Minna

Tuomas Saloranta

Alussa oli puhelinsoitto. Se herätti minut kesken makeimpien kauneusunieni - mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että inha pirinä keskeytti kuhertelun Helsingin linja-autoaseman laiturilla numero 12. En oikeastaan osannut olla edes pahoillani, sillä vaikka partnerini olikin ollut varsin viehättävä, paikka ei ollut paras mahdollinen intiimille kontaktille ja kaiken lisäksi jalkani olivat lionneet vesilätäkössä. Unista löytyy joskus hyvin kummallisia yksityiskohtia.

Tarkistin, ettei sänkyni jalkopää ollut veden vallassa, ja kömmin sitten ylös. Puhelin jatkoi yhä metelöintiään, enkä voinut olla ihmettelemättä, miksi kukaan ei ollut keksinyt puhelinta, jossa olisi miellyttävä sointiääni - tai vaikkapa täysin äänetön, sittenhän siihen ei ainakaan heräisi.

"Haloo", mutisin puhelimeen ja vilkaisin samalla kelloa. Vasta yksitoista, illalla siis. Minun oli täytynyt torkahtaa ennen aikojani, normaalistihan lähtisin tässä vaiheessa vasta liikkeelle.

"Jartsa täällä moi", sanoi miesääni linjan toisesta päästä. "Sori et mä soitan näin myöhään. En kai herättäny?"

"Itse asiassa herätit", sanoin edelleen hieman tokkurassa, "mut ei se mitään. Mikä vaivaa?"

"Aattelin vaan, että lähetkö kaljalle. Mä oon täällä Alessa nyt..."

"Perkele mä olin nukkumassa", murahdin puhelimeen. Tapanani ei toki ollut sylkeä tuoppiin, ainakaan jos siinä oli vielä olutta, mutta juuri sillä hetkellä en ollut erityisen hyvällä tuulella, vaikka kaveri olikin pelastanut minut kastelemasta jalkani. "Joku toinen kerta, nyt ei huvita."

"Mut sä lupasit lähtee joku päivä, ihan koska vaan", Jartsa intti. "Mä oon yksin täällä, lähin kaupungille ihan vaan sitä varten et voisin pyytää sua..."

"Hetkinen", sanoin. Jutussa oli nyt jotain hieman hämärää. "Kukas sä taas olitkaan?"

"Jartsa... tai siis Jari-Pekka. Etsä muista?"

"No ihan suoraan sanottuna en. Missä me on tavattu?"

Jartsan ääni alkoi nyt kuulostaa aavistuksen verran närkästyneeltä.

"Etsä tosiaan muista? Arkussa viime viikonloppuna."

"Tuskinpa vaan, koska mä en ollut siellä", sanoin vähintäänkin yhtä närkästyneenä. Arkadia ei varsinaisesti kuulunut kantapaikkoihini - itse asiassa pelkkä epäilyskin siitä, että astuisin jalallanikaan mokomaan teinibordelliin, sai minut hermostumaan.

"Sulla on poika varmaan väärä numero. Kenen kanssa sä ihan tarkkaan ottaen kuvittelet puhuvas?"

Jartsa oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:

"Etkö sä ookaan Minna?"

Mykistyin täysin. Minna? Mitä helvettiä?

"Kuulostanko mä susta Minnalta?" kysyin tietämättä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa.

"No kuulostat", Jartsa sanoi. "Et sä sitte oo vai?"

"Mulla on kuule munat", sanoin. Aloin vähitellen kallistua naurun puolelle, eihän tällaista tilannetta yksinkertaisesti voinut ottaa vakavasti.

Linjan toisessa päässä oli pitkään hiljaista.

"Siis ootko sä jätkä?" vaisu ääni kysyi lopulta.

"Mitä enimmässä määrin", vastasin. "Ainakin niin oon aina kuvitellu, voin tietysti tarkistaa jos venttaat hetken..."

"Mut mä sain tän numeron yheltä kimmalta Arkussa", Jartsa jatkoi kuulostaen nyt jo hieman epätoivoiselta. "Asuuks siellä sun kanssa joku Minna?"

"No ei valitettavasti", sanoin. En tietääkseni ollut aikoihin edes tavannut ketään sen nimistä. "Sä oot varmaan kattonu sen numeron väärin... Kerropa mikä se on."

Jartsa lateli luvun toisensa perään, ja kaikki täsmäsivät. Kysymys ei ollut näppäilyvirheestä, hänellä oli kuin olikin minun puhelinnumeroni.

