli kirjailtu nimikirjaimet: C.A. Repustaan hän otti pienen sähkötyökalusetin ja ojensi sen Glennille. Kotvasen askarreltuaan ikkunan hälyttimen kanssa Scarecrow näytti jälleen ok-merkkiä. Hän asetti pihdit ja meisselit rasiaan, ja Glenn pudotti sen hänen reppuunsa. Glenn vetäisi henkeä ja nosti ikkunaruutua - se ei liikkunut.

"Mitä nyt?" kuiskasin.

"S-s-s" Scarecrow yritti sanoa jotain.

"Säpissä?" Glenn auttoi.

Crowe nyökkäsi.

"Saatko tiirikoitua sitä?" kysyin.

Hän pudisti päätään. "S-sä-säp. S-säph."

"Ei vittu, opettele puhumaan Crowley", tuhahdin pilkallisesti. "Tännehän saatana kastuu ja paleltuu kuoliaaks."

Scarecrow loi murhaavan katseen minuun.

"Se on vittu säpissä sisältä, helvetin tollo", hän sai tiuskaistua minulle.

"Onnistuuhan se puhuminen kun vähän potkii", naurahdin.

"Pistän ruudun paskaksi", Glenn sanoi. "Eihän täällä kukaan ole kuulemassa."

Nyökkäsin ja Scarecrow kohautti vain olkiaan väliinpitämättömästi.

Glenn poimi maasta marmorisen Artemiksen käden ja iski sillä ikkunan sisään ja raivasi lasinsirpaleet pois. Scarecrow loikkasi ensimmäisenä sisään ikkunasta, jonka alareuna oli minun leukani korkeudella.

"Autapas vähän", Glenn sanoi. "En mä tosta hyppäämällä pääse."

Tein käsilläni tuen Glennin jalalle ja tämä kampesi itsensä ylös.

"Hitto säähän painat, Griffin", tuhahdin.

"Kymmenen kiloa vähemmän kuin McEvora", Glenn huikkasi sisältä.

Otin kiinni ikkunan alalaidasta ja punnersin itseni ylös. Heilautin oikean jalkani sisäpuolelle ja sitten loputkin itsestäni. Äkkiä tunsin viiltävää kipua vasemmassa polvessani.

"Vitut..." ähkäisin pudotessani puulattialle. Glennillä oli Magliten taskulamppu, saman mallinen kuin poliisienkin käytössä oli. Hän valaisi sillä polveani.

"Hienoa", hän tuhahti. "Helvetin köntys. Siihen on lasinpala viiltänyt tommosen viissenttisen haavan. Ois melkein tikkien paikka."

"Joo joo. Onko mitään sidetarpeita?"

"Crowe?" Glenn kysyi.

Scarecrow kaivoi repustaan rullan sideharsoa ja heitti sillä minua. Mulkaisin miestä vihaisesti ja sidoin haavani kiinni.

Tuuli roiski sadevettä sisälle rikkoutuneesta ikkunasta. Kaivoin esille oman taskulamppuni. Loin pikaisen silmäyksen ympärilleni: olimme ilmeisesti tupsahtaneet keittiöön. Huone oli kuin suoraan jostain historian hämäristä. Ei mitään nykyajan mukavuuksia, ei sähkölaitteita tuota varashälytintä lukuunottamatta. Kattolamppukin toimi paloöljyllä! Muutama suurehko kärpänen heräsi uniltaan kun lamppujemme valo herätti ne.

"Kuka helvetti täällä oikein asuu?" kuiskasin ja yritin samalla huitaista sinisenkiiltävää kärpästä joka surisi pääni ympärillä valon houkuttelemana.

"Ei muita kun se O'Neillin mummeli", Glenn vastasi. "Sekin lähti kuukaudeksi etelään, Kief tsekkas sen matkatoimistosta. Yks sen tuttu kun on siellä hommissa."

Keittiössä oli kolme ovea. Tai itseasiassa yksi ovi ja kaksi oviaukkoa. Ovi oli ilmeisesti ruokakomeroon; oviaukoista toinen vei saliin ja toinen kapeaan käytävään, jonka päässä oli jyrkät portaat ylös.

"Vilkaistaanko tuota olohuonetta ensin?" Glenn ehdotti. "Eikös siellä ole niitä tauluja ja kaikkea sellaista - yleensä. Ja niitä paria taulua vartenhan tänne tultiin."

Hiivimme salin puolelle. Siis todellakin hiivimme, enkä oikein tiedä, miksi. Scarecrow näytti kävelevän aina hiirenhiljaa, mutta myös minä ja Griffin pyrimme pitämään mahdollisimman pientä ääntä. Sali oli avara, luultavasti rakennuksen suurin huone. Se oli korkea ja maalattu valkealla maalilla. Suuret ikkunat antoivat näköalan puutarhaan. Lukuisat maalaukset koristivat seiniä ja huonekalut olivat selvästi antiikkia. Ovenpuoleisen seinustan nurkassa oikealla puolellamme oli suuri valkea kamiina. Monenlaisia veistoksia ja patsaita oli hyllyillä ja lasikaapeissa. Yleisenä aineena näytti olevan muinainen egyptiläinen mytologia höystettynä klassisilla kristillisillä vaikutteilla. Huoneen hämärässä nurkassa näytti olevan suurehko marmorinen patsas. Outo, ummehtunut haju leijui ilmassa.

Scarecrow oli ensimmäisenä kävelemässä salin halki, kun hän äkkiä pysähtyi. Myös me pysähdyimme Glennin kanssa automaattisesti. Näin Crowleyn silittelevän veitsensä kahvaa rauhattomasti.

"Ssh..." Glenn kuiskasi minulle. "Nyt mäkin kuulen sen. Rapinaa."

Viritin kuuloni äärimmilleni ja saatoin kuulla vaimeaa rapinaa ylhäältämme. Sitä kesti hetken ja sitten se taukosi äkisti. Oli hiljaista; jopa sateen ja myrskyn äänet ulkona kuulostivat etäisiltä.

"Rottia", sanoin. "Totta hitossa täällä on rottia. Miten joku mummo osais pitää rotat kurissa?"

"Juu", Glenn myönsi ja astuimme eteenpäin. Mutta Scarecrow vain seisoi paikoillaan ja hyväili veitsensä kahvaa. Hänellä oli huolestunut ilme kasvoillaan ja hän silmäili kattoa. Levottomuus alkoi tunkeutua minuunkin, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun tuon oudon tyypin uhmakas peloton ilme katosi hänen kasvoiltaan.

"Äh, Crowe, anna olla... rottia ne vaan", sanoin, nyt hieman sovittelevalla äänellä.

Hän vilkaisi minua tyhjä ilme kasvoillaan ja jatkoi huoneen tutkimista. Silmämme alkoivat pikkuhiljaa tottua hämärään, emmekä me tarvinneet enää lamppuja koko aikaa. Päätin aloittaa irtaimiston analysoinnin vilkaisemalla lähemmin patsasta. Näin sen esittävän miespuolista enkeliä miekka kädessään. Archangel Gabriel luki jalustalla pronssisin kirjaimin. Ylienkeli Gabriel. Hitto oma Gabrielimme ihastuisi tähän varmasti, tuumin, ja astelin lähemmäksi. Näin jotain tummaa patsaan juurella, osittain jalustan takana. Se oli suurehko mytty, ehkäpä kaatunut huonekasvi; huoneen ikkunan alla oli pari suurta palmunsukuista vihannesta.

Samassa ääni kuului jälleen. Tai ehkä se ei ollut sama ääni, sillä tällä kertaa se vaikutti laahaavalta. Aloin jo hieman epäillä korviani. Scarecrow näytti kuulleen saman, mutta Glenn tutki innoissaan suurta kullasta ja puusta tehtyä kaappikelloa ja rauhoituin. Kellon täytyi olla tuhansien dollareiden arvoinen.

Käännyin takaisin enkelini puoleen. Hän katsoi minua ylväs, hieman moittiva ilme kivisillä kasvoillaan. Hymyilin enkelille ja mittailin sitä arvioiden. Tutkiessani patsaan jalustaa katseeni kiinnittyi jälleen kaatuneeseen kukkaan. Silloin huomasin, että patsaan taakse ei ollutkaan kaatunut palmu vaan - ihminen. Huokaisin hämmästyksissäni mutta tajusin pian, että Griffinin ja McEvoran mummeli olikin vain ottanut lomaa vähän enemmän.

