Silloin Lontoossa

Milla Wilkman

Mä katselin ulos hotellihuoneen ikkunasta ja tunsin lävitseni menevän kylmiä väreitä. Näin tuulen heittelevän kevyitä lumihiutaleita ympäriinsä. Tunsin vieläkin sisimmissäni tuulen kylmän puhalluksen. Puristin lämmintä kahvikuppia käsilläni, jotta minulle olisi tullut lämmin. Nousin seisomaan ja kurkotin alas nähdäkseni kadun liikkeen. Ihmisiä vilisi paljon. Mustat taksit ja punaiset bussit ajoivat joka suuntaan. Käännyin pois.

Mun hotellihuoneeni oli ihan siisti. Siellä oli keltaiset sisustukset. Mä tykkäsin keltaisesta. Kylppärikin menetteli, joskin vesi oli melko kylmää. Omilta jäljiltäni huone näytti kaaokselta. Mun eilisiltaiset vaatteet oli heitelty pitkin lattiaa. Muutkin vaatteet tuntuivat pursuavan kaapista.

Koko päivän olin juossut ympäri kaupunkia, shoppaillen ja katsellen näyteikkunoita. En ollut uskaltanut astua yhteenkään muotiputiikkiin sisään. Kaikki niistä näyttivät jotenkin turhan hienoilta mulle. Kun katsoin millasta porukkaa putiikkeihin astui, mä huomasin, että ne ei ollut mun kauppojani. Mä, kun yleensä pukeuduin mustaan nahkatakkiini ja vanhoihin liituraitahousuihin.

Nyt mulla oli tosi turtunut olo ja tuntui siltä, että mä halusin vaan painua pehkuihin. Viime yönä oli tullut oltua pitkälle yli puolenyön pubissa istumassa ja aamulla olin jo herännyt yhdeksältä valmiina kauppojen kiertoon. Mä hörppäsin kahvini loppuun ja jätin kupin sohvapöydälle. Vaihdoin pyjaman päälleni. Siinä olevat kuvat muistutti mua äidistäni. Otin toisen tyynyn kainalooni, toisen laitoin pään alle, ja sitten nukahdin rauhalliseen uneen.

Hiljainen askellus oveni takaa herätti mut aamuun. Sieppasin pöydältä kellon käteeni ja huokaisin. Olin nukkunut melkein jo turhan pitkään. Kello oli jo yksitoista. Nousin ylös pehmeästä vuoteesta ja kävelin ikkunan luokse. Lontoon liikenne oli jo vilkas, vaikka mä vasta aloitin päivääni. Astelin yön jäljiltä tokkuraisena kylpyhuoneeseen ja päätin laittaa itseni kuntoon.

Kun mä olin valmis, olin tyytyväinen ulkonäkööni. Mun punaiset hiukset näytti juuri siltä kuin mun herätessänikin. Ne vaan sojotti ylöspäin. Itseäni en ollut meikannut paljon. Tykkäsin olla luonnollinen. Mulla oli ainoastaan ripsiväriä ja huulipunaa. Laitoin ylleni samat vaatteet kuin edellisenäkin päivänä. Sieppasin lopulta vaan avaimen ja mustan käsilaukkuni ja suuntasin kohti Lontoon vilinää.

Mun matkani jäi lyhyeen, kun havaitsin ihanan tuoksun tulevan hotellin kahvilasta. Mä vilkaisin vasemmalle ja näin ison määrän croissanteja aseteltuna tiskille. Mun itsehillintäni petti lopullisesti, kun huomasin komean myyjän tiskin takana. Sillä oli pitkät ruskeat hiukset, jotka se oli sitonut ponnarille. Sen hymy oli aivan uskomattoman ihana, kun se huomasi mun epäröivän vähän kahvilaan menoa. Mä aivan ihmeellisesti jäin kiinni sen katseeseen. Sen silmät oli suklaanruskeat. Mä olin kuin sulaa vahaa, kun astelin sen luo katsomatta eteeni ollenkaan. Mä kuin ihmeen kaupalla päädyin tiskille törmäämättä mihinkään ja tuijotin edelleen vaan kundin silmiin. Mulla oli todella leveä hymy kasvoilla. Kundikin näytti jääneen kiinni mun katseeseeni. Mä astuin vielä yhden askeleen eteenpäin ja olin pian ihan kundin lähellä. Aikomukseni oli ostaa jotain syötävää, mutta mä en saanut sanaa suustani. Lopulta kundi hengähti syvään ja kysyi kohteliaasti lontoolaismurteella, mitä ottaisin.

