Mörkö

Juha Lehtinen

1

Odoteltiin valoissa. Maisteri oli ensi kertaa mörön ratissa ja sen huomasi.

Se ei muutenkaan ollut automiehiä, oli Pynnönen pannut merkille. Luotiliivit se oli saanut vasta aamulla ja ne, parinkymmenen yli kivunnut lämpö ja ajojännitys olivat huono yhdistelmä tähän saumaan: Maisterin otsa lainehti litimärkänä.

Pynnöstä olisi huvittanut ellei tilanne olisi ollut niin tuiki täpärä. Heti valojen vaihduttua piti kääntyä pääkadulle ja saman tien koukata tientukkeeksi poikittain, jotta perä saatiin pankin kongin kohdalle. Siitä sitten perse edellä pihaan, pitkin käytävää jossa kummallekin puolelle jäi kymmenkunta senttiä ilmaa. Se ei ollut kaikkein yksinkertaisin temppu tottuneellekaan kuskille.

- Ei jumalauta! kuului yhtäkkiä takaa Mällisen kitalakiääni. Pitkäraajainen kesäisesti vaatetettu muija käveli vastapäistä jalkakäytävää, lanteet keinuen kuin muotinäytöksessä.

- Niinpä näkyy, Pynnönen vahvisti vähän laimeasti, se oli jo sen verran vanhempi. Maisteri ei sanonut mitään; se piti koko ajan kättään tärisevällä vaihdekepin nupilla, valmiina heittämään ykköstä silmään.

- On siinä liha jalossa muodossansa, Mällinen maiskutteli.

- Kyllä pelti taas kolisee kun ämmien vaatteet vähenee, Pynnönen sanoi, enemmänkin Maisterille, otti samalla kännykän telineestä, haki numeron ja nosti korvalleen. Maisteri vilkaisi vähän sillä ilmeellä, että keksitpä ajan soittaa; kohta se kaipaisi kipeästi ajo-ohjeita.

- Mutta niitä vähiä iloja mitä tässä duunissa helteillä on, Mällinen sanoi ja rojahti penkkinsä selkänojaa vasten. - Kiva taas istua autossa liivit päällä. Mutta saapahan ainakin seurailla aurinkoisen kaupunkimme ihanaisia naisia.

- Kyllä mää kuule luulen että liivit jää pukukaappiin jos tällasia ilmoja alkaa oleen, Pynnönen julisti vakaumuksella ja jatkoi samalla nuotilla puhelimeen: - Joo mörkö olis tulossa.

Valot vaihtuivat vihreiksi.

- Siitä sitten vaan aivan rauhallisesti, Pynnönen sanoi.

- Jättäis vaan muijatkin liivinsä pukukaappiin, Mällinen nauroi itsekseen.

Nytkähdettiin liikkeelle. Maisteri käänsi vasemmalle, ensin hieman liian lähelle pääkadun liikenteenjakajaa ja joutui loiventamaan. Se meinasi vaihtaa kakkoselle mutta suojatiellä parveili ihmisiä kuin aisaa.

- Venaa noi ensin, sitten vaan tiukka vasempaan, kylmästi tota vaatepuotia kohti, Pynnönen opasti.

- Niin toi Leenan Muotihuone, Maisteri varmensi naama kalpeana, vaikkei siinä muitakaan vaateliikkeitä ollut.

- Se. Nokka vaan ihan jalkakäytävän reunaan kiinni

Kadunylittäjät loppuivat ja matkaa jatkettiin. Maisteri sai mörön kunnialla poikittain, mutta kun piti lähteä peruuttamaan, se ei löytänyt pakkia.

- See on vähän jäykkä. Koita nykästä sillai terävästi ja täsmällisesti, Pynnönen neuvoi.

Maisteri riuhtoi ja repi hädissään. Oikealle alkoi muodostua autojono, joku jo tööttäsi, ja Maisteri sähisi: saatanan saatana. Se oli ensimmäinen kerta, kun Pynnönen kuuli sen kiroavan.

- Kyl noi pojat kuule odottaa, ei ne tällasen tankin päälle lähde rynniin, Pynnönen rauhoitteli.