"Hei Grif, se sun mummos on lomalla täällä huoneen kulmassa. Ja hajusta päätellen on lomaillut jo jonkin aikaa."

Glenn hengähti ihmeissään. "Kyllä se Kief väitti ihan tosissaan, että se on etelään mennyt. Ootko varma että se on se mummo?"

"No kuka muukaan se ois? Ehkä se vaan varas matkan, mutta kupsahti ennen sitä", ehdotin.

"Niinpä tietty. Sydärinkö se on saanu?"

"No hitostako mä sen tiedän", tokaisin. "Se on tonne patsaan taakse kaatunu."

Nyt ensimmäistä kertaa voimakas mädän haju tunkeutui sieraimiini ja se sai minut kakomaan.

"Hyi vittu, se on tosiaan alkanu jo mätääntyä", puuskahdin.

"Hyvän vartijan toi mummu on kyllä hommannut. Eukko on kuollu ja äijä istuu rapuilla vartiossa. Saatana!"

Nappasin ruumista jalasta kiskaistakseni sen esille.

"Avaapas Crowley ikkuna niin heivataan tää pihalle haisemaan", sanoin ja kiskoin ruumiin patsaan takaa. Se ei todellakaan painanut paljoa. Suuri musta rotta singahti varjoista ja olin saada sydänkohtauksen säikähdyksestä. Pudotin jalan käsistäni ja ponnahdin taaksepäin.

"Sssaatana!" sihahdin sydän pamppaillen. Elukan silmät kiiluivat taskulampun valossa ja se säntäsi jonnekin keittiön puolelle.

"No ei helevetti", Glenn manasi, "enpä oo ennen noin isoo rottaa nähny. Sehä oli pienen kissan kokone"

"Jep, aika mötikkä", myönsin.

Katseemme kääntyi jälleen ruumiiseen. Scarecrow valaisi sitä lampullaan.

"Ei hel-vet-ti!" Glenn huudahti. "Voi perkele."

Tunsin vatsani kääntyvän solmuun ja sen sisällön pyrkivän takaisin suuhuni.

Ruumiin kaula oli silvottu ja kasvot ja rintakehä täynnä rumia viiltoja. Mummo tuijotti samein silmin kohti kattoa. Henkitorvi oli repeytynyt ja repsotti ulkona ammottavasta haavasta. Niskanikamat paistoivat valkoisina hyytyneen verisen moskan alta. Kuivunut verivana valui vanhan naisen ammolleen levinneestä suusta. Turvonnut ja mustunut kieli täytti koko suun. Ruumis haisi mädälle ja nokosiltaan heränneet raatokärpäset surisivat sen ympärillä. Kuolleen mummon kasvoille oli jähmettynyt suunnattoman kauhun ja tuskan ilme.

Emme saaneet hetkeen sanaakaan suistamme. Lopulta Glennin onnistui rikkoa hiljaisuus:

"Mitä vittua sille on tapahtunu?!?"

Saatoin vain kohauttaa olkiani.

"No onkse tapettu?" Glenn intti. "Ei helvetti. Ei voi olla. Täällä on kaikki paikoillaan. Ovet lukossa ja- ja-" Glenn pyöritti silmiään villisti. "Se on vaan saanu sydärin, eikö? Ja sit rotat on jyrsiny sitä?"

"Just joo", mumisin. Ei sitä pelkät rotat ollu syöny. Senhä nyt näki otsaluullaanki.

"No mikä perkele sen sit on nirriny? Mikä?"

"T-t-tu. T-t."

Käännyimme katsomaan Scarecrowta. Tällä kertaa minua ei yhtään kiinnostanut irvailla hänen änkytyksestään.

"Tu? Tuolla?" yritin auttaa.

Crowe nyökkäsi.

Katsoimme kaikki kolme ylös. Katto oli maalattu harmaalla maalilla. Se oli tehty laudoista ja rakoili aika pahasti.

"Rottia siellä vaan", todistelin itselleni. "Eihän täällä nyt enää ketään oo, jos mummeli on ollu vainaa jo vittu kaks viikkoo."

Scarecrow vain tuijotti kattoa. Glenn näytti vapisevan.

Jostain ylhäältä kuului omituista raapivaa ääntä.

Lopulta sain itseni koottua. Käännyin Glennin puoleen:

"No, joku tai jokin tuolla kuulostaa olevan. Montakos kerrosta tässä talossa oli? Kolme?"

"Kaks plus ullakko", Glenn muisteli. Hänkin tuntui rauhoittuneen hieman, vaikka puristikin hermostuneesti haulikkonsa kahvaa. Scarecrown kasvoilla oli jälleen tyyni, mutta pohtiva ja laskelmoiva ilme, josta en juurikaan pitänyt. Mitä laskelmoitavaa hänellä muka oli? Hän kuunteli tarkkaavaisena ääniä ylhäältä.

"Kauankos Kief odottelee ennenku se hermostuu siellä vanissa?"

"Sanoin, että kolme varttia tutkitaan kamaa ja sit raahataan kaikki arvokas autoon", Glenn vastasi. "Vartti on kai menny."

"R-r-r rrrottia", Scarecrow sammalsi äkisti.

Käännyimme katsomaan taaksemme, keittiön ovensuulle. Siellä kuhisi suuria rottia. Ne pitivät rapinaa ja kahinaa.

Glenn katsoi niitä vihamielisesti. "Ei siellä muuta oo ku rottia, 'kele", hän mutisi. Sitten hän kohotti haulikkoaan ja laukaisi päin rottalaumaa. Haulisuihku repi monta rottaa ja loput pakenivat vikisten. Äkkiä oli jälleen hiljaista. Kuolleiden jyrsijöiden veri värjäsi keittiön lattian.

"Ha! Siitäs saitte, kirppusäkit!", hän ilkkui. "Varokaa ettette liukastu, pojat."

"Joo, mutta miks niitä rottia tuli vasta nyt?" ihmettelin. "Kai ne nyt ois jo pistänyt ton raadon poskeensa aiemmin jos se ruumis ois ollu täällä kaks viikkoo?"

"Ehkä se mummeli osas sittenki pitää rotat poissa. Ne on päässy sisään vasta nyt?" Glenn ehdotti. "Jyrsiny jonku kolon tai jotain, ja sit tullu tänne hajun ohjaamina?"

Se oli paras selitys mitä keksimme.

"Me aletaan tulla ihan vainoharhasiks", tuumin. "Hoidellaanko nyt homma loppuun että päästäs tästä mestasta?"

Ruumis löyhkäsi niin pahalle, että puuhasta ei tullut mitään. O'Neillin vanhus katseli meitä sameilla silmillään ja olimme pian sairaita jo pelkästä ruumiin näkemisestä. Lisäksi painajaismaiset kuvitelmat mummon kohtalosta pyörivät mielissämme.

Kuulimme ylhäältä laahaavia askeleita. Pysähdyimme kuin naulittuina ja Scarecrow alkoi jälleen kuulostelemaan omituiseen tapaansa. Tällä kertaa ääni ei loppunut. Selvät askeleet siirtyivät kohti keittiötä ja vaimenivat samalla. Silloin tajusimme: äänten aiheuttajan täytyi pyrkiä kohti rappusia. Sydämeni pamppaili ja hikoilin, enkä pystynyt järjellä selittämään, miksi. Meillä oli aseet ja lamput; ei mitään pelättävää.

"Vittu, kuka siellä!?!" Glenn karjaisi. "Tuu esiin. Tuu tappeleen!"

Mulkaisin miestä äkäisesti. "Iisisti ny. Ei tästä huutamalla mitään tuu."

Scarecrow juoksi suuren ikkunan luo purkamaan varashälytintä.

"Hei Crowley, ei me mihkään olla menossa", huusin tälle. "Siellä on joku vitun jättirotta vaan. Niitataan se ja hoidetaan tää perkeleen homma loppuun niinku ammattimiehet tekee."

"Lagren! Ei. Tu-tulee. Nehrgal!" Scarecrow selitti omituisella lapsimaisella äänellä. Se sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. "Sisorcen sisorcen Nergal... sisorcen sisorcen." Hän ei näyttänyt olevan peloissaan, mutta hänen kätensä tekivät töitä kuin riivatut. Hälytin oli pian purettu.

Glenn osoitti keittiön ovea haulikollaan, joka vapisi silminnähtävästi. Itse en ollut juurikaan rauhallisempi. Berettani kahva oli hiestä kostea, vaikka käsissäni oli kangashansikkaat. Sade ja ukkonen olivat tauonneet ulkona, ja oli hiirenhiljaista.