Mä havahduin ja yritin änkyttää jotain. Pian sain sanottua ottavani cappucinon. Maksoin kundille kaksi puntaa ja lähdin nolona tiskiltä. Kääntyessäni kahvioon päin, ihmiset tuijottivat minua hetken, sitten jatkoivat hiljaista keskusteluaan. Kävelin lähimpään pöytään ja istuin siihen kasvot tiskille päin. Mulla oli sellainen tunne, että tämä oli sitä jotakin. Kundi näytti vilkuilevan mua asiakkaiden vaihtuessa. Hymyilin sille. Päätin jättää kuitenkin flirttailun siltä aamulta pian, kun tajusin ajan rientävän. Lontoossa ei kuitenkaan ihan joka päivä käydä.

Nousin ylös pöydästä ja näin kundin katsovan mua. Kun olin nostanut käsilaukkuni olalleni, käännyin katsomaan tiskille päin. Kundi heilutti mulle ja katsoi surullisen näköisenä lähtöäni. Sydämeni alkoi tykyttää nopeammin, kun pääsin kadulle. Henkäisin syvään ja kokosin itseni. Mulle tuli jo nyt ikävä sitä.

Mä suuntasin kulkuni kohti Oxford Streetia. Edellisenä päivänä olin kuljeskellut Bondeilla, josta melkein kaikki muotiputiikit löytyivät. Kuljin ikkunashoppaillen suurimman osan matkasta, mutta kun näin Armanin putiikin vitriinit, mun oli pakko astua sisään. En enää välittänyt, vaikka kauppa olikin "vain rikkaille". Ikkunassa oli ihanin käsilaukku, mitä olin koskaan nähnyt. Myyjä puntaroi heti ilmiselvästi mun varallisuuteni ja hymähti sitten hiljaa. Se oli ilmeisen pettynyt saamaansa tulokseen. Mä kuitenkin hymyilin sille iloisesti ja kysyin reippaasti ikkunan käsilaukkua.

-Millä värillä? nainen kysyi ranskalaisaksentilla.

-Mustana, vastasin yhä iloisesti.

Nainen käveli peremmälle upeaan putiikkiin ja otti vitriinistä mustan kolmionmuotoisen laukun. Se ojensi laukun mulle hellävaroen ja kysyi:

-Tätäkö tarkoititte?

-Kyllä, sanoin ja jatkoin pian:

-Paljonko sen hinta on?

-65 puntaa, nainen sanoi hymyillen.

Se näytti aivan siltä kuin olisi olettanut mun olevan kykenemätön maksamaan sitä. Toimitin nopean päässälaskun hinnalle ja huomasin haluavani laukun millä hinnalla hyvänsä. Ojensin laukun takaisin hymyilevälle ranskattarelle. Sitten kaivoin rahani esiin ja hiukan ärsyttävästi hymyillen sanoin naiselle:

-Otan sen.

Pian mä olin jo ulkona liikkeestä, tyytyväisenä tekemääni investointiin. Hetken katseltua ympärilleni ajattelin mennä istuskelmaan Trafalgar Squarelle, joka oli sopivan kävelymatkan päässä. Mä kävin matkan varrella ostamassa jäätelön. Kulkiessani kaduilla mä söin jäätelöäni ja nautin vapaasta elämästäni.

Mun lomani tähän asti oli ollut aivan ihana nautinto. Sain tehdä ihan mitä halusin, ihan milloin vaan, eikä kukaan ollut vahtimassa mua. Tämä oli mun viides päivä Lontoossa ja enää kaksi oli jäljellä. Kaupunki itse oli aivan upea. Mä rakastin sitä siitä hetkestä lähtien, kun olin nähnyt sen lentokoneesta.