"Tää on aika omituista", sanoin.

"No niin on", Jartsa vaikeroi. "Sä kuulostat Minnalta ja sulla on Minnan puhelinnumero, mut sä et kuitenkaan oo Minna."

"Se vosu on varmaan kusettanu sua ja antanu väärän numeron", sanoin. "Ei ois ensimmäinen kerta. Mut kuulostanko mä susta tosiaan joltain kimulilta?"

"No nyt kun mä kuuntelen vähän tarkemmin... Ei helvetti, montakohan mä oon ottanu... Sori nyt kauheesti."

"Ne on varmaan jatkanu sun kaljaas jollain", sanoin. "Mut ei mitään hämminkiä. Kerrankos tällasta sattuu, naisten kanssa varsinkin."

"Joo, no sori nyt vielä kerran et mä herätin sut ja kaikkee... Tarjoon vaikka tuopin joskus."

"Sehän passaa", sanoin, "tosin mielellään jossain muualla kun Arkussa. Hyvät illanjatkot."

"Sitä samaa", Jartsa sanoi. "Ja jos näät Minnaa, käske sen soittaa mulle."

"Pidetään mielessä", sanoin ja suljin puhelimen. Vai että vielä Minna... Ei sillä, ettenkö olisi vuosien varrella nähnyt ja kuullut kaikenlaista omituista - siihen riittää, että istuu säännöllisesti Tuben terassilla - mutta tämä vei kyllä voiton kaikesta. Joko neidillä oli poikkeuksellisen matala ääni tai sitten minulla olisi syytä huoleen.

Kämppäkaverini Rahikainen, naistenmies Jumalan armosta, kurkisti hölmön näköisenä ovenraosta.

"Kuka soitti? Oliko se mulle?"

Rahikaisella, jonka oma liittymä oli suljettu maksamattomien laskujen vuoksi, oli raivostuttava tapa antaa minun puhelinnumeroni tuttavilleen ja käyttää minua puhelinvastaajanaan. Onneksi juuri kukaan ei koskaan tahtonut soittaa hänelle.

"Ei, väärä numero", vastasin. Hetken mielijohteesta kysyin vielä: "Rahis kuule, sä kun siellä Arkussa pyörit, niin ootko ikinä saanu puhelinnumeroo keneltäkään Minnalta?"

"Varmaan useemmaltakin", Rahikainen sanoi. "Onhan mulla niitä numeroita ollu, mut en mä niihin ikinä soita. Enkä mä niiden vosujen nimiäkään enää aamulla muista. Mitä sitte?"

"Ei kun kysyin vaan", sanoin, sysäsin koko asian mielestäni ja päätin jatkaa keskeytyneitä uniani. Kenties löytäisin tällä kertaa paremman kutupaikan.

Tapaus ei suuremmin vaivannut minua kahteen viikkoon, vaikka siitä riittikin toki paljon hupia kaikkina niinä laiskoina kesäpäivinä, jotka vietin ystävieni kanssa Tuben terassilla tai sateen sattuessa samaisen anniskeluravintolan sisätiloissa. Tubesta oli tullut kantapaikkamme kuin vahingossa: alkuun se oli toiminut halvan kaljansa ansiosta vain illan ensimmäisenä etappina pohjienottotarkoituksessa, mutta vähitellen ryhdyimme käymään tuopillisella tai parilla myös luentojen väliajoilla keskellä päivää, kunnes luennotkin lopulta unohtuivat ja suuntasimme heti aamusta suoraan Tuubiin. Emme luopuneet tästä rutiinista edes kesän ajaksi, joten meitä saattoi monessakin mielessä pitää ikuisina opiskelijoina.

Huomasin pian, että puhelinsoitosta kertominen ei välttämättä ollut ollenkaan niin hyvä idea kuin olin aluksi kuvitellut. Itse kyllästyin nimittäin sen puimiseen melko nopeasti, mutta ystäväni tuntuivat saavan siitä irti loputtomasti huumoria. Muutamat heistä jopa kutsuivat minua jonkin aikaa Minnaksi ja lirkuttelivat minulle kuin millekin tytönheitukalle. Puhelimitsekaan minua ei enää pyydetty kaljalle, vaan soittaja ehdotti aina treffejä.