Pykälä loksahti koloonsa ja Maisteri löysäsi kytkintä vähän rohkeasti, liikahdettiin äkkinäisesti taaksepäin. Maisteri hölläsi vastaavasti kaasua ja taas vähän hytkyttiin.

Pynnönen seuraili tilannetta tyynesti sivupeileistä.

- Kun vaan molemmilta puolin näet porttikäytävän reunat niin hyvin menee.

Maisteri kurkotteli sivupeileille kaula pitkänä, puolelta toiselle totisin ilmein kuin olisi seurannut tiukkaa tennismatsia. Mörkö jurrasi hitaasti taaksepäin. Sitten tuli stoppi.

- Joo en huomannu sanoo, se rotvalli on aika korkee, Pynnönen sanoi.

Maisteri painoi kaasua ja takapyörät pompahtivat jalkakäytävän reunan yli. Samassa piti kuitenkin tempaista liinat kiinni, sillä ihmisiä puikkelehti perän takaa.

- Sieltä ne kusipäät hyppii aina viime tingassa, Pynnönen manasi.

- Tulee aika litteetä jälkee jos jää pää väliin, kuului Mällisen ääni takaa. Se tuntui melkein nautiskelevan sellaisesta mahdollisuudesta.

- Tuleeks niitä vielä, Maisteri kysyi ääni paksuna.

- Tää puoli ainakin näyttäis olevan selevä, Pynnönen sanoi sivuikkunasta vilkaistessaan.

Ryömittiin taas taaksepäin. Maisteri sai perän käytävännurkkien väliin ja hetken aikaa näytti sujuvan hyvin. Kohta oltiin kokonaan sisässä, keltaisenharmaa seinä peitti molemmat sivuikkunat ja liukui tasaisesti poispäin.

- Menee kuin vanhaan ihmiseen, Mällinen luonnehti.

- Pidät vaan molempia peilejä koko ajan hollilla, siellä ei ole liikoja tiloja, Pynnönen sanoi.

Parin metrin kuluttua huomattiin, että mörkö oli sittenkin vinossa: oikea takakulma oli seinässä kiinni.

- Saatanan perkele, Maisteri noitui.

- Otat vaan rauhassa vähän eteenpäin, Pynnönen sanoi.

Maisteri ajoi muutaman metrin kadulle päin ja oikaisi samalla, taiteili taas hetken vaihdekepin kanssa, ennen kuin peruutusvaihde suostui menemään päälle.

- Siinä on nyt sitten vielä sekin vittumaisuus että se aukko ei o ihan linjassa, se on puolisen metriä menosuunnassa oikeella, Pynnönen sanoi.

Maisteri tuntui kuitenkin saaneen juonesta kiinni, jopa siinä määrin että osasi adrenaalihumalansa alta nähdä takana tyhjää pihaa ja sen takana pelkkää terässeinää.

- Eikö ne avaakaan sitä sulkua? se ihmetteli.

Pynnönen vilkaisi myös peilin kautta:

- No jumalauta, onko se Tuominen runkulla vai mikä saatana siellä maksaa.

Pynnönen näpytteli numeron ja kailotti kännykkään: täällä me nys sitten oltais mörön kanssa täällä sulun edessä, ninettä saiskos sen oven auki?

Mällistä nauratti. Maisteri pyyhki otsaansa paperipyyhkeellä, se oli jo oppinut varaamaan niitä aika nipun taskuunsa. Se näytti rennommalta kuin vielä minuutti sitten, kai helpottuneena omasta huomiokyvystään.

- Täytyy hetken varrota, Pynnönen sanoi lopetettuaan puhelun. Samassa ovet kuitenkin lähtivät aukeamaan, kääntyivät haitarimaisesti nippuun molemmille sivuille kuin esiriput.

- No niin, nääks ny sen oviaukon, Pynnönen kysyi.

- Kyllä tää jo tästä, Maisteri sanoi.

Viimein oltiin sulussa; ovet menivät heti kiinni mörön nokkaa hipoen. Pynnönen näpytteli koodin paikantimeen ja Maisteri veti nupista moottorin sammuksiin, huokaisi sitten antaumuksella kun hiljaisuus tuli: huh huh.

- Ottiko koville, Pynnönen kysyi.

- Kyllä aika saatanan sihtaaminen oli.