Silloin mun mieleeni putkahti se aamuinen kundi, joka oli ollut kahvilassa. Mua alkoi hymyilyttää, kun ajattelin sitä. Se oli ollut todella ihana. Mä kuvittelin, miten tapaisin sen uudelleen, kun menisin hotelliin. Mulla kutitti mahanpohjaa, kun mietin sen ruskeita silmiä.

Mä olin jo ihan parin sadan metrin päässä Trafalgarilta. Näin, että sinne oli kerääntynyt aika paljon porukkaa. Puluja oli ihan älyttömän paljon, ihan liikaa. Kävelin erään penkin luo ja istahdin siihen. Penkki oli kyllä vähän likainen, mutta mistään ei varmaan puhdastakaan olisi löytynyt. Ihmisiä oli ryhmittäytynyt omiin ryhmiinsä. Mä olin varmaan vähän oudon näköinen muiden silmissä. Mun kuteet ei välttämättä ollut ihan uusimmasta päästä. Mutta en halunnutkaan olla mitään pintamuotia.

Kun lunta alkoi tupruttelemaan, huomasin blondin kundin juoksevan kohti mua. Se tuli istumaan mun viereeni ja alkoi kaivaa taskustaan jotain. Seuraavaksi näin piipun ja sytkän sen kädessä. Yhtäkkiä se olikin jo kadonnut.

-Outoo... sanoin hiljaa itselleni.

Istuttuani siinä palelemiseen asti, nousin ylös ja lähdin jatkamaan matkaani. Lunta tuprutteli edelleen hiljalleen. Kävelin läpi pulu- ja ihmisjoukon. Olin päättänyt lähteä Piccadillyn metroasemalta takaisin hotellille. Kello olikin jo melkein neljä. Päästyäni asemalle, sain jälleen kerran kokea ihmismassojen runsauden. Joka suunnasta virtasi kymmeniä ihmisiä juuri yhtä aikaa mun kanssani. Selvisin siitä ryntäyksestä aivan ehjänä. Ihmiset sentään osasivat olla kohteliaita kiireessään.

Lopulta seisoin melko täydessä Lontoon maanalaisessa matkalla hotelliin. Mun vieressäni seisoi suunnilleen kolmevitonen mies, joka puhui kännykkäänsä. Lopetettuaan puhelun se alkoi jutella mulle.

- Aina on niin kiire. Pitäisi löytää aikaa itsellekin, mies huokaisi syvään.

-Totta. Mä olen onneksi lomalla täällä, sanoin hymyillen.

-Lomalla?! Voi, kunpa minäkin voisin olla, mies naurahti ja näytti minulle salkkuaan, josta näytti pursuavan yli monenlaiset paperit.

Kun metro pysähtyi, se heilutti mulle vielä nopeasti ja toivotti hyvää lomaa. "Onkohan jokainen lontoolainen noin kiireinen...?", mietin itsekseni, "hullua menoa."

Pian metro saapui mun asemalleni ja nousin nopeasti siitä pois. Samassa hetkessä se melkein jo jatkoi matkaansa. Kävelin ulos asemalta. Hotellille oli vielä muutaman sadan metrin matka. Kulkiessani uutta katua hotellilleni, löysin matkalta ihanan näköisen ravintolan. Se oli mitä ilmeisimmin kiinalainen. Ikkunassa oli siniset verhoilut ja paikka vaikutti jotenkin talviselta. Se toi mun mieleeni kodin. Katselin ikkunasta sisään. Siellä oli tosi kodikkaan näköistä. Päätin mennä sinne syömään tänä iltana. En olisi malttanut oikein odottaa iltaan asti.

Jatkoin kuitenkin matkaani ja mieleeni tuli jälleen se kundi, hotellin kahvilassa. Mietin vieläkö se olisi vuorossa. Uskoin näkeväni sen vielä tänään. Päästessäni hotellin aulaan ja kurkattuani sieltä kahvilaan, petyin kuitenkin karvaasti. Tiskin takana seisoi vaaleahiuksinen nainen. Ei vilahdustakaan etsimästäni kundista. Mua alkoi masentaa. Mutta sitten mä sain aivan uskomattoman hullun ajatuksen ja enempää harkitsematta, mä kävelin tiskille naisen luo.