Ainoa, joka ei nähnyt tapauksessa mitään hauskaa, oli Laaksonen, jolla oli itselläänkin hieman samankaltaisia kokemuksia; hänellä oli nuorempana ollut pitkähkö hiusmalli, mistä johtuen joku humalainen punaniska oli kerran luullut häntä naiseksi ja yrittänyt iskeä hänet. Laaksonen, joka oli itsekin ollut hyvässä myötäisessä, oli mennyt leikkiin mukaan, ja kun punaniska oli vihdoinkin huomannut erehdyksensä, hän oli iskenyt Laaksosta aivan konkreettisesti - nyrkillä keskelle naamataulua. Hampaiden korjauttaminen oli tullut tuhottoman kalliiksi, puhumattakaan siitä että kokemus oli tietenkin ollut harvinaisen kivulias. Toiset kuitenkin iloittelivat Laaksosenkin edestä, ja sain tämän tästä tyhjentää puhelinvastaajaani "Minnalle" osoitetuista kiihkeistä lemmenviesteistä.

Vitsi kuin vitsi kuluttaa kaikeksi onneksi itsensä loppuun melko nopeasti, ainakin jos lähipiirissä sattuu jokin tuoreempi ja hauskempi tapaus. Näin kävi tässäkin tapauksessa: juhannuksena Bergman toikkaroi ympäripäissään Kolera-altaaseen, minkä jälkeen hän sai lisänimen Kauppatorin Vesimies ja keräsimme jopa kolehdin, jonka avulla ostimme hänelle sukelluspuvun. Sitten Laaksonen onnistui nolaamaan itsensä kahden reippaasti alaikäisen tyttösen kanssa - tapauksen yksityiskohtiin lienee turha puuttua tässä yhteydessä - ja Närpiö sytytti vahingossa savukkeensa filtteripuolelta - tällaisestakin pikku sattumuksesta riitti huvia uskomattoman pitkäksi aikaa - eikä kukaan enää muistanut Minnaa.

Kunnes sitten eräänä krapula-aamuna kuuntelin puhelinvastaajani viestit ja törmäsin häneen taas. Hieman hämmentyneen oloinen miesääni pyysi minua välittämään Minnalle terveisiä Heikiltä ja soittopyynnön. Ensin arvelin, että kyse oli jälleen ystävieni typerästä pilasta, mutta kuunneltuani nauhoitusta tarkemmin tajusin, ettei ääni ollut ollenkaan tuttu, eikä viesti muutenkaan tuntunut ainakaan tyypilliseltä pilalta. Koska "Heikki" oli jättänyt numeronsa, päätin soittaa hänelle ja hieman selvittää asioita.

"Heikki", vastasi ääni toisessa päässä.

Menin muitta mutkitta asiaan.

"Olit kyselly Minnasta."

"Täh? Ei kun joo, tosiaan. Annoitko sä viestin sille?"

"Paha antaa", sanoin. "Tässä numerossa ei asu ketään Minnaa, ei oo ikinä asunu eikä varmaan ikinä asukaan."

"Kuka sä oot, sen isä vai?" Heikki kysyi. "En mä oo tehny sille mitään, kysy vaikka..."

"No sen mä kyllä uskon", tiuskaisin - krapulassa en ole koskaan ollut diplomaattisimmillani, ja sinä aamuna olin jo valmiiksi harvinaisen huonolla tuulella, "mut jos sä soitat vielä kerrankin mulle ja kysyt Minnaa, mä kyllä teen sulle jotain."

Paiskasin kuulokkeen alas ja lysähdin sitten takaisin vuoteelle. Hieman rauhoituttuani ymmärsin toimineeni typerästi. Kaverihan oli vain soittanut väärään numeroon, turhaan minä hänelle ärhentelin. Kieltämättä tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä, mutta saattoihan olla, että Minna-neidillä oli hieman samantapainen numero kuin minulla ja hänen miesseuralaisensa olivat vahingossa ottaneet sen ylös väärin. Turha sellaisella oli vaivata päätään, varsinkaan krapula-aamuna, sattumaahan se varmaankin vain oli.

Yksi kerta on todennäköisesti sattumaa ja kaksikin kertaa saattaa olla, mutta eiväthän ne tietenkään siihen loppuneet. Seuraavien viikkojen aikana sain lisää Minnalle osoitettuja viestejä ja puheluja, en kovin paljon mutta aivan riittävästi ärsytyskynnykseni ylittämiseksi. Heinäkuun loppuun mennessä hermoni alkoivat olla jo melkoisen kireällä. Eräänä iltapäivänä, keskusteltuani aamusella lähemmäs puoli tuntia jonkun harvinaisen sinnikkään inttäjän kanssa, istuin Tuubin terassilla purkamassa kiukkuani Majanderille, ja silloin hän antoi minulle ruhtinaallisen idean.

