Palautetta Milla Wilkmanin novellista Silloin Lontoossa

Kun tämä novelli löytyi proosatoimituksen postista, luin sen välittömästi yhdellä istumalla läpi. Tarina viehätti suuresti. Silloin Lontoossa kertoo nuoren naisen lomamatkasta Lontooseen ja lyhyestä romanssista, jonka hän kokee siellä ollessaan. Tarinassa ei ole oikeastaan minkäänlaista jännitettä, ei suurempia vastoinkäymisiä, koukkua, toimintaa tai mitään ikävää. Se on kauttaaltaan vaaleanpunainen päiväuni.

Novellin kahdessatoista sivussa ehditään kuvailla lontoolaisia liikkeitä ja kahviloita, katsella nähtävyyksiä, seurata, miten meikki syntyy ja ihastella maailman ihaninta jätkää. Minä koin tämän vallan jännittäväksi lukea. Ymmärrän, että tämä saattaa kuulostaa sarkastiselta, mutta se ei suinkaan ole tarkoitus. Tällaisena raavaana jätkänä oli todella jännittävää seurata, miten hiukset laitetaan ja meikki syntyy, kun itse en ehostamisesta juuri tukan kampaamista pidemmälle mitään ymmärrä. Uskomattoman mielenkiintoista, todella.

Silti tässä unelmallisessa lomakuvauksessa piilee myös tekstin heikkous. Tämä ei ole kovin elämänmukainen, vaan vaikuttaa enemmänkin Lontoota mainostavalta matkailuesitteeltä. Suurin tähän johtava syy on kaikkinaisen jännitteen puute. Novellissa ei ole mitään jännityksen aihetta, ei mitään odotettavaa, ei mitään pelottavaa. Hempeilyä kyllä riittää senkin edestä, mutta ehkä senkin olisi voinut nostaa vielä lyyrisemmälle tasolle. Yhdellä positiivisella adjektiivilla - ihana - ei vielä pitkälle pötkitä edes onnellisten ruusujen mailla.

Joitain mitättömän pieniä jännityksen säröjä olen kuitenkin huomaavinani päiväunen laitamilla, mutta ne jäävät kovin epämääräisiksi. Huomaan ihmetteleväni, miksi päähenkilön ihastus Fred meni sairaalaan, sillä sille ei nähdäkseni tarjottu selitystä, ja myös siskon vauvauutiset tarjoavat omanlaista piikkiä jopa villeihin tulkintoihin asti. Kuitenkaan en usko lukijan näistäkään juuri otetta saavan. Onko tämä jonkinlaista minimalismia?

Yleinen epämääräisyys vaivaa myös kielenkäyttöä. Välillä lauseet kangertelevat mitään sanomattomien passiivien kourissa ja välillä kompastelevat outoihin sanajärjestyksiin. Erikoislaatuisena tavaramerkkinä kirjoittaja tarjoilee lauseita, joissa on liikaa määreitä, niin että niiden ymmärtämisessä tarvitaan melkoisesti hyvää tahtoa (omat kommenttini suluissa): "Olin nukkunut melkein jo turhan pitkään" (hyvä, ettei ihan), "Itseäni en ollut meikannut paljon" (ketä sitten, kun muitakaan ei ole paikalla?), "Selvisin siitä ryntäyksestä aivan ehjänä" (hienoa, että aivan), "Samassa hetkessä se melkein jo jatkoi matkaansa." (Siis jatkoi vai eikö jatkanut?), "Suunnilleen juoksin hotellihuoneeseeni" (häh?). Nämä kielelliset epätarkkuudet ja suoranaiset virheet ovat juuri sellaisia, joita esiintyy aloittelevilla kirjoittajilla. Niistä pääsee eroon harjoittelemalla.

Kaikkine ongelmineenkin tämä teksti on tavattoman viehättävä. Pallottelin tuossa taannoin idealla, että kirjoittaisin novellin, jossa ei tapahtuisi mitään jännittävää. Se olisi rakkauskertomus, jossa tyttö ja poika saisivat toisensa heti alussa ja eläisivät elämäänsä onnellisina aina novellin loppuun saakka ja edelleen. Ajattelin, että novellin suuri idea olisi siinä, että pitkin matkaa antaisin viitteitä lähestyvästä epäonnesta, mutta mitään onnetonta ei sitten tapahtuisikaan ja tämä olisi novellin koukku. Päädyin lopulta toisiin ajatuksiin idean nerokkuudesta, mutta kai siinä jotain mieltä olikin. Muuten en osaa selittää, miksi Silloin Lontoossa on niin mielenkiintoinen teksti.

Jarmo Karonen

Lueskelin taannoin SinäMinä-nimistä lehteä. Siinä julkaistaan juuri tämäntapaisia novelleja (ja huom: kirjoittajat saavat niistä palkkion). Tuntuisi siltä, että tähän novelliin on taitavasti poimittu juuri sellaisia yksityiskohtia, jotka kuuluvat kelpo SinäMinä-novelliin: vaatetus- ja meikkausasioita, hiukan eksoottinen miljöö ja ennen kaikkea lämminhenkinen lemmentarina. Päähenkilöt ovat nuoria, kauniita ja reippaita, mutta silti mukana on myös kaihoa ja surumieltä.

Lajissaan tämä novelli siis toimii hienosti, kun on vielä kirjoitettu asiaankuuluvalla kielellä eli sujuvasti ja hiukan puheenomaisesti.

Tällaista novellia ei voi kirjoittaa muuten kuin puhtain sydämin. (Yritin itse joskus kieli poskessa ja tienestit mielessä kirjoittaa jotain tämäntapaista, mutta aloin tuntea itseni paskiaiseksi, ilkeäksi ja ymmärtämättömäksi, ja jätin homman sikseen.)

Jos kirjoittaja haluaa tienata muutaman rovon, niin kannattaa lähestyä esim. juuri SinäMinää.

Sari P.