- Eka kerta siinä pahin onkin. Toiseen osaa jo asennoitua.

- Ekalla jännittää mutta tokalla on jo vanha tekijä, paitsi jos ekalla ei stondannu, Mällinen filosofoi ja avasi painavan teräsoven. Hypittiin alas ja yritettiin luikerrella mörön ja seinän välistä takapäähän.

Sulussa oli hallikaiku lyhyellä viiveellä. Vaihtohuoneen liukuovi oli auki ja Tuominen näkyi puuhastelevan jotain lasin takana, moikattiin sitä kättä heilauttamalla. Mällinen alkoi aukoa mörön nostolippaa ja Pynnönen nosti sulun lavahissiä, se oli aina niinpäin kuin ei pitäisi. Maisteri seisoskeli vähän toimettoman näköisenä.

Pyörillä liikkuvia suuria rahakontteja oli tusinan verran, mutta tyhjinä niitä oli kevyt liikutella. Muutamassa minuutissa kontit oli siirretty möröstä vaihtohuoneeseen ja homma siltä osin selvä. Pynnönen heilautti kättään Tuomiselle ja luikkasi: oolrait. Tuominen nosti lapaansa laiskannäköisesti.

- Ja nyt appeelle, Pynnönen sanoi.

Odoteltiin, että Tuominen sai ovet auki ja lähdettiin. Eteenpäin oli helppo ajaa porttikäytävän kapeudesta huolimatta, se tuntui melkein jotenkin kohtuuttomalta kun peruuttaminen oli ollut niin hankalaa.

Käännyttiin pääkadulle ja valoista oikealle. Mällinen kohottautui puoliksi seisomaan silmäilläkseen Cumuluksen edessä purjehtivaa hyvännäköistä punapäätä, sen pyöreä peppu keikkui niin hemaisevasti tiukoissa farkuissa, että Pynnönenkin vahtasi pitkään.

- Se olis kaks työntöö ja tuijotus, Mällinen hekumoi.

Maisteri ei paljoa kerinnyt katselemaan, sillä oli täysi työ mörön pitämiseksi kurssilla. Eikä siinä mitään, mörkö oli kiikkerä, vaappuvainen, huono ajettava. Ja iso: painoa tyhjänäkin niin että hirvitti. Kori oli panssaroitu vanhan pohjan päälle eikä tasapainotuksia oltu pahemmin mietitty.

- Hyvinhän se alkaa sujua, Pynnönen sanoi kuitenkin.

- Kyllä tää aika saatanan mörkö on, Maisteri sanoi ja pyöritteli päätään.

- No syksyllä tästä päästään eroon, pitäis tulla Saksasta ihka uus panssariauto, Pynnönen sanoi.

- Mihinkäs mörkö sitten joutuu, maisteri kysyi.

- Kai tää Viroon myydään.

- Saa mafia hyvän keikka-auton, ei pysty luodit ei pommit, Mällinen sanoi.

Matka ei ollut pitkä, pari korttelinväliä ja oltiin pääkonttorin pihalla. Siellä oli jälleen edessä peruutus sulkuhalliin, mutta se jo meni, paikat oli tuttuja ja tilaa enemmän. Autohalli oli tyhjä, muut ryhmät eivät vielä olleet palanneet aamupäiväkierrokseltaan. Nurkassa oli vain henkilöauto, jota käytettiin pikkukeikoilla.

- Mitäs veljet sanois jos mää hakisin hallista syötävää, Mällinen kysyi.

- Mutta sano Tilloselle, se aina rutisee jos pösön ottaa ilmoittamatta, Pynnönen sanoi.

- Sanon.

Pynnönen teki tilauksensa; Maisteri ei kaivannut mitään, sillä oli kuulemma eväät. Se poistui hallinnurkkaan hermosavuille ja Pynnönen meni taukotupaan, aukaisi telkkarin ja laittoi kahvin tippumaan. Vähän päästä Maisteri tuli ja otti jääkaapista eväsleipänsä, istui telkun ääreen syömään mitään puhumatta.

Tillonen tallusti kopistaan kädet taskuissa.

- Jaahas. No miltäs se mörkö vaikutti, se kysyi Maisterilta.

- Kyyähän he kun on hyät opahtajat, Maisteri mumelsi suu täynnä.