"Sun pitää kuule kääntää se homma voitokses. Kun ne tyypit kerran soittelee sulle ja kyselee Minnaa, sä voit vähän vedättää niitä. Se on kuule hauskaa, vähän niinku pilasoitot pikkuskidinä, eikä edes mee sun laskuun."

Niin sitten teinkin. Kehittelin useampia erilaisia skenaarioita ja niiden erilaisia muunnelmia, joita esitin hieman tilanteesta ja soittajasta riippuen. Esiinnyin milloin Minnan mustasukkaisena poikaystävänä, milloin huolehtivaisena isoveljenä tai isänä joka uhkasi pippuroida nurkissa pyörivien kollien kankut haulikolla, ja olinpa kertaalleen jopa Minnan osastonhoitaja Lapinlahden mielisairaalasta. Mielikuvitusta minulla toki riitti, olinhan vakaasti päättänyt vielä jonain päivänä ryhtyä kirjailijaksi - näitä pyrkimyksiä esti oikeastaan vain laiskuus, tai niin ainakin uskottelin itselleni - ja minulla olikin usein erittäin hauskaa Minnan kosiskelijoiden kustannuksella. Parhaat palat jaoin tietysti ystävieni ja muiden Tuben vakioasiakkaiden kanssa, ja niitä puidessa elokuun helteiset terassi-iltapäivät kuluivatkin rattoisasti.

Mutta kuten jo aiemmin sanoin, vitsi kuin vitsi kuluttaa itsensä loppuun melko nopeasti. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Kesä alkoi vähitellen vaihtua syksyksi, ilmat viilenivät ja terassit suljettiin. Puhelut jatkuivat edelleen, mutta ideani loppuivat ja jouduin kierrättämään vanhoja uudelleen. Soittajia ne jaksoivat toki hämätä, mutta niihin kyllästyivät ensin ystäväni ja lopulta myös minä itse. Viimein hermostuin lopullisesti, aloin uhkailla soittajia poliisilla ja mietin jo vakavissani, pitäisikö minun todellakin ottaa yhteyttä virkavaltaan ja tehdä ilmoitus puhelinterrorista. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei se hyödyttäisi paljoakaan, sillä soittajathan olivat lopultakin vain uhreja siinä missä minäkin. Ei, varsinainen syyllinen oli naisihminen nimeltään Minna, ja hänet minun olisi saatava vastuuseen - vaikka se sitten vaatisikin epätoivoisia tekoja, kuten astumista Arkadian teinihelvettiin.

Ensin minun olisi kuitenkin selvitettävä Minnan tuntomerkit, ja sehän olisi hyvin yksinkertaista: täytyisi vain odottaa seuraavaa puhelinsoittoa ja pistää soittaja tenttiin. Synkät ajatukset mielessäni myllertäen istuin siis sängylleni odottamaan puhelimen pirinää. Sittenhän nähdään, kenelle kellot soivat, ajattelin itsekseni hieman turhankin mahtipontisesti.

Kuluneiden kuukausien aikana olin jo tottunut siihen, että puhelimeni soi säännöllisin väliajoin, enkä olisi uskonutkaan, kuinka tuskallista seuraavan puhelun odottaminen voisi olla. Päätökseni syntyi perjantaina, ja sain odottaa aina seuraavaan maanantaihin asti, sillä koko viikonlopun aikana ainoa soittaja oli Närpiö, joka ehdotti istuntoa Tubessa. Ilmoitin, että minulla oli muita kiireitä, mikä olikin totta: en uskaltanut poistua hetkeksikään kuuloetäisyyden ulkopuolelle, koska pelkäsin puhelun tulevan juuri silloin. Mitään puhelua ei kuitenkaan tullut, ja aloin jo vähitellen tuntea itseni epätoivoiseksi. En osannut edes iloita rauhasta, tahdoin vain löytää salaperäisen Minnan. Syksyn mittaan pahat aavistukset olivat hiipineet mieleeni, ja puhelimen ääressä vietetyn viikonlopun myötä ne kasvoivat kolmanteen potenssiin.

Minna oli kaikesta päätellen iskenyt jälleen viikonlopun aikana, sillä maanantaina puhelin lopultakin soi.

"Tota, onks Minna kotona?" hieman epävarma ääni kysyi huomattuaan, ettei vastaaja ollutkaan hänen sydänkäpysensä.