Skiirk     skriik     skrats     skrats     skriik

Omituinen raapiva ääni toistui epätasaisin väliajoin. Se kuului nyt etäisesti jostain ylhäältä ja keittiön suunnasta.

"O-okei. Hälytin on purettu. M-mmm-"

"Mennään?" Glenn ehdotti minulle. "Tullaan päivällä takas."

Skriik

"No mitä vittuu sää Kieferille sanot? Siellä oli joku helvetin mörkö ja meitä alko pelottaan ja-"

"Kuule Lucas. Siellä voi olla ihan mikä tahansa psyko varustettuna vittu jääkiekkomaskilla ja moottorisahalla ja vaikka mitä. Ja sä tiiät miten elokuvissa aina käy itsepäisille tyypeille."

Skrats     skriits

Äänet kuuluivat portaista. Saatoimme kuulla askelmien narahtelevan vaimeasti.

"Juu okei. Mennään sit", tokaisin. Se oli kaikki mitä tarvittiin. Scarecrow avasi suuren ikkunan ja hyppäsimme pihalle. Tuulen humina peitti aavemaiset äänet sisältä ja yöilma tuntui uskomattoman raikkaalta. Etäämpää kuului Chryslerin tasainen hurina. Luikimme vähin äänin vanille. Takaamme kuului pahaenteinen kolahdus kun tuulenpuuska heilautti ikkunan kiinni.

Vanin luona ei ollut ketään.

Vilkaisin ihmeissäni ympärilleni. Kuskinpuoleinen ovi oli raollaan ja valo paloi sisällä.

"Kief?" Glenn kuiskasi hätääntyneellä äänellä.

"No mitäs?" tuttu ääni kysyi jostain lähistöltä. Pieni punainen piste yössä paljasti, että Kiefer oli tupakalla puutarhalammen reunalla. "Joko aletaan raahaan kamoja autoon?"

"Tota noin", Glenn aloitti, "kun tuli vähän ongelmii. Katos ku joku vitun psyko oli teurastanu sen mummon ja sit hiippaili siellä yläkerrassa."

"Ja?" Kief kysyi epäuskoisena, ja näytti että hän purskahtaisi nauruun hetkellä millä hyvänsä.

"No. Noo..." Glenn yritti selitellä.

"No ei haluttu mitään ammuskelua", laitoin väliin. "Jos sieltä ois hypänny joku mielipuoli, niin pakkohan se ois ollu pistää kylmäks. Ja täällä on jotain taloja lähellä kuiteski. Lähetään ny vittuun täältä ja katotaan huomenna uusiks."

Kuu valaisi pihamaata ohenevan pilviverhon takaa. Ukkosrintama oli väistynyt ja ilma tuntui viilenevän. Autio piha patsaineen näytti aavemaisemmalta kuin koskaan, ja minulla oli aivan käsinkosketeltava tunne, että meitä tarkkailtiin.

Kiefer katsoi meitä kuin laumaa pelokkaita pikkupoikia.

"Olihan teillä hitto Crowe matkassa. Se ois puottanu sen teiän tyypin ilman ääntäkin."

"Juu. Ei vaan ollu Crowleystä paljoo hyötyä. Se oli ensimmäisenä pötkimässä pakosalle."

"Vittu Glenn sä sanoit että Croween vois luottaa. Vittu-"

"Ei tää homma nyt mee ihan niinku toi Anselmo sanoo", Glenn vastasi kumppaninsa puolesta. "Mutta siinä se kai on oikeessa, että viisaampi tulla takas huomenna sitten ku o valosaa."

"Ette kai te ny pimeetä pelkää? Aikuiset miehet..."

"Entäs jos sitä vartijaa aletaan kaipaamaan?" kysäisin, kun ajatus juolahti mieleeni.

"Juu, kiittäkää onneenne, että se äijä on akaton ja perheetön", Kiefer vastasi. "Sitä ei kukaan kaipaa vittu kuukauteen. Satuin meinaan ottaan senkin selville."

"Jaa niinku otit selville senkin, että O'Neillin mummu on jossain vitun Bahamalla?" sanoin vittuilevalla äänensävyllä.

"Turpas kii..."

Cirsberryn toimistorakennus oli Sacrilegiumin käytössä. Cirsberry oli kai virallisesti joku alkoholijuomia valmistava yritys, mutta todellisuudessa se toimi vain tuon rikollisjengin kulissina. Rahanpesua, sekä huumeiden ja varastetun tavaran myyntiä. Lisäksi Raven piti siellä toimistoaan silloin kun tahtoi olla tavattavissa. Yleensä hän oleskeli maanalaisissa loukoissaan. Nyt hän oli maan päällä, sillä paikallinen poliisi oli juuri kuulustellut häntä parin teinitytön katoamistapauksista. En lainkaan ihmettelisi, vaikka Sacrilegium olisikin osallisena tavalla tai toisella, sillä Ravenin huhuttiin pitävän alaikäisistä tytöistä, ja rumimpien huhujen mukaan myös pojista.

Minulla oli edessäni pino asiakirjoja. Istuin yläkerroksen toimistohuoneessa, josta oli masentava näköala viereiselle tyhjälle tontille. Tontti toimi hylättyjen autojen viimeisenä leposijana. Raven tahtoi minun kiskovan kuiville pari tyyppiään jotka olivat kusseet jonkin huumekeikan. Itseasiassa kymmenen minuutin tutkiskelun jälkeen oli selvää, että Sacrilegiumille tuli edullisemmaksi antaa miesten joutua vankilaan kuin aloittaa pelastusoperaatio ja riskeerata vielä enemmän. Ilmoitin myös mielipiteeni sisäpuhelimen välityksellä Ravenille.

"Ymmärrän", Ravenin ääni vastasi. "Tule toimistooni ja ota asiakirjat mukaan."

Kling.

Puhelu katkesi. Huokaisin ja nappasin paperimapin kainalooni. Suuntasin Ravenin huoneelle. Ovi oli raollaan ja astuin sisälle. Huone oli askeettisesti sisustettu: ei viherkasveja lainkaan, ja huonekalujakin vain suuri työpöytä ja vanha karkeatekoinen hyllykkö, sekä pari tuolia. Keskustaan päin antava seinusta oli kokonaan lasia ja näköala oli sentään hivenen viihtyisämpi kuin itselläni. Raven käski minun istua. Istuin tuolille miestä vastapäätä. Pöytä jäi väliimme.

Ravenilla ei ollut paitaa yllään ja hänen tatuoitu ylävartalonsa oli paljaana. Itseasiassa en ollut lainkaan varma, oliko hänellä edes housuja jalassaan. Joskaan moinen ei olisi ollut mikään suuri yllätys.

"Passittaisit mieheni siis vankilaan?" työnantajani kysyi täysin tyynellä ja tunteettomalla äänellä.

"Asiakirjoista ja minulle annetuista tiedoista päätellen he ovat pelkkiä rivimiehiä. Voisi tulla meille kalliiksi yrittää pelastaa heidän nahkansa. He saisivat pienehkön kakun ja me pystyisimme helposti pesemään kätemme tästä sotkusta."

"Mielestäsi 'rivimieheni' eivät ansaitse suojelustamme? Vankilaan vain?"

"Kyllä", vastasin. Tiesin, että Ravenille piti esiintyä itsevarmana tai voisi olla suuremmassakin pulassa. "Lisäksi he kusivat aivan peruskeikan. Ehkä pieni linnatuomio opettaa heitä hieman tarkkaavaisemmiksi."

Raven näytti miettivän vain hetkisen. "Selvä. Minun ei siis tarvitse vaivautua etsimään asianajajaa?"

"Ei."

"On vielä toinenkin asia."

Katsoin miestä odottavasti.

"Glenn Griffin kertoi, että teillä on jokin projekti työn alla. Olenko oikeassa?"

"O'Neillin kartano."

Nyt Raven näytti yllättyneeltä. Hän katsoi minua tutkivasti pistävillä silmillään.

"Kenen ajatus moinen oli?"

"McEvoran. Ja Gabriel Swan on organisaattorina. Jonathan Duke on kuulema ostamassa paria taulua sieltä. Yllättikö keikkamme sinut?"

"Ehkä tahdotte myös tietää, että edelliset eivät koskaan palanneet", Raven vastasi hymyillen.

"Edelliset?"

"Pari narkkaria päätti tehdä keikan kartanolle. He sopivat tavaroiden myynnistä meidän kanssamme, mutta emme nähneet heitä enää sen yön jälkeen."