- Saatiin taas pankin pihassa vähän aikaa odottaa ennen kuin päästiin sulkuun, Pynnönen selosti. - Kun ne meiltäkin täsmällisyyttä vaatii niin sopis odottaa samaa niiltä, ne on itte aina sanomassa kaikista pikkuasioistakin.

- Oliko siinä jotain ongelmaa sitten, Tillonen kysyi.

- No ei me nyt niin kauaa odoteltu mutta soittaa piti toistamiseen ennen kun Tuominen ovet aukas.

- Täytyy niistä aikatauluista taas huomauttaa kun tilaisuus tulee, Tillonen sanoi.

- Tee se, Pynnönen sanoi.

- Vai että alkaa mörön ajaminen luonnistaa, Tillonen sanoi toisaikaisella äänensävyllä, äsken se oli rypistellyt osaaottavasti kulmiaan. - Ne on siitä mukavia ne mörkövuorot kun saa aina päivän lopussa lakaista kuormatilan.

Maisteri katsoi vähän hölmönä Tillosen hymyilevää naamaa.

- Se meinaa että saa lakaista itselleen kaikki pudonneet setelit, Pynnönen tulkitsi.
- Semmonen vanha vitsi.

- Ai jaa, Maisteri yritti nauraa. Tillonen nauroi itse suurella äänellä ja meni ovesta käytävään, kuului lähtevän hissillä ruokalaan.

- Näkis vaan että toikin perkeleen hekottelija Tuomiselle mitään sanos, Pynnönen sanoi ja istui Maisterin viereen. Kahvinkeitin kurisi ja kurnutti. Maisteri jauhoi leipäänsä ja oli katsovinaan telkkaria, sieltä tuli jotain päiväuusintoja. Se istui kumman jäykästi, piti vapaata kättään tiukasti rinnan ympärillä ja hytkytti jalkaansa. Kai sitä liivitkin oudokseltaan vaivasivat.

Kun Tillonen runsas viikko sitten oli ilmoittanut, että lajittelupuolelta tulee täydennysmies joka on vallan maisterismies, kaikki olivat vähän ihmetelleet: mitä semmonen täältä hakee. Ehkä he olivat kuvitelleet sen jotenkin toisenlaiseksi. Se oli iso mies ja siksikin jollakin tapaa liian ujon tuntuinen, kysyi vasta kun asia todella vaati. Ei siitä oikein selvää oltu saatu; ihan tavallisia duunarinhommia se kuitenkin oli tehnyt, kuulemma. Sekin tuntui epäilyttävältä: maisteri kirjeitä lajittelemassa.

Pynnönen yritti herätellä keskustelua.

- Loppupäivä saadaankin sitten ajella pakulla, kakkosryhmä hakee kolmelta möröllä täydet kontit.

- Hyvä juttu, maisteri sanoi.

- Voin minäkin ajaa jos et... Meinaan ihan kuinka vaan, Pynnönen ehdotteli.

- Sama se, Maisteri myöntyi.

- No miltäs hommat noin niinkuin muuten on tuntuneet?

- Siinähän ne. Mutta täytyy sanoa että kyllä raha painaa. Iltaisin aina käsissään ja selässään tuntee, että jotain on tullut tehtyä.

- Painaahan noi kolikkolaatikot välillä aika perkeleesti, Pynnönen myönsi kiireesti. Se hypisteli pöydällä olevan lehden kulmaa ja alkoi puhella juoheaan tyyliin:

- Kannattaa ottaa sillai turhia reuhtomati vaan, voi tulla muuten vahinkoja. Ja muutenkaan näitten hommien kanssa ei ny niin tartte pingottaa, vaikka noi pomot tietysti kaikenlaista yrittää sepustaa. Minä olen ainakin kohdaltani sen päättäny, että jos joku kulmaraudalla osottelee ja rahoja vaatii, niin minä sanon vaan että vie veikkonen, vie kiiruusti. Kyllä se niin on että rahaa voidaan aina painaa lisää mutta ihmishenkiä ei korvata millään. Pynnönen puhui ajatellun asian varmuudella, mutta sen sivusilmäkatse tuntui kysyvän: vai mitä mieltä olet?

- Näinhän se on, Maisteri myönsi yksikantaan.