-Anteeksi. Mä etsin sitä miestä, joka oli täällä aamuvuorossa... ruskeat hiukset, poninhäntä...? Mistä voin tavoittaa... ja milloin? kyselin reippaasti naiselta.

Se näytti hiukan hämmästyneeltä, mutta hymyili sitten ja neuvoi mua.

-Tarkoitat siis Frediä. Hän tulee vielä tänä iltana ravintolavuoroon muistini mukaan. Odota hetki niin tarkistan... Nainen kaivoi laatikosta vihkosen ja selasi sitä hetkisen aikaa. Olin jännittynyt ja mun mahassani pyöri perhoset. Toivoin, että todellakin löytäisin tämän Fredin. Nainen kohotti pian katseensa ja sanoi hymyillen:

-Kyllä, olin oikeassa. Fred tulee hotellimme ravintolaan iltavuoroon kello kahdeksan. Ravintola on toisessa kerroksessa.

-Kiitos erittäin paljon. Olen todella kiitollinen tästä, sanoin naiselle, joka hymyili minulle iloisesti, aivan kuin olisi aavistellut tarkoitusperiäni.

Suunnilleen juoksin hotellihuoneeseeni. Hissin nopeutta en kuitenkaan voinut suurentaa. Päätin jättää ehdottomasti kiinalaisravintolan tänä iltana väliin. Fred oli nähtävä! Nyt aikaa oli vielä kolmisen tuntia siihen, kun pääsisin ravintolaan. Mietin pääni puhki, miten saisin aikani kulumaan siihen asti. En keksinyt mitään. Olin vain ihan jännittynyt ja hermostunut. Mun mahani oli vielä pahemmin sekaisin nyt, kuin hetki sitten.

Olin katsellut hetkisen ikkunasta ulos, miettiessäni tulevaa iltaa. En ollut ehtinyt edes heittää päällysvaatteitani pois. Nyt mä en kertakaikkiaan saanut ajatuksiani pois koko asiasta. Istahdin lopulta kuitenkin sängylle ja huomasin olevani melko lailla väsynyt päivän reissustani. Hymy silti hiipi kasvoilleni. Olin tosi iloinen. Huokaisin ja riisuin päällysvaatteeni pois. Järjestin niitä hiukan kaappiin. Sitten kaivoin kaapista äidin matkaan antaman korppupussin. Nälkä oli ehtinyt jo tulla. Nostin kaukosäätimen lattialta ja laitoin television päälle. Jätin sen BBC primelle, josta tuli EastEnders. Söin siinä hetkisen korppuja ja seurasin sarjan tapahtumia, mutta aina vain tuleva ilta tunki mieleeni.

"Samapa tuo mitä teen, kun vaan saan ajan kulumaan", mietin.

Kun kello tuli kuusi ja uutiset alkoi, mä päätin nousta ylös sängyltä ja lähteä kylpyyn. Laitoin kylpyhuoneessa hanan niin kuumalle kuin vain pystyi. Sitten vain rukoilin, että vesi olisi lämmintä. Kun amme oli täynnä, sammutin hanan ja tunnustelin veden lämpöä.

-Yes!! huudahdin ääneen, kun tunsin veden olevan jopa lämmintä.

Ajattelin sen johtuvan siitä, että mä olin joka tapauksessa ihan sekaisin, joten ei ollut mikään ihme vaikka vesi olikin lämmintä. Riisuin itseni ja menin ihanan rentouttavaan kylpyyn. Äiti, joka oli pakannut suunnilleen koko laukkuni, oli laittanut matkaan myös kylpyvaahtoa ja nyt siitäkin oli hyötyä. Musta tuntui, että olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan. Melko kauan ammeessa löhöttyäni, nousin ylös ja kietaisin pyyhkeen ympärilleni. Suljin ohi mennessäni television.