"Mummelin talolla oli vartija. Ehkäpä hän oli napannut ne miehet."

Raven kohautti olkiaan.

"Miten tahansa, mutta nyt se vartija on kuollut. Ja se mummo myös."

"O'Neill kuollut?" työnantajani kysyi äimistyneenä.

"Kaipa se oli sydänkohtauksen saanut", sanoin leukaani raaputtaen. "Joskin aikamoinen sotku siellä oli. Rotat oli varmaan syöneet sen tai jotain."

"O'Neill palvoi kuolemanjumalia. Seth ja- umm Nergal. Pluton, Orcus."

"Ja Saatana?"

"Yksi ja Sama. Hän manasi kuolleita."

"Aijuu", tokaisin ajatuksissani.

Ravenin silmät välähtivät vihaisesti.

"Olet viisas mies. Mutta mielen kepeytesi on sinun pahin heikkoutesi!"

Yritin vakavoitua, sillä Raven oli niitä miehiä, joita ei halunnut nähdä suuttuneena.

"Ehkä olet oikeassa. Mutta näin pinnallisina aikoina on vain hieman vaikea uskoa - umm - manaajiin ja vastaaviin."

"Palkkasin sinut, koska olet etevä tulkitsemaan lakia ja löytämään siitä porsaanreikiä. Mutta muuten varmasti pistäisin mieheni pieksemään sinuun hieman järkeä", mies murahti. "Sinulta puuttuu kyky nähdä", hän sanoi ja osoitti etu- ja keskisormillaan silmiään. En ymmärtänyt lainkaan mitä hän tarkoitti.

"Tämä Scarecrow", hän jatkoi, "kuka hän on?"

"Ääh. En oikein tiedä. Glenn hänet toi jostain."

"Hän on kaukaa eräästä etelän satamakaupungista, sen verran tiedän. Mutta mitä hän täällä tekee?"

"Auttaa meitä O'Neillin keikassa. Joskin eilen hän sai jonkin paniikkikohtauksen ja koko juttu kusi."

"Ehkäpä hän vain näkee paremmin kuin sinä."

Häivyin Ravenin toimistolta. Olin hieman vihoissani miehelle; hän oli kieltämättä viisas omalla hullulla tavallaan, mutta välillä myös täysi kusipää. Tarvitsin drinkin. Kipaisin Cirsberryn toimistorakennuksen hissille ja sillä suoraa päätä aulaan ja pihalle. Heti Cirsberryn vieressä oli baari. Paikan nimi, Fallen Angel, osui tässä tapauksessa hyvin kohdalleen. Paikka oli Sacrilegiumin väen kantabaareja, ja se myöskin maksoi jengille suojelusrahaa. Sacrilegium antoi kyllä rahalle vastinetta ja baari oli tiukassa varjelussa.

Luikahdin sisälle baariin. Kirkkaan ulkoilman jälkeen sisällä oli hyvin hämärää. Baari oli tähän aikaan päivästä melko autio; asiakkaita oli kymmenkunta. Siitä huolimatta tupakansavu leijaili heti sieraimiini. Taustamusiikkina pyöri jokin Life of Agonyn "iloinen" biisi jonka satuin hämärästi tunnistamaan.

Istahdin jakkaralle baaritiskin ääreen. Baarimikkona oli eräs hevarin näköinen mies pitkine tukkineen ja nahkaliiveineen. Tunsin kasvot, mutta nimeä en muistanut. Taisi olla joku Lash tai vastaava. Hän nyökkäsi minulle ja tiedusteli, mitä tahtoisin.

Tilasin ison tuopin jotain Carlsbergin olutta, sekä, hetken pohdittuani, askin tupakkaa. Vihreää Barkleyta. En todellakaan ollut polttanut lainkaan lähes vuoteen. Nyt kuitenkin, viimepäivien rasitusten jälkeen, tupakka tuntui maistuvan ja vanha paha tapa tuntui istuvan takaisin mieleni perukoille.

Olin täysin uppoutunut mietteisiini ja löhösin laiskasti tiskiä vasten tupakka huolimattomasti suupielessäni. Kesti tovin ennen kuin tajusin, että olin saanut seuralaisen: viereeni oli juuri istunut joku nainen, huomattavasti keskivertoporukkaa paremman näköinen. Nyökkäsin hänelle väliinpitämättömän näköisenä, mutten varmaankaan onnistunut peittämään tutkivaa katsettani. Nainen oli päivettynyt ja hänellä oli mustat, aaltoilevat hiukset. Hän oli ehkä hieman liian laiha ollakseen muodokas, mutta hän oli hyvin kaunis kasvoiltaan. Hänellä oli musta toppi ja mustat nahkaiset housut. Päässään hänellä oli pyöreälinssiset aurinkolasit, jotka hän nosti ylös hiustensa päälle nähdessään katseeni.

Mutta kaikki näyttikin olleen liian hyvää ollakseen totta: Sacrilegiumin tunnus, musta kissa, komeili tatuoituna hänen oikeassa käsivarressaan. Sen yläpuolella luki pahaenteisesti: Samael. Itseasiassa Sacrilegiumin tunnuksia olivat sekä musta kissa, että pantteri, aivan tunnuksen käyttäjästä riippuen. Ehkä halusin kuitenkin unohtaa surullisen matkani meren taa, sillä päätin suvaita hänen läsnäoloaan.

"Mitäs neidille saisi olla?" kysäisin ja tarjosin tälle savuketta.

"Sama kuin herralle, plus tequila", nainen sanoi ottaen tarjoamani tupakan.

Baarimikko kolautti tuopin ja tequila-paukun pöytään ja tarjosi naiselle tulta.

"Vittu että oli kuollu päivä tänään", nainen mutisi sirotellessaan suolaa kämmenselälleen. Sitten hän katsoi minua ja naurahti: "Joskaan en odota, että se sinua kiinnostaa."

"Mitä sitten teet jos päiväs on niin kuolleita?"

Nainen virnisti minulle ja sanoi: "Olen malli."

"Malli? Millainen?"

"Vittuako se sulle kuuluu", hän tuhahti ja kulautti tequilan alas kurkustaan.

Kohautin harteitani. "Oon Lucas Anselmo. Milläs nimellä sut tunnetaan?"

Nainen imeskeli sitruunanpalastaan eikä vastannut mitään.

"Voi vittu..." tuhahdin ja käännyin itsekin takaisin tuoppini ääreen. Jotenkin noi Sacrilegiumin tyypit oli turhan useesti täysiä vittupäitä. Tavallisen jengipuuhan lisäksi kun ne vielä veti kaikki saatanat ja muun paskan mukaan kuvioihin. Ei ihme että se oli pelätyin jengi näillä main.

"Mä oon Beth", nainen tokaisi yllättäen.

"Beth?"

"Beth."

"Vai niin. No voit sanoa mua Lukeks", vastasin.

"Luke... et ilmeisesti ole paikallisia?" Beth tiedusteli.

Naurahdin hänelle. "Taidat ite olla uus täällä. Oon kyllä ollu muualla viime aikoina, mutta oon silti asunu näillä seuduilla varmaan kymmenen vuotta."

Beth nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

Nainen joi oluttaan eikä taaskaan vaikuttanut juttelunhaluiselta. Aloin jo vittuuntua häneen uudelleen. Sain tuoppini tyhjennetyksi ja olin juuri nousta lähteäkseni.

"Mitäs sä sit teet?" Beth kysyi viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen.

"Lakihommia."

"Voi vittu", Beth naurahti. "Sä oot niitä kusipäitä jotka koittaa vaan saada meikäläisiä telkien taa ja kuoria vielä rahat päältä."

"Turpa kii huora. Mä koitan pitää tommosia idiootteja just ku sinä vankilan ulkopuolella. Satun valitettavasti tekeen työtä sun jengis pomolle..."

"Jaa Ravenille."

"Aivan."

"Ahaa. No kai sekin tarttee jotain vitun lainoppineita. Voi helvetti."

Huokaisin syvään ja nousin ylös. Nyökkäsin näkemisiin Lashille, joka heilautti kättään vastineeksi salin perältä darts-taulujen luolta. Astelin läpi hämärän salin takaisin ulkoilmaan.

Kirkkaus sai silmäni särkemään, vaikka taivas oli kauttaaltaan pilviharson peitossa. Oli hiostavan lämmin ilma, enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos jälleen olisi ukkosta. Heitin pikkutakkini takapenkille ja löysensin solmiotani. Vaatteet oli lainattu Gabrielilta. Kello lähestyi vasta kolmea, mutta olimme sopineet lähtevämme O'Neilliin viiden maissa jotta valoisaa aikaa riittäisi.