"Täällä ei asu ketään Minnaa", sanoin. Sitten selitin tilanteen soittajalle. "Mä haluun löytää sen sutturan, joka jakelee mun numeroita kaikille, ja sä saat auttaa mua... Arkussako sä sen tapasit?"

"Joo, lauantaina", soittaja vastasi.

"No hyvä. Minkä näkönen se on?"

Soittaja alkoi kuvailla suunnilleen 16-vuotiasta hoikkaa ja vaaleahiuksista tyttöä, jolla oli kauniit ruskeat silmät, kapeat huulet ja aavistuksen verran liian suuri nenä. Mitä pidemmälle hän pääsi kuvauksessaan, sitä hermostuneemmaksi tunsin itseni. Kylmät hikipisarat alkoivat kihota otsalleni ja huomasin äkkiä täriseväni hallitsemattomasti.

"Kiitti", sopersin puhelimeen niin selväjärkisellä äänellä kuin vain pystyin, sitten iskin kuulokkeen alas ja vajosin nurkkaan vapisemaan.

Minä tunsin hänen kuvailemansa Minnan.

Siitä täytyi olla jo yli kymmenen vuotta, mutta muistin hänet yhä hyvin selvästi. Minna oli ollut ensirakkauteni ja kokemattomalle lukiolaispojalle myös ensimmäinen lähempi kontakti vastakkaiseen sukupuoleen. Suhteemme oli ollut tyypillistä epävarmaa teinirakkautta, ailahdellen välillä vihankin puolelle, eikä kummallakaan ollut riittänyt kypsyyttä viedä sitä loppuun asti, joten koko lukioajan kestäneen sahaamisen päätteeksi luovutimme ja päästimme toisemme menemään. Vuosien kuluessa naisia oli tullut ja etenkin mennyt, enkä ollut enää sen ihmeemmin ajatellut Minnaa, mutta nyt hän oli palannut - kaiken lisäksi juuri sellaisena kuin muistin hänet nuoruudestani.

Onnistuin lopulta rauhoittumaan ja nousemaan taas jaloilleni. Olin tietenkin ylireagoinut, olihan saamani kuvaus "Minnasta" kuitenkin sen verran ylimalkainen että se sopisi varmasti lukemattomiin alaikäisiin tyttöihin, joita joka viikonloppu luikahti Arkkuun väärennetyillä papereilla. Yhteensattumia oli siitä huolimatta liikaa, ja tiesin, etten saisi rauhaa ennen kuin olisin selvittänyt asian. Joutuisin siis todellakin tekemään retken suuresti vihaamaani lihatiskiravintolaan, mutta kaipa se olisi kohtuullinen hinta mielenrauhasta.

Viikko kului tuskastuttavan hitaasti. Edes olut ei maistunut hyvältä - mikä ei tietenkään estänyt minua juomasta sitä - ja ystävänikin ihmettelivät oudon vaisua käytöstäni. Pidin kuitenkin kaiken Minnaan liittyvän omana tietonani, sehän olisi herättänyt vain turhaa hilpeyttä enkä juuri sillä hetkellä kaivannut sellaista. Kehittelin jonkin puolivillaisen selityksen "taiteilijan syysmasennuksesta", eikä asiasta enää sen jälkeen puhuttu.

Odotettu viikonloppu koitti viimein. Minua houkutti suunnattomasti ajatus lähteä liikkeelle jo perjantaina, mutta maltoin mieleni. Soittajat olivat aina tavanneet Minnan vasta lauantaina, ja siihen päivään minäkin tähtäisin. Se oli selvästi Minnan saalistuspäivä, mutta tällä kertaa saalistajasta tulisikin saalis. Kulutin perjantai-illan ja lauantaipäivän pyörittelemällä päässäni vastaavanlaisia kliseitä ja valmistautumalla ravintolailtaan. Mitään tilanteeseen sopivaa vaatetusta en omistanut, enkä viitsinyt lähteä sellaista ostamaankaan - olisin joka tapauksessa vain näyttänyt naurettavalta. Päätin kuitenkin käydä suihkussa ja ajaa parransänkeni, saihan silläkin tavalla ajan kulumaan. Kulutin aikaa myös pohjustamalla iltaa baarikaappini varantojen avulla; en tiennyt, mikä minua Arkussa odottaisi, mutta ainakin oli varmaa, etten kohtaisi sitä selvin päin.