- No mitäs... Ne lajittelupuolen hommat ei sitten kiinnostaneet, Pynnönen yritti udella.

- No ajattelin tätäkin kokeilla kun tilaisuus tuli.

- Onhan se mukava välillä saada vaihtelua. Ja päästä eteenpäin. Sinäkin kun... lukenu mies olet.

- Tiedä tässä nyt lukeneisuudesta, Maisteri naurahti.

- No oothan sää... Mitäs sää oikein olitkaan lukenu?

- Filosofiaa ja estetiikkaa.

- Jaa. Semmosia. No onko opintovelkoja?

- Onhan noita ihan tarpeeks.

- Jaa.

Porukkaa alkoi pikkuhiljaa lapata sisään ja Maisteri kävi vaitonaiseksi kuten aina, kun läsnä oli enemmän kuin pari kolme. Mällinen tuli myös ja Pynnönen sai mustanmakkaransa. Jalkapallo, viina ja römeä-äänisen Koistisen maaliskuinen Bangkokin matka nousivat keskustelun polttopisteeseen. Joku valitti kelin kuumuutta ja pari luotiliiviä siirtyikin pukukaapin henkariin. Se oli kyllä virallisesti kiellettyä mutta samalla hiljaisesti hyväksyttyä: lämpimillä ilmoilla autoissa oli kuin pätsissä, kun ikkunoitakaan ei saanut avata. Vaivihkaa Maisteri nousi ja poistui hallin puolelle. Bangkok-Koistinen silmäili lehteä ja kun ovi oli Maisterin mentyä sulkeutunut, se mörähti katsettaan lehdestä nostamatta:

- No siltä dosentilta ei juur suunvuoroo saa.

Sille naurettiin suureen ääneen vaikka älyttiinkin Maisterin kuulevan. Mutta jokainen oli huomannut Maisterin läsnäolon vaikuttavan jotenkin. Äskenkin olivat kaikki hiljenneet, kun se oli noussut tuoliltaan.

2

Maisteri imi yksin norttia tupakkapaikalla, kun Pynnönen ja Mällinen tulivat. Se teki jo eleen tumpatakseen, mutta Pynnönen huuteli:

- Vedä rauhassa vaan, ei tässä niin jäniksen seläässä olla.

Maisteri imi kuitenkin vauhdilla, se ei kai halunnut olla jarruna.

- Onhan sulla kenkä mukana, Mällinen kysyi.

Maisteri taputti vyöllään roikkuvaa radiopuhelinta ja veteli loppuhenkoset. Mentiin sitten lastaushuoneeseen. Heidän satsinsa odotti peränurkassa: pari rullakollista keltaisia laatikoita ja setelipussejakin kolme laatikollista. Pynnönen nosti puolikuun muotoiset lasit silmilleen ja ryiskeli. Ei ollut epäilyksen häivää miksi se oli halunnut ajaa.

Maisteri ja Pynnönen huutelivat laatikoiden sinettinumeroita ja Mällinen tsekkasi listasta. Sitten käytiin läpi setelipussit. Kaikki löytyivät ja Mällinen kuittasi tavaran saaduksi. Ei muuta kuin lasti autoon ja menoksi.

Automaattivaihteinen uusi volkkari tuntui ylelliseltä mörön jälkeen. Pynnönen ajoi, Mällinen hoiteli pelkääjän paikalla paperihommia ja Maisteri istui yksinäisellä takapenkillä; hänen huolenaan oli painavien laatikoiden raahaaminen, tosin Mällisen huomaavaisella avustuksella.

Reitti oli muuten mukava, saatiin kierrellä maaseudulla kaupungin ympäristössä. Aurinkoisella ilmalla se tuntui mieltäylentävältä, vaikka maalla kesän tulo näyttikin kaukaisemmalta kuin kaupungissa. Mutta oli mukava ajella pitempään konttoreiden välillä, touhussa ei ollut sellaista verenmakua kuin tiukkatahtisilla kaupunkilenkeillä. Vaihdot, jotka Maisteri ja Mällinen suorittivat Pynnösen odotellessa autossa, kestivät vain pari minuuttia kerrallaan ja taas jatkettiin matkaa toukokuisen luonnon keskellä.