Mustangini odotti minua Cirsberryn pihassa. En viitsinyt avata ovea, vaan hyppäsin autoon. Laitoin avaimen virtalukkoon ja käynnistin auton. Läväytin stereot päälle ja Emperorin Night of the Graveless Souls rääkäisi täyteen menoonsa. Arvelin Glennin lainanneen autoani aamulla, sillä kukaan muu ei varmaan pystynyt kuuntelemaan moista meteliä. Napsautin CD:n pois päältä ja vaihdoin radiolle. Uutiset olivat juuri menneet ja säätiedotus lupaili ukkosmyrskyä. Ihanaa.

"Sähän asiallista musaa kuuntelet."

Käännähdin ympäri ja näin Bethin seisovan aurinkolasit päässään autoni vieressä.

"Turha toivoo että se mun ceedee ois. Yhellä kaverilla vaan on pikkusen päässä vikaa."

"Ai Griffinillä vai?" Beth kysäisi hymyillen. "Nyt mä tunnen sut, tosiaan. Sä oot niitä Swannyn kavereita."

Ei ollut suurikaan yllätys, että nainen tunsi Gabrielin. Swanny oli varmasti koeajanut hänetkin.

"Joo. Mitä vittuu sä vielä haluut?" tiuskaisin. Muistin kyllä äskettäisen iloisen keskustelumme Fallen Angelin puolella.

"Viittisiksä heittää mut tonne Belvedereen. Jos meinaan oot menossa siihen suuntaan."

"No en vittu sinne päinkään", huokaisin. "No, hyppää kyytiin, ei kai siitä ny niin isoo lenkkii tuu."

Beth loikkasi kevyesti autoon ja otti mukavan asennon penkissä. Löin vaihteen silmään ja lähdin paikalta filmaattisesti kumit ulvoen.

"No, kiitti kyydistä", Beth sanoi hymyillen. Hän astui ulos autostani jonka olin pysäköinyt hänen kotikatunsa eteen. Nainen ilmeisesti asui jossakin noista vierelläni masentavina kohoavista vuokramurjuista. "Nähdään tässä joskus, jos vaan satutaan törmäämään. Vaikka Angelissa", hän virkkoi ja iski minulle silmää. "Moi."

"Moi..." mumisin. Katsoin kun hän katosi kerrostalon ovesta sisään. Lanteet seksikkäästi keinuen ja hiukset hulmuten. Pudistin päätäni ihmeissäni. Helvetti, mikä minuunkin oikein on mennyt?

Lähdin kaasuttelemaan kohti Granadaa ja Gabrielin kartanoa. Mustia pilviä alkoi kasaantua eteläisen taivaanrannan ylle.

Viiden maissa olimme jo lähtövalmiita. Kiefer lupasi tulla tällä kertaa mukaamme sisälle, ettei "meitä alkaisi pelottamaan", kuten hän asian ilmaisi. Riemukseni sain huomata, että Scarecrow tuli jälleen mukaamme. Saatoin vain toivoa, ettei hän saisi mitään kohtausta, joka olisi vielä edellisiltaakin oudompi. Ties vaikka puukottaisi lähinnä seisovan...

Scarecrow vaikutti kuitenkin aivan tyyneltä. Minun itsenikin oli aika vaikea uskoa eilisen tapahtumia, jotka nyt vaikuttivat lähinnä pahalta unelta. Glenn ei ilmeisesti ollut itse aivan yhtä rauhallinen: hän näytti kalpealta ja kaikkea muuta kuin innokkaalta lähtemään taloon takaisin.

Kiefer oli vaihdattanut Sacrilegiumin verstaalla jälleen uudet kilvet Chrysleriinsä Scarecrown asentamien tilalle. Samassa paikassa hän oli myös teettänyt väärennetyt paperit, sillä autoa varmaankin alettiin jo pikkuhiljaa kaipailla. Olikin pieni riski körötellä niin helposti tunnistettavalla autolla mihinkään, missä oli mahdollisuus törmätä "miliisiin", etenkin nyt kun niitä oli liikkeellä enemmänkin. Kolme teinityttöä oli kadonnut jäljettömiin parin viime kuun aikana, luultavastikin jonkun pedofiilisedän kelkkaan. Auton maalaus oli kyllä suunnitelmien alla, mutta toistaiseksi saimme vain tyytyä välttelemään poliisin partioautoja.

Hill's Brook oli kuitenkin syrjäisää ja harvaanasuttua seutua, joten teillä tuskin liikkui ketään paria paikallista lukuunottamatta. Lisäksi O'Neillin kartano sijaitsi eristävän metsäkaistaleen takana laajan nummiaukean keskellä, ja lähimpään naapuriin oli turvallinen välimatka.

Jo ajomatkan aikana alkoi sataa kaatamalla vettä ja kun saimme kartanon näkyviimme oli ukkosmyrsky jo päällämme. Se siitä päivänvalosta; oli pimeää kuin yöllä. Talon portti oli jäljiltämme auki ja Kiefer ajoi suoraan pihamaalle.

Purimme varusteemme vauhdilla autosta, sillä ulkona kastui hetkessä. Kyyristellen juoksimme kohti talon katettua pääovea jossa pääsimme sateensuojaan. Kiefer jätti avaimet vanin virtalukkoon. Kartanon ovet olivat tietysti lukossa, sillä olimmehan tähän asti kulkeneet vain ikkunoista.

Näkyvyyttä oli tuskin laisinkaan ja patsaat pihamaalla näyttivät aivan eläviltä sateen keskellä.

"Eiköhän mennä sit siitä olohuoneen ikkunasta takas sisään?" Glenn kysyi. "Se tais jäädä auki?"

Loikimme takaisin sateeseen ja salin ikkunan alle. Pihanurmi oli hoitamatonta ja upottavaa, ja sain keskittyä kunnolla etten olisi liukastunut ja kaatunut. Scarecrow väänsi veitsensä avulla jumittuneen ikkunan auki ja kiipesimme peräkanaa sisälle.

Kuoleman löyhkä tulvahti sieraimiimme kuin isku päin kasvoja.

"Hyi saatana", Kiefer manasi kakoen. "Ainakin se teiän raato haisee."

"Totta vitussa se haisee jos se on täällä kaks viikkoo maannu", vastasin.

Sisällä oli vielä hämärämpää kuin ulkona ja aloimme kaivella esille taskulamppujamme. Kuulimme ympäriltämme rapinaa kun rotat pakenivat huoneesta.

Glennin käsi osui ensimmäisenä taskulampulle ja hän sai huoneeseen valoa. Glenn ohjasi valokiilan O'Neillin mummon ruumiiseen huoneen nurkassa. Paitsi että ruumis ei ollutkaan siellä. Gabrielin patsas katseli meitä moittivana.

"No johan on perkele", Glenn huokaisi. "Missä se o?"

Sain itsekin lamppuni päälle ja annoin valon kiertää huonetta.

"Heh, se teiän mummeli on varmaan lähteny kävelylle", Kiefer naurahti.

"Joo, mutta minne", vastasin, eikä minua naurattanut.

Lattia oli edelleen kuivuneen veren peitossa ja Glenn valaisi tahraa. "No tossa se vielä eilen makas." Glenn katsoi minua ja Kieferiä. "Joo vittu ny se on varmaa. Täällä on vittu joku ruumiinsyöjä tai nekrofoobi vai mikä se ny-"

"Nekrofiili?" ehdotin.

"Nii ja se keräilee ruumiita tuolla kellarissa."

"No ihan varmaan", Kiefer naurahti. "Ja kohta se lisää meiät kokoelmiinsa, niinkö?"

Glenn katsoi kaveriaan vakavana. "No vittu kelaa ny vähä! Missä sen vartijan ruumis o? Se mikä oli tossa oven eessä?!?"

Äkkiä Kieferkin vakavoitui. "No ei perse. Sano ny Anselmo mitä täällä tapahtuu. Eihän tässä vittu oo mitään järkee. Eihän täällä ny voi asua mitään ruumiinryöstäjiä."