Aloin katua suunnitelmaani jo heti päästyäni ovesta ulos. Taivaalta ripotteli hiljalleen kylmää tihkua ja hyinen viima puhalsi läpi katujen pureutuen aina luihin ja ytimiin saakka. Sää oli hyvää vauhtia viilenemässä, eivätkä edes kotosalla nauttimani lämmikkeet estäneet minua palelemasta. Harpoin siis nopeasti pysäkille, ja päästyäni lopulta värjöttelemään puolityhjään bussiin olin jo hyvin varma siitä, että olin tekemässä jotain harvinaisen typerää. Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä enää takaisin.

Ilta ei jatkunut paljon rohkaisevammin. Arkadian edessä oli jo alkuillasta valtava jono, ja sekä portsarit että toiset asiakkaat silmäilivät minua epäilevän näköisinä. En voinut moittiakaan heitä, lähemmäs kolmekymppinen yliopistohörhö oli varmasti hyvin omituinen näky kaikkien niiden nuorten ja kauniiden ihmisten joukossa. Yritin kuitenkin käyttäytyä niin luontevasti kuin mahdollista ja pääsinkin sisään, vaikka portsari tutki papereitani pitkään ja hartaasti. Jätettyäni takin narikkaan sukelsin baaritiskin tungokseen ja tilasin pari terävää, jotka kumosin kurkkuuni saman tien. Järkyttävistä kiskurihinnoista huolimatta otin vielä seurakseni ison kolmosen ja asetuin sitten lähimpään tyhjään pöytään tarkkailemaan tilannetta.

On myönnettävä, etten ole millään tavalla uskonnollinen ihminen enkä siis usko taivaaseen tai helvettiin, mutta jos ne kaikesta huolimatta ovat olemassa, jälkimmäinen paikka muistuttaa todennäköisesti Arkkua. Paikka on suhteellisen tilava, mutta se on myös ahdettu tupaten täyteen väkeä, taustalla pauhaa kaiken aikaa korvia raastava jenkkisoul tai tanskalainen käsilaukkutekno, ja tanssilattia on täynnä musiikin tahtiin notkuvaa nuorta lihaa, johon ei kuitenkaan pääse käsiksi. Sitä paitsi tulin Arkun asiakaskuntaa katsellessani nopeasti siihen lopputulokseen, että jos Jumala tosiaan olisi olemassa ja niin oikeamielinen kuin väitetään, niillä ihmisillä ei olisi taivaaseen mitään asiaa.

Helvetillisen vaikutelman täydensi olut, joka ei edes ollut hyvää. Siitä huolimatta tyhjensin tuopin nopeasti ja kävin hakemassa uuden, vain huomatakseni että pöytäni oli sillä aikaa vallannut joukko flanellipaitamiehiä. Vapaita tuoleja näytti edelleen olevan, mutta en suurin surminkaan tahtonut heidän seuraansa - ja uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Asetuin siis joksikin aikaa nojailemaan seinään tanssilattiaa vastapäätä, mutta siinäkin oloni muuttui pian varsin kiusalliseksi. Mitä minä oikeastaan edes tein tällaisessa paikassa? Tuijotin toppien alla hypähteleviä rintoja ja kireisiin housuihin ahdettuja keinuvia takamuksia, enpä juuri muuta. Oli ollut sulaa hulluutta edes kuvitella, että löytäisin kaikkien näiden kinkkujen joukosta juuri sen salaperäisen Minnan, jonka vuoksi olin lähtenyt liikkeelle. Siinä minä vain nökötin ja tunsin itseni vanhaksi likaiseksi sedäksi.

Hörpin viimeiset pisarat tuopista ja päätin sitten lähteä tutustumaan Arkadian saniteettitiloihin. Ne löytyivätkin helposti, ja sulkeuduin ensimmäiseen vapaaseen koppiin tyhjentämään rakkoni. Kun ravistelin huolellisesti viimeisiä pisaroita, korviini tarttui kusilaarin luona käyty keskustelu.

"...vittu mikä pihtari saatana, jumalauta mä luulin et se pikkupillu oli jo ihan kypsä, mut eihän se antanu ku tällasen saatanan pahvilapun."

"Ai se blondi vai? Mikä toi ees on, käyntikorttiko?"

"No just saatana, näitä saa vittu Tunnelissa teetettyä jumalauta parilla kympillä sata. Perkele saatanan pihtari..."