Maisteri istui koko ajan melkein puhumatta, nyt se tuntui luontevaltakin kun takaa oli moottorinhuminan takia hankalampi huudella. Puheet jäivät muutenkin vähiin, sillä tasainen ajo unetti kaikkia. Taajamissa Mällinen teki havaintoja naisista: kattokaa mikä spermaimuri, voiks tollasta himokäärylettä olla edes olemassa ja sitä rataa. Välillä kuunneltiin radiosta porukoiden sananvaihtoa ja naureskeltiin sille. Tillonen oli kieltänyt huutelemasta kenkiin kaikenlaista, mutta eipä se näyttänyt juuri tehonneen.

Puoli kolmen jälkeen oli tilanne jo niin hyvä, että jäljellä oli vain kaksi setelipussia.

- Kaks? Mällinen ihmetteli.

- Kaks pussia, Maisteri toisti.

- Kun pitäis listan mukaan olla vaan yks.

- Kyllä täällä kaks pussia on. Toinen Hulmalaan ja toinen Jumesjoelle.

Mällinen tiiraili kuittauslistaa otsa rutussa.

- Jumesjoki on ookoo mutta mistä perkeleestä se Hulmalan pussi on tullu?

- Sitä ei ole listassa? Pynnönen kysyi.

- No ei ole.

- Mutta käytiinhän se läpi.

- Mutta vaan niinpäin löytyykö listassa oleva pussi. Ei toisin päin.

- Siinä on sitten joku sekaannus.

- Täytyskö soittaa kassaan Heinäselle? Mällinen aprikoi.

- Niin, Pynnönen mietti. - Se vaan vois herättää epäluuloja.

- Mitä perkeleen epäluuloja? Eikö tästä asiasta selvä sitten pidä ottaa? Mällinen ihmetteli.

- Niin. Tottakai, en mää sillä, Pynnönen sanoi. Taustapeilistä hän oli näkevinään Maisteria hymyilyttävän.

- Eli soitanko vai enkö? Mällinen kysyi.

- No soita soita. Tai jos soittais ensin sinne Hulmalan konttoriin.

- Ai jaa. Mitä mää niiltä sitten kysysin? Että tuodaanko tää setelinippu teille vai pidetäänkö itte? Mällinen ironisoi.

- No soita nyp perkele sille Heinäselle ja kysy, sillähän se selviää, Pynnönen melkein huusi.

- Mää soitan, ajele sää vaan sinne Jumesjoelle päin ja ole hiljaa, Mällinen huusi takaisin ja nauroi.

Punoittava Pynnönen vilkaisi peilin kautta Maisteria, silläkin perkeleellä näytti epäselvästä tilanteesta huolimatta olevan hauskaa.

Mällinen sai pääkassan langanpäähän ja aloitti varovasti: kun tää meidän lista on kopioitunu vähän epäselvästi siitä originaalista niin että käytäiskö tää varmuuden vuoks läpi ettei tule mitään sekaannuksia. Mällisen puheesta Pynnönen ja Maisteri jo käsittivät sen, minkä Mällinen sanoi suljettuaan puhelimen:

- Ei se maininnu mitään Hulmalan lähetystä.

- Niin että se puuttuu? Pynnönen kysyi.

- Ei se puutu mistään, se luki koneelta listan läpi ja siellä ei ollu mitään Hulmalan pussia eikä se muutenkaan puhunu mistään Hulmalan pussista.

- No voi nyp perkele, Pynnönen sanoi.

- No mitäs, tilanne nyt vain on tämä, Mällinen sanoi.

Maisteri alkoi huudella takaa:

- Mää nyt en ole vielä oikein selvillä näistä systeemeistä... Mutta onko homman nimi se, että tää setelipussi ei ole kirjoissa eikä kansissa?

Mällinen ja Pynnönen tuijottivat hetken tuulilasin läpi näkyvään kaukaisuuteen - Mällinen hymyillen, Pynnönen tuikeana - ennen kun Mällinen sanoi:

- Tilanne on nimenomaan se. Mää olen nää tavarat kuitannu ja mää olen nää saanu. Eikä mulle mitään Hulmalaa ole haluttu tarjotakaan.

- Paitsi että siellä Hulmalassa sitä pussukkaa voidaan kaivata, Pynnönen sanoi.