"Juuei." Kuulostelin korva tarkkana, koko ajan varmana että eiliset äänet palaisivat. Mutta nyt kuuluva rapina oli taatusti rottien aiheuttamaa, sillä ne olivat löytäneet tiensä seinien väliseen tilaan ja ravasivat siellä edestakaisin. "Hei ny täytyy pitää pää kylmänä. Katotaan tää talo läpi ja kaikki helvetin kannipaalit saa kuulan kalloonsa, jooko? Ei mitään paniikkikohtauksia. Psykopaatit kylmäks."

"Joo, kai se nii o tehtävä", Kiefer myönsi. "Mitenkäs täällä noita kerroksia on?"

"Kaks plus ullakko edelleen", Glenn sanoi. "Ja kellari kans. Se voi olla aika iso."

"Mä ja Kief tsekataan noi yläkerrokset, ku meillä on aseet molemmilla", ehdotin. "Ota sää Glenn toi Scarecrow matkaas ja kattokaa kellari?"

Glenn kohautti harteitaan ja Scarecrow seisoi vain hiljaa.

Sanaakaan sanomatta Glenn ja Scarecrow alkoivat etsiä pääsyä kellariin ja Kieferin kanssa hipsimme portaille vievälle pikkukäytävälle. Mikään kiire meillä ei ollut. Tunnelma oli aavemainen.

Purin hampaani yhteen astuessani ensimmäiselle porrasaskelmalle: laudoitus natisi uhkaavasti ja tyhjässä talossa se (toivottavasti) kuulosti hälyttävän äänekkäältä. Glenn loi meihin vihaisen silmäyksen keittiön suunnalta metelöintimme vuoksi. Lattialuukku ja portaat kellariin olivat keittiön maton alla. Hiivimme portaita ylös niin hiljaa kuin kykenimme. Portaat kiersivät oikealle, ja pian menetimme näköyhteyden keittiöön. Saavuimme toisen kerroksen halkaisevaan käytävään, joka jatkui vain yhteen suuntaan. Portaikko oli näet aivan talon pohjoispäädyssä. Puiset tikapuut johtivat ylös ullakolle. Valaisin käytävää lampullani.

Sanaakaan sanomatta vedimme Kieferin tulitikuilla pitkää tikkua siitä, kumpi saisi tutkia ullakon. Hävisin tietysti ja toisen kerroksen puolenkymmentä huonetta odottivat minua. Kiefer avasi varovaisena kattoluukun ja kömpi ullakolle. Jäin seisomaan yksin pimeään. Jostain yläpuoleltani Kieferin ääni mumisi: "Voi helvetti, täällähän on ihan ihme romua..."

Käytävälle oli levitetty paksu samettimainen matto, joka näytti olevan tumman violetti. Se onnekseni vaiensi askeleitteni äänen. Edellisenä iltana kuulemamme askeleet olivat siis ilmeisesti tulleet jostain huoneesta, sekä portaista. Tai ehkä äänet olivatkin tulleet kynsistä? Vähän Freddy Krueger-tyyliin...

Minun teki mieli lyödä mielikuvitustani.

Kerroksessa oli ilmeisesti viisi huonetta plus wc: kaksi huonetta molemmin puolin ja viides käytävän päädyssä. Ikkunoita ei käytävälle ollut ja katossa roikkui kaksi pimeää lamppua. Siis öljylamppua. Ajatus, että omasta lampustani loppuisivat paristot, kuiski jossain aivojeni kolkassa. Olihan minulla toinenkin setti paristoja, mutta niiden vaihtaminen pimeässä olisi varmasti kivaa.

Työnsin vasemmalla puolellani olevaa, raolleen jäänyttä ovea. Se avautui vaimeasti narahtaen. Osoitin Berettallani huoneeseen ja sohin villisti ympärilleni taskulampulla. Huone tuntui olevan tyhjä. Se oli ilmeisesti kirjasto ja/tai lukusali. Huoneen nurkassa oli tiilistä muurattu takka, joka ilmeisesti oli jotenkin yhteydessä alakerran salin kamiinaan. Huoneen seinustoilla oli vankkoja puisia kirjahyllyjä täynnä erilaisia teoksia. Kaksi ruudullista ikkunaa antoivat näköalan puutarhaan ja talon takapihalle. Takan edustalla oli nojatuoli ja keskellä salia lasipöytä, jota ympäröivät sohva ja toinen nojatuoli. Takan edustalla nojatuolin vierellä oli pienempi, kullattukehyksinen lasipöytä, jonka päällä oli avoinainen paksu kirja. Vilkaisin kirjaa ohimennen. Painofontti oli iänikuista ja kieli ilmeisesti vanhanaikaista ranskaa. Vaikka ranskaa osasinkin, en ymmärtänyt juuri pätkääkään. Vilkaisin kirjan selkämystä, jossa luki hopeisin kirjaimin: Ludvig Prinn: De Vermis Mysteriis // Lully: Ars Magna et Ultima. Kurtistin kulmiani ihmeissäni. Kirjan alla oli toinenkin, pienempi teos, suljettuna. Yllätyksekseni kannen teksti oli kreikkaa. En ole varma miksi, mutta nappasin tuon pienemmän kirjan, jonka kansi tuntui olevan nahkaa, ja tungin sen takkini povitaskuun.

Poistuin huoneesta ja astelin sisään vastapäisestä ovesta unohtaen hetkeksi kaiken varovaisuuden. Myös tämä ovi narahti vihaisesti. Jähmetyin kauhuissani, sillä huone oli täynnä ihmisiä. He seisoivat äänettöminä ja paikoillaan pimeässä. Säikähtäessäni lamppu lipesi hansikoidusta kädestäni ja huoneessa hämärtyi. Kirosin mielessäni ja tunsin adrenaliinin vaikutukset elimistössäni. Sympaattinen hermosto sai vauhtia. Näin vain miesten ja naisten tummat silhuetit uhkaavina edessäni. Sydämeni jätti varmasti lyönnin väliin ja löi kymmenen putkeen heti perään. Hyvä ettei raukka parka pysähtynyt lopullisesti.

Huudahdin kauhuissani, tai paremminkin kiljaisin ja sen kummemmin ajattelematta latasin kaksi luotia lähimmäisen tyypin naamaan. Berettan suuliekit valaisivat huoneen sekunnin murto-osaksi. Miehen aivot näyttivät pöllähtävän ulos takaraivosta vieden mukanaan puolet päästäkin.

Lähes samaan aikaan yläkerrasta kuului Kieferin sotahuuto, jota seurasi tiheässä tahdissa kaksi laukausta. Lasia särkyi ja jotain tai joku kaatui äänekkäästi kolisten. Äänet tuntuivat kuitenkin päässäni hyvin etäisinä, sillä keskitin kaiken tahdonvoimani itseni hillitsemiseen.

Katsoin eteeni äimistyneenä. Mielestäni oli epärealistista, että päähän ammuttu mies seisoi edelleen edessäni. Itseasiassa kaikki muutkin huoneessaolijat vain seisoivat hiljaa paikoillaan.

"Ei vittu..." puuskahdin epäuskoisena. "Vittujen vittu. Mallinukkeja..."

Kaappasin lamppuni ja valaisin huonetta. Mallinukkeja. Helvetti soikoon, huone oli täynnä puettuja mallinukkeja. Ne seisoivat kasvottomina ja tikkusuorina yllään mitä upeimpia vanhanaikaisia pukuja aina valkoisesta häämekosta synkkään mutta koristeelliseen suruasuun. Yhdeltä puisista nukeista puuttui puolet päästä. Kuulin juoksevia askeleita rapuista ja arvelin tulijoiden olevan Glenn ja Crowley. Astuin ulos huoneesta ja suljin oven perässäni. Äkkiä muistin ylhäältä kuuluneet laukaukset.

"Kief?" huudahdin ja nousin tikapuille. Koetin nostaa luukkua katossa, mutta se oli jumissa. Glenn ja Scarecrow pöllähtivät ylös portaikosta.

"Mitä helvettiä täällä tapahtuu?" Glenn kysyi huohottaen.

"En tiiä. Tää luukku on jumissa ja Kief toisella puolen. Ja siellä ammuttiin."

"Kiieeff??" Glenn karjaisi.

Kieferin vastaus tuntui kuuluvan jostain hyvin etäältä: "Voi helvetti. Oottakaas."

Ylhäältä kuului lähestyviä askeleita ja sitten rapinaa ja kolinaa. Hetken kuluttua luukku aukesi ja Kiefer kurkisti alas.

"Vittu jätkät, tulkaas kattoon."