Mielenkiintoni heräsi välittömästi. Suljin vetoketjun, astuin vaivihkaa ulos kopista ja hiivin keskustelijoiden taakse. Kaikeksi onneksi vessassa ei juuri silloin ollut muita, joten pääsin huomaamatta aivan heidän viereensä ja olin juuri kurkistamassa mitä lapussa luki, kun toinen heistä äkkiä kääntyi.

"Mitä vittuu sä kurkit, ootko sä jumalauta joku saatanan fägäri?"

"Vittu painu vittuun siitä kyyläämästä", toinenkin innostui. "Dtm on kuule tossa parin korttelin päässä, sinne tommoset vanhat villapaitahomot kuuluu!"

Livahdin nopeasti ulos vessasta - en tahdonut jäädä ottamaan selville, kohdistaisivatko kaverukset "vanhaan villapaitahomoon" vain verbaalista väkivaltaa vai äityisivätkö vielä leipomaan tätä turpaan. Kun uskoin eksyttäneeni riidanhaluisen kaksikon, asetuin jälleen seinustalle vetämään henkeä - ja silloin näin hänet.

Tyttö oli ehkä kuudentoista, sen näki vartalosta joka ei ollut vielä aivan täysin puhjennut kukkaan. Hän istui yksin pöydässään ja imi pillillä jotain omituisen väristä drinkkiä, ja kun hänen suurten ruskeiden silmiensä katse osui minuun, tiesin että olin löytänyt etsimäni.

"Heippa", sanoin ja istuin hänen viereensä. "Kuinka noin kaunis tyttö on vielä tähän aikaan illasta yksin?"

Yksi asia johti toiseen, ja ennen kuin edes kunnolla ymmärsin mitä oli tapahtunut, olimme taksin takapenkillä matkalla kohti kämppääni. Sellaiseen kyytiin minulla ei tietenkään olisi ollut varaa, mutta sillä hetkellä rahan kaltaiset maalliset asiat menettivät merkityksensä. Maailmassa olimme vain minä ja tyttö sekä välillämme säkenöivä lataus, jonka vuoksi emme voineet hetkeäkään pysyä irti toisistamme - auramme syleilivät, ja niin teimme mekin. Taksikuskilla oli varmasti hyvin raskas matka.

Kun olimme lopultakin perillä - kuljettaja sai tosin korottaa ääntään, ennen kuin huomasimme auton pysähtyneen - sain hädin tuskin maksettua matkan. Sen jälkeen puolittain kannoin tytön portaat ylös ja sisään kämppään, heitin hänet suoraan sängylle ja revin vaatteet yltämme. Sitten olinkin jo hänen päällään ja pian myös sisällään.

Myöhemmin yöllä, kun tyttö jo nukkui, makasin yhä hereillä. Tunsin oloni uupuneeksi, olimmehan telmineet toista tuntia, mutta samalla myös oudon tyhjäksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Tarkoitukseni oli ollut löytää tyttö, joka selvästi vainosi minua, ja antaa hänelle satikutia - ja tässä minä nyt olin, sängyssä hänen kanssaan! Enkä edes tiennyt, olinko kaapannut mukaani oikean henkilön...

Nousin varovasti ylös ja hiivin tytön käsilaukun luo - se oli helppo löytää, sillä kaikki tavaramme lojuivat yhtenä myttynä lattialla. Henkeä pidätellen avasin laukun ja kurkistin sisään. Ensimmäisenä silmiini osui tukku käyntikortteja. Sieppasin yhden käteeni ja astuin lähemmäs ikkunaa, jotta näkisin valossa lukea kortin, mutta pysähdyin sitten. Tahdoinko edes tietää? Tässähän minulla oli täydellinen nainen - ehkä hieman nuori, mutta sekin asia korjaantuisi ajan oloon. Välillämme säkenöivän energian saattoi nähdä miltei paljain silmin, se oli jotain yliluonnollista. Sellaista ei osuisi kohdalle kuin kerran elämässä, ja olisi järjetöntä tuhota se kaikki vain typerän pakkomielteen vuoksi.

Seisoin kauan siinä ikkunan ääressä, ja aamuyön hiljaisina hetkinä ymmärsin, että juuri Minnan muisto oli tuhonnut kaikki naissuhteeni, vaikkei tietoinen minäni ollutkaan sitä ymmärtänyt. Kenties Minna tahtoi nyt hyvittää kaiken ja oli johtanut minut yhteen tämän pikku enkelin kanssa. Nyt voisin vihdoinkin laskea hänen haamunsa lepoon ja päästä eteenpäin elämässäni.