- No kai ne sitä kaipaa niin, Mällinen nauroi. - Jos ne sen on tilannu. Mutta jos tää onkin jonkun pääkassan apulaisen möhläys.

- Täytyskö sinne Hulmalaan sitten soittaa, Pynnönen kysyi hiljaa.

- Mitä me sinne nyt aletaan soitteleen, mieti nyt hyvä mies mitä me niille sanottais, Mällinen sanoi.

Oltiin vähän aikaa puhumatta. Sitten Mällinen pyysi pussia nähtäväkseen. Se oli tavallinen umpinaiseksi prässätty harmaa sinettipussi, päällä luki Hulmala. Se ei ollut järin valtava, mutta sisällä tuntui kuitenkin mukavanpaksuinen nippu.

Mällinen hyppyytti pussia käsissään.

- Paljonkohan tässä on?

Pynnönen katsoi sen minkä ajamiseltaan kykeni.

- Kyllä siinä voi kuule olla vaikka kuinka paljon.

- Satoja tuhansia? Mällinen kysyi.

- Varmaan. En yhtään ihmettelis vaikka millikin, Pynnönen sanoi.

- Ei kai sentään, Mällinen epäili.

- Aivan hyvin voi olla, Pynnönen vakuutti päätään nyökkien. - Tonnin seteleitä noissa kulkee. Enimmäkseen.

- Loppuis köyhyys, Mällinen unelmoi.

- Ja vapaus jos se tulis ilmi, Pynnönen tuimisteli.

- Muutamia tiukkoja kuulusteluja, ei sen enempää. Ei se ikinä selviäis jos kaikki pysyis kovana.

- Kyllä ne kuule keinot keksii. Ja jonkun päälle se kuitenkin tulis, ook sää sitä aatellu? Pynnönen vastusteli.

- Mutta ajattele, sullakin kun on sitä perhettä ja asuntovelkoja... Mällinen kiusoitteli.

- Niin ja sää pääsisit Bangkokiin parin kuukauden panolomalle eikä tekis tiukkaakaan, Pynnönen heitti takaisin, vilkaisi sitten peilistä Maisteria:

- Ja sää voisit kuitata kevyesti opintovelkas.

Maisteri hymyili, vittumaisen näköisesti, ja nyökkäsi:

- Niinpä.

- Tässä me vaan haaveillaan kun joku toinen panis jo toimeks, Mällinen sanoi.

- Niin ja mää ihmettelen että me tämmösiä edes mietitään, Pynnönen sanoi vakavana ja katsahti taas peilistä Maisterin ilmeitä. - Ja yhtä asiaa mää kans ihmettelen...

- Mitä sitten? Mällinen kysyi.

- Sitä ettet sää suoraan sanonu sille Heinäselle että meillä on pussi joka ei ole listassa.

- Sää nyt otat kaikki niin vakavasti, Mällinen nauroi, vilkaisi taakse Maisteriakin antaessaan pussin takaisin ja nauroi vähän kireästi. - Kai sitä nyt voi ottaa kokonaistilanteesta selvän.

- Vai kokonaistilanteesta... Pynnönen mutisi.

Tultiin Jumesjoelle ja Pynnönen jäi yksin autoon kun kaksikko lähti konttoriin. Hän taputteli ohjauspyörää sormenpäillään ja ryiskeli, kurkotti sitten takaa Hulmalan pussin ja koetteli sitä hetken kädessään. Sitten hän taputteli taas ohjauspyörää niin kauan kunnes Mällinen ja Maisteri tulivat. Ne näyttivät naureskelevan keskenään.

Lähdettiin. Risteyksen jälkeen Mällinen äkkäsi hyvärunkoisen blondin:

- Kattokaa mikä panopussi... Oikein luotu pussintyhjennystä silmällä pitäen.

He ajoivat naisen ohi ja Mällinen seurasi sitä katseellaan. Nainen olikin vanhemmanpuoleinen.

- Takaa kuin Linda Lampenius, edestä kuin Esa Pakarinen, Mällinen sanoi vaisusti.

- Ei muuta kun pussi päähän ja melaa mekkoon, Pynnönen sanoi.