Könysimme peräkanaa ylös ullakolle. Paikka oli todellakin täynnä kaikenlaista roinaa. Koko ullakko oli yksi suuri huone. Molemmissa päädyissä oli ilmeisesti pienehköt ikkunat, mutta pohjoisen puoleinen oli tavarapinojen takana. Vastakkainen taas oli sirpaleina ja sen puiset karmit olivat säpäleinä. Ullakolla oli jos jonkinlaista tavaraa: antiikkisia aseita, huonekaluja, vaatteita, pahvilaatikoita, joissa oli niissäkin vaikka minkälaisia esineitä. Muutama niistä oli juuri pudonnut luukun päälle ja kaksi oli auennut. Toinen oli täynnä kirjoja ja toisessa oli ilmeisesti hopeinen astiasto. Oli täytettyjä eläimiä kuten koinsyömä puuma ja joitain haukkoja, sekä antiikkinen karttapallo joka oli tehty pronssista. Eteläisen ikkunan edustalla oli joku suuri ja raskastekoinen pöytä. Juuri sen luo Kiefer meitä viittoi kuumeisesti.

Kävellessämme suuren huoneen toiseen päätyyn Glenn kysyi:

"Sano ny mitä helvettii sä täällä räiskit ympäriis? Ainakin neljä kutia?"

"Neljä?" Kief ihmetteli. "Mä ammuin kaks. Haulikolla."

Kysymykset kuitenkin unohtuivat siltä seisomalta, kun huomasimme että suuri pöytä olikin harmaa kivinen alttari. Ja alttarilla makasi hyvin nuori tyttö käärittynä valkeaan harsoon. Huokasin ihmeissäni. Vilkaisin ikkunaa alttarin takana. Toinen Kieferin laukauksista oli levinnyt kolmenkymmenen sentin alueelle ikkunan ylpuolelle. Toinen oli vienyt ikkunasta karmit ja lasit.

"Ketäs muuten hivottelit?" kysyin. "Et kai tota tyttöö."

"Juuei. Sehän tässä outoo onkin. Nousin tänne ylös ja kattelin tietty vähän ympärilleni. En mä aluks mitään huomannu kun täällä on niin paljon roinaa, mutta vittu että säikähin ku tossa seiso joku häiskä tossa-" Kiefer selitti.

"Joku häiskä?" Glenn toisti. "Missäs vitussa se nyt on?"

"Kai se makaa tuolla pihassa pää hauleja täynnä", Kief sanoi. "Ei se kyllä ääntäkään pässtänyt enkä oo ihan varma että osuinko."

Vilkaisin ikkunasta alas ja valaisin pihamaata lampulla. "Ei vittu täällä ketään näy. Ja matkaa maahan on metrikaupalla. Sitkee jätkä se on ollu", tokaisin.

"Vittu, avaimet on autossa", Glenn muisti. "Jos se menee sinne ja pöllii meiän vanin?"

Auto näkyi ikkunasta vasemmalla puolella. "Ei näy mitään", tiedotin. "Tuupas tänne väijjyyn sen haulikkos kaa Kief. Jos se vaikka yrittäs jotain."

Scarecrow katseli mietteliäänä tyttöä, ja me muutkin käännyimme takaisin alttarin ääreen. Kief jäi vartioimaan pihamaata.

Alttari oli päältä aivan tasainen, mutta sen jalusta oli taidokkaasti koristeltu, ilmeisesti raamatullisilla aiheilla. Tyttö makasi aivan liikkumattomana. Otin hansikkaani pois ja tunnustelin varovaisena tytön ihoa.

"Kylmä on", sanoin hiljaa. "Mitä se mies oikeen teki?" kysyin Kieferiltä.

"Se vaan seiso siinä, selkä muhun päin kai", Kief selitti. "Se ei liikunu mihkään kun valasin sitä lampulla. Mutta heti kun nostin haulikkoo ni sehän vittu ponkas tota ikkunaa päin. Säikähin siinä niin että eka laaki osu melkeen kattoon ja toinen oli varmaan vähän myöhässä sit..."

"Sä et siis osunu?" tiukkasin.

"No varmaankaan en..."

"Näyttää jätkät siltä, että me ratkastiin se niitten pikkutyttöjen katoomistapaus", Glenn pohti. "Meinaan vaan, että eikös toi oo se mikä helvetin Ewansin likka ny olikaan. Pärstä oli lehessä tässä pari päivää sit. Eihän siitä oo viikkookaan ku se katos."

"Saatat kyllä olla oikeessa", myönsin.

Valaisin tyttöä lampulla ja silmäilin häntä tutkivasti. Hän oli alasti harson alla. Häpykarvoitus oli vasta alkanut kehittyä, ja rinnat olivat vain pinet kohoumat.

"Kaksitoista?" kysyin.

"Lehden mukaan kolmentoista", Glenn vastasi.

Ewansin tytön käsivarsissa ja vasemmassa kyljessä näytti olevan häijynnäköisiä, rosoreunaisia jälkiä. Käsissä neljä kummassakin, kyljessä kolme.

"Onksitä viillelty jollain?" Glenn silmäili haavoja otsa kurtulla ja siveli parransänkeään.

Kohautin olkiani. "Ainakin puukko on ollu vähän tylsä siinä tapauksessa."

Scarecrow ei ollu sanonut sanaakaan koko aikana. Hänen ilmeensäkään ei ollut suuremmin vaihdellut. Hän seisoi mykkänä silmät tuikkien hatun lieren alta. Hän ojensi etu- ja keskisormensa ja laittoi ne tytön kaulalle.

"Kuollu?" Glenn kysyi. Crowley nyökkäsi.

"Kai se psykopaatti on koittanu siivoilla jälkiään meiän eilisen visiitin jälkeen", pohdin. "Ja oli kai aikeissa viiä tänkin pois." Vilkaisin muita kysyvästi. "Eikös se jotenkin selittäis ruumiitten katoamiset?"

"Juu-u", Kief pohti ikkunan äärestä. "Mitäs ny? Sitä tyyppii ei oo näkyny eikä kuulunu. Kai se on luikkinu jo tonne sateeseen jonnekin."

"Ai niin joo", Glenn sanoi, muistaen äkkiä jotain. "Ne kaks raatoo, se mummu ja vartija ei tosiaan kadonnu mihkään. Siellä ne makas vieretysten viinikellarin nurkassa. Ja siellä oli kaks muutakin ruumista. Jotain jätkiä."

"Mulla jäi pari huonetta tsekkaamatta ku Kiifferi alko sotimaan täällä ylhäällä. Katotaan ne vielä ja sit häivytään?"

Kenelläkään ei ollut ilmeisesti mitään vastaansanomista ja vaitonaisina poistuimme alttarin luolta.

"Saatana että osaa olla aavemaista", Glenn mutisi vielä ennen kuin lähdimme. "Eihän tämmöstä tapahu oikeesti..."

"Bingo..."

Kiefer asteli virelleni. "No voi sun ss-" hän huokaisi, kun näki lamppuni valokiilan osoittavan kahta nuoren tytön alastonta ruumista. Olimme talon työhuoneessa, makuuhuone oli ollut tyhjä ja käyttämättömän näköinen. Ruumiit makasivat tammipuisella pöydällä mustan koristeellisen ruumisarkun vierellä. Arkun kansi oli auki. Tyttöjen ruumiit olivat aivan kalpeita ja oudon vahamaisen näköisiä. Kenenkään ei tehnyt mieli edes hipaista niitä, vaikka kaikilla oli käsissään hansikkaat.

"Eli summa summarum", aloitti Kief. "Täällä asu joku pedofiili. Tai nekrofiili. Eka se tappo sen mummon pois tieltä, ja alko sit asuun täällä ja tekeen hommiaan. Se vartija taas oli täys taulapää ja vahti kuollutta mummoo. Tai sit oli juonessa mukana. Me tultiin tänne riehuun ja se tyyppi yritti siivota jälkensä ja sit lähti pötkiin pakoon? Eikös?"

"Aika hyvä selitys", Glenn myönsi. "Ei tässä parempaakaan tuu mieleen. Lähetään vittuun täältä."

Ehdotus sai täyden kannatuksen ja marssimme kohti ovea. Ennen kuin seurasin muita minun oli pakko vilkaista arkkua lähemmin. Se näytti tavattoman arvokkaalta ja koristellulta. Ruumisarkun kansi oli egyptiläisten sarkofagien tavoin koristeltu "asukkinsa" kasvojen mukaisiksi, tässä tapauksessa nuoren ja kauniin naisen. Kannen alaosaa hallitsi kaiverrettu krusifiksi. Arkku oli vuorattu sametilla, mutta oli vaikeaa sanoa oliko vuoraus uusittu. Omituinen mullan ja homeen tuoksu nousi ruumisarkusta.