Tai ehkäpä olin vain romanttinen hölmö. Huokaisin raskaasti ja katsoin korttia. Siihen oli painettu "Anneli Takala" sekä puhelinnumero, joka ei taatusti ollut minun.

Tyttö liikahti sängyssä, joten palasin hänen viereensä. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, silitin hänen vaaleita hiuksiaan ja, mietittyäni asiaa pitkään, kuiskasin hänen korvaansa:

"Anneli, tunnetko sä ketään Minnaa?"

"En kai", tyttö mutisi unisesti. "Mitä sitte?"

"Ei kun kysyin vaan", vastasin.

Kun heräsin aamulla, Anneli oli kerännyt vaatteensa lattialta ja poistunut vähin äänin - jättämättä jälkeensä edes käyntikorttia. En nähnyt häntä enää koskaan.

En tiedä, kuinka paljon aikaa sen jälkeen kului - ehkä vain muutama viikko, ehkä kuukausia. Ajalla ei enää ollut juurikaan merkitystä minulle. Lakkasin käymästä yliopistolla enkä enää vastannut puhelimeen, joten en osaa sanoa, yrittikö joku vielä tavoittaa Minnan minun numerostani. Ystäväni varmaankin uskoivat, että olin kuollut, eikä se ollut edes kovin kaukana totuudesta. Pian Rahikainenkin ilmoitti, ettei kestänyt katsoa kuinka mies juo itsensä hengiltä, ja muutti jonkun sutturan luo Töölöön. En vastustanut ajatusta. Kävin Arkussa vielä muutaman kerran, mutta en nähnyt sen enempää Annelia, Minnaa kuin ketään muutakaan kuvaukseen sopivaa. Lopulta luovuin siitäkin ja keskityin vajoamaan rappiolle.

Tähän ajanjaksoon mahtui vain harvoja selviä hetkiä. Eräänä sellaisena kävin täydentämässä baarikaappiani tutun virolaisen trokarin valikoimista. Silloin täytyi olla jo marraskuu, sillä vaikken enää ollutkaan selvillä päivämääristä, tunsin ilman kylmenneen huomattavasti eikä puissakaan enää näkynyt lehtiä. Kävellessäni takaisin kämpille taivaalta alkoi äkkiä tipahdella pieniä lumihiutaleita.

Pysähdyin hetkeksi katsomaan hiutaleiden tanssia, ja seisoessani siinä keskellä talven synkkyyteen kääriytynyttä kaupunkia ymmärsin äkkiä, että meillä kaikilla on varmasti omat haamumme. Minun haamuni oli Minna, hän tulisi aina olemaan osa minua enkä saisi sulkea häntä pois, mutta en myöskään saisi antaa hänen muistonsa tuhota minua. Sillä todellinen ongelmani eivät olleet haamut, eivät kummalliset puhelinsoitot tai Anneli, jonka olin saanut ja sitten menettänyt. Ei, ongelma oli koko minun elämäni. Olin tuhlannut aivan liian monta vuotta ajelehtimiseen - tyhjänpäiväiseen kaljan lipittämiseen ja ihmisiin, joilla ei todellisuudessa ollut minulle mitään merkitystä. Nyt olisi aika tehdä siitä paskasta loppu ja ottaa ohjat vihdoinkin omiin käsiini.

Kun pääsin sisään kotitaloni ovesta, lumisade vaihtui rännäksi.

Samana iltana koin jotain omituista. En tiedä, tapahtuiko se todella vai oliko se vain mielikuvitukseni tuotetta, enkä oikeastaan edes välitä, sillä todellisuus oli menettänyt merkityksensä sinä alkukesän iltana, jona olin saanut ensimmäisen Minnaa koskevan puhelun. Sitä paitsi, loppujen lopuksihan me kaikki teemme itse oman todellisuutemme.

Olin jo asettumassa nukkumaan, kun puhelin äkkiä soi. En ollut pitkään aikaan vaivautunut vastaamaan, mutta nyt päätin syystä tai toisesta tehdä niin. Yllätyksekseni kuulin tutun naisen äänen - ensimmäistä kertaa vuosikausiin, mutta sen tunnistaminen ei silti tuottanut minulle ongelmia.

"Minna täällä moi. Onko mua kysytty?"

Laskin kuulokkeen pöydälle enkä voinut olla purskahtamatta nauruun. En tahtonut kuulla minkäänlaista selitystä, eihän sellaisilla asioilla lopultakaan ole merkitystä.

palautetta novellista