Kolmen jälkeen oli Hulmalaan enää kilsa matkaa, kun radiopuhelimesta kuuluvasta kiihkeästä keskustelusta saatiin koottua dramaattinen tieto: Bangkok-Koistinen oli pankin eteen koukatessaan ajanut möröllä uudenuutukaisen mersun kuskinovesta sisään; kuski oli viety ambulanssilla sairaalaan mutta sen tilasta ei ollut varmuutta. Sitten ei kuulunut enää mitään, ja siitä he päättelivät poikien siirtyneen gsm-kommunikointiin - niin kuin heti alusta lähtien olisi tietysti pitänytkin, kuten Pynnönen tähdensi.

- Voi perkele, kaikkee sitä sattuu, Mällinen sanoi.

- Mää sitä saatana olen sanonu että siinä vielä haaveri tulee, se on niin vittumaisessa paikassa se pankin sulku kun olla voi että ihme on ettei siinä vielä mitään ole sattunu, Pynnönen paasasi.

- No eiköhän Koistisen vauhti nyt ainakin vähän hiljene, Mällinen sanoi mielihyvän pehmentämällä äänellä.

Katseltiin hetken maisemia, ja Mällinen puheli:

- Ja aatteles mitä kaikkee tähänkin hälinään vois hukkua. Niinkuin yks pieni Hulmalan setelipussukka...

- Pidä nyt jo siitä asiasta lärvis kiinni, Pynnönen murahti.

- Saa kai sitä nyt vähän spekuloida. Edes.

Ennen Hulmalan konttoria ei puhuttu mitään. Pynnösen oli parkkerattava auto jonkin matkan päähän, konttorin edusta oli tukossa. Kun hän sammutti moottorin, tuntui ilmapiiri olevan yhtä kysymystä, ihmettelyä ja epävarmuutta.

- Eli se sitten viedään, Maisteri sanoi.

Sekin oli kysymyslause. Mällinen hymyili itsekseen, Pynnönen ärsyyntyi kun joutui vastaamaan.

- No senhän takia tänne tultiin, perkele.

- Ei kun mää vaan ajattelin että viedäänkö se takas sinne pääkassaan tai jotain... Maisteri mumisi, otti pussin ja lähti; läjäytti liukuoven aika voimalla kiinni. Peilistä Pynnönen näki kun se katosi kulman taa.

- Olisit menny sen kanssa, Pynnönen sanoi.

- No kun... ei kuittaustakaan tarvita, Mällinen sanoi.

- No ei sitten, Pynnönen sanoi ja katseli muualle.

Autossa tuntui jotenkin turvalliselta, ulkopuolinen maailma oli pelkistynyt vaimeaksi kumuksi, joka tuli kaikkialta.

- Sinne meni sitten sekin mahdollisuus, Mällinen sanoi.

Pynnönen ei oikein päässyt selville, oliko se sittenkin tosissaan. Ollut koko ajan? Vai vittuiliko vain hänelle?

- Mutta aattele ny hyvänen aika mitä sääkin puhelet. Ja toikin tyyppi... On se jotenkin omituinen, ei paljon puhu eikä pukahda, Pynnönen sanoi.

- Se on vaan sen luonteinen. Ja outo homma ja outo porukka.

- Sitähän määkin. Vähän liian outo homma tollaselle.

- Mitä meinaat?

Pynnönen korotti ääntään silmät toljottaen.

- No jos se on joku perkeleen testaaja. Laitettu tänne kokeileen onko porukka rehellistä.

- Älä nyp perkele.

Mällistä nauratti tosissaan.

- Ihan hyvin voi olla. Mää en kyllä hämmästelis enää mitään.

Mällinen vain hymyili ja katseli sivuikkunasta ulos. Oltiin vähän aikaa puhumatta, mutta kumpikin tiesi toisen ajattelevan sellaistakin, mitä ei oltu ääneen sanottu.

- Sitä asiaa on nyt turha enää pohtia, sanoi Pynnönen kun aavistus alkoi muuttua mahdollisuudeksi.

Hetken päästä Pynnönen näki sivupeilistä Maisterin tulevan. Sillä oli päällään väljähkö työpusero, mutta ei voinut oikein erottaa kantoiko se jotakin sen sisällä; kädet sillä kumminkin oli taskuissa.

palautetta novellista