"Anselmo perkele, nyt vauhtia!" kuului Glennin ääni portaikosta.

Seuraavan yön nukuin suuremmin unia näkemättä ja heräsin kiljuvaan nälkään. Yritin tyydyttää vatsani vaatimukset parilla paistetulla kananmunalla ja leivällä. Rävelsin yksin ja unisena Gabrielin keittiössä. Kief ja Glenn olivat jossain asioillaan pyörimässä, tietysti minun autollani. Teki oikein pahaa ajatella kuinka he aina kurittivat Mustang-parkaani Granadan mutkaisilla hiekkateillä tai Belvederen asvalttisuorilla.

Mikroaaltouuni ilmoitti kahvini olevan valmista. Olin siis lämmittänyt Glennin aamulla keittämän kahvin uudelleen, laiska kun olin. Se maistui lähinnä kauhealle.

"Huomenta, päivänsäde", Gabriel tervehti keittiön ovelta. "Oliko rankka ilta."

"Juu..."

"Kerro nyt vähän. Berettallasi oli ammuttu kaksi laukausta..." Gabriel uteli.

"No vittu kai sää nyt senkin oot jo ehtiny tarkistaa", puuskahdin.

Gabriel vain naurahti.

"No okei Swanny. Jos haet mun takin niin voin vähän valaista eilistä."

Gabriel katosi kysyvä ilme kasvoiltaan eteishalliin ja palasi hetken kuluttua nahkatakkini kanssa juuri kun olin saanut suuni täyteen kuivaa leipää. Hän odotteli tyynesti, että saisin suuni tyhjäksi. Koetin viittoa häntä vilkaisemaan takkini povitaskuun.

Gabriel nappasi punertavakantisen kirjan esille taskusta. "Mikäs tämä..?"

"Nho shitä mmä abattelin shulta kysyä", mumisin suu täynnä. "Mikhä shhe o?"

"Kreikkalaisia aakkosia... Necronomicon?"

Katsoin Swannya kysyvä ilme kasvoillani, ja hän vastasi siihen vielä tuplasti ihmettelevämmällä ilmeellä.

"Mistä helvetistä tää on?" Gabriel tiukkasi. "Tajuuksää mikä tää on?"

Sain suuni tyhjäksi. "No en oikeestaan. Siks mä sen sulle toinkin, kun se vaikutti niin kummalta."

"Kummalta? No tosiaankin. Ootkos selannu sitä yhtään?"

"En paljoo ehtiny", vastasin imeissäni ystäväni kiihtyneisyydelle. Gabriel näytti minulle kirjan sivuja. Ne oli kirjoitettu jollain ruskealla musteella, kreikaksi.

"No ihan kun se ois kirjotettu käsin..." mumisin. "Mutta mitäs ihmeellistä siinä on? Jos se on vanhempi kuin painotekniikka. Tai joku päiväkirja."

"Necronomicon. Katso. Katso näitä sivuja", Gabriel intti ja piti kirjaa lähes nenässäni kiinni. Se haisi ikään kuin sienelle tai jollekin. Sivut olivat hieman läpiväkyviä ja-

"Aivan", Gabriel sanoi nähdessäni että tajusin homman ytimen. "Nahkaa", Gabriel sanoi. "Sivut ovat nahkaa, vai pitäisikö sanoa ihoa?"

"Hyi helvetti. Ei kai ihmisen?"

Gabriel kohautti harteitaan. "Ja teksti on verta."

Olin äimistynyt.

"Katsos nyt. Al Azif. Al Azif, sanooko mitään?"

"No ei sitten yhtään mitään", vastasin.

"Al Azif kirjoitettiin joskus vuonna seitsemänsataa ja rapiat Damaskuksessa. Eräs hulluna pidetty arabi nimeltään Abdul Alhazred kirjoitti sen silloin. Kirjoitti sen ihmisen nahalle, ihmisen verellä."

"No kyllä se vähän hullu varmaan olikin. Mutta jos toi on se Altshirvi vai mikä ny olikaan, niin kerropas Swanny miks se sit on kreikan kielellä eikä arabiaksi?"

Gabriel naurahti. "Vitun tollo. Ei tää se alkuperänen oo. Vaan täydellinen kopio siitä, kreikan kielelle käännettynä. Teoksen nimi on kreikaksi Necronomicon. Joku on nähny vähän vaivaa tän tekemisen kanssa. Ja nyt, jos sallit, niin kysyn että mistä vitusta sää tän ongit?"

Selitin Gabrielille koko tarinan.

Muistelin hymyissä suin kuinka isoilla kierroksilla Gabriel oli eilen käynyt nähtyään sen - mikä se nyt olikaan? - Necronomiconin. Niin, ja kuultuaan meidän tarinan. Se oli ollu ihan sekasin koko lopun päivän. Soitellu ympäriinsä. Minua hieman jännitti, että se vielä sotkis meidän nimet tähän kaikkeen, mutta ei kai sentään. Ravenillekin se oli pirauttanut, ja vittu kalju äijä oli itsekin saanut hepulin. Tänään se ei ollut edes tullut Cirsberryyn antamaan minulle työtehtäviäni. Tunnin lorvittuani toimistossa päätin valua Fallen Angelin puolelle.

Baari oli tyhjä. Lash istui baarijakkaralla ja katsoi jotain futiskoostetta televisiosta. Morjestin häntä ja mies maleksi baaritiskin taa. Hänen kätensä ojentautui jo sen yleisimmin käytetyn Carlsbergin hanan kahvalle, mutta pysähtyi kun ravistin päätäni.

"Ajattelin hieman sivistää itseäni. Laitappas jotain hienoa, sanotaanko skottilaista laatua tänään."

"McEwan's? Tai ehkäpä Guinnessia, Irlannista?" Lash kysyi.

"Laita tuoppi molempia", virnistin.

"Vapaapäivä tänään?" Lash kysyi naurahtaen.

"Tavallaan."

Olin jo lähestymässä kymmenettä olutlaatua Brittein saarilta. Oluttutkimukseni olivat siis hyvässä vahdissa. Tällä hetkellä oli tutkimusten alla Irlantilainen Harp-olut. Selailin päivän sensaatiolehteä siinä samalla aikani kuluksi. Baari oli edelleen tyhjä.

Äkkiä lehden tutkiskeluni katkesi, kun tuttu ääni selkäni takaa puhutteli minua:

"Okei. Mä oon Elisabeth Curley, ja olen pornomalli. Sori jos olin viimeks vähän vittumainen."

Katsahdin olkani yli ja näin Bethin katselevan minua kujeileva ilme kasvoillaan.

"Joo, no ei se mitään", vastasin. "Istu perseelles nyt kiireemmäksi aikaa."

"Ei tässä oo mitään kiirettä", nainen vastasi. "Hei Lash, tuoppi kaljaa ja pari tequilaa!"

Keskustelu aaltoili aiheesta toiseen ja olimme molemmaat enemmän tai vähemmän kauheassa kännissä kun päivä lähenteli iltaa. Lash oli takavarikoinut Mustangin avaimet jo puolelta päivin.

"Kuule Anselmo, eiköhän lähdetä kattoon sitä mun kämppää?" Beth ehdotti.

Suostuin siltä istumalta, olin jo siinä kunnossa että "no turning back". Nousimme huojuen ylös. Kehoitin Lashia tilaamaan meille taksin.

Teeveen paikalliskanava oli lipsahtanut uutisten puolelle ja paikkakuntalaisille tuttu uutistenlukija selitti asiallisella äänellä lähipäivien tapahtumia. Ne eivät ylittäneet minun tajuntani kynnystä - kunnes:

"...ja selittämättömät katoamistapaukset Hill's Brookin alueella jatkuvat", uutistenlukija selitti vakavalla äänellä. "Eilen illalla kotimatkallaan ollut kolmetoistavuotias Tina Sister Weis katosi samalla oudolla tavalla kuin kolme hänenkaltaistaan nuorta tyttöä on aiemmin hävinnyt jäljettömiin seudulla. Poliisi kehottaa vanhempia valvomaan lastensa liikkumista ja etsintöja alueella tehostetaan. Kaikkia asiasta tietäviä kehoitetaan ottamaan yhteyttä paikalliseen poliisiin numerosta... ..."

Copyright (c) 2000 Anssi Nieminen. All rights reserved.

palautetta novellista