Sitten menin täydelle vaatekaapilleni ja mietin, mitä pukisin illaksi ylleni. Musta jakkupuku oli siskoltani lainattu, eikä se oikein sopinut mun tyyliini, joten hylkäsin sen heti. Lopulta olin käynyt läpi kaikki vaihtoehdot farkuista jakkuun. Päätin laittaa ylleni vaaleanpunaisen täyspitkän mekon ja mustan villatakin. Se oli sopiva ja tyylilleni ominainen asu. Asetin vaatteet sängylle ja lähdin kylpyhuoneeseen laittamaan itseäni valmiiksi. Tänä iltana olin valmis meikkaamaan itseäni enemmän kuin muulloin.

Vaihdoin jakaukseni paikkaa vasemmalle puolelle ja pursutin runsaasti muotovaahtoa hiuksiini. Tupeerasin niitä hiukan ja asetin ne pinnillä kiinni. Se tapahtui hetkessä. Sitten hain meikkipussin laukustani ja kaivoin esiin luomivärin. Vaaleanpunaista tietenkin. Laitoin vielä hiukan ripsiväriä ja silmät olivat valmiit. Huulien väriä mietin kauan. Lopulta päädyin laittamaan ihan vaaleaa punaa ja hiukan huulikiiltoa. Olin melko tyytyväinen lopputulokseen. Otin vielä sängyltä vaatteet ja pyyhkeen päältä pudotettuani, mä puin asun ylleni. Yritin kurkkia vessan todella pienestä peilistä koko kuvaani, mutta mulla ei ollut onnea siinä hommassa.

Musta tuntui siltä, että mulla oli mennyt vaan vähän aikaa valmistautumisessa, mutta ihmeellisesti kello olikin jo varttia vaille kahdeksan. Nyt olin täysin valmis kohtaamaan tämän illan. Mulla oli vatsanpohjassa sellainen kutina, että siitä tulisi jotain hienoa. Päätin lähteä jo nyt, koska en malttanut enää odottaa. Mun jalkani melkein tärisivät jännityksestä. Otin vielä mukaani Armanin uuden ihanan käsilaukun. Laitoin sinne huoneeni avaimen ja pienen meikkipussini. Suljin lopulta oven perässäni ja kuljin käytävää pitkin kohti hissiä. Se tuli pian kerroksen kohdalle. Sisällä oli kolme muuta ihmistä, vanhempi pariskunta ja keski-ikäinen mies. Hymyilin heille hiukan ja he hymyilivät takaisin. Pariskunta keskusteli saksaksi hotellin ravintolan tarjonnasta. Mua hymyilytti. Toisessa kerroksessa kaikki hississä olleet nousivat pois. Mä kävelin hidastellen. Mua jännitti mennä ravintolaan.

-Hyvää iltaa. Pöytä yhdellekö? hovimestari kysyi multa ovella.

-Iltaa, kyllä kiitos, vastasin.

Mies johdatti mut melko nurkassa olevaan pieneen pöytään. Sen viereisissä pöydissä ei ollut vielä ketään. Mies auttoi mut istumaan ja ojensi samassa ruokalistan.

-Kiitos, mä mietin hetken, sanoin ystävällisesti.

Lueskelin listaa hajamielisesti ja yritin samalla kurkkia ovesta sisään tulevia ihmisiä. Ainakaan vielä ei mun Frediäni näkynyt. Katseltuani menua hiukan tarkemmin, valitsin lohifileetä ja lohkoperunoita, sekä jälkiruoaksi kahvia ja juustokakkua. Hovimestarin vietyä listan pois, näin ovella vilahtavan tutun hahmon. Fred saapui töihin. Mun sydämeni pompahti muutaman kerran lisää, kun näin sen.

Seurailin ravintolan liikennettä odotellessani ruokani saapumista. Siellä oli muutamia muita ihmisiä mun lisäkseni. Kaksi nuorta pariskuntaa viettivät iltaa nelistään. Eräs yksinäisen näköinen nainen istui suoraan mua vastapäätä, ikkunoiden vieressä, polttaen tupakkaa ja juoden kahviaan. Se näytti tosi masentuneelta. Lisäksi ravintolassa oli vielä viisihenkinen perhe, melko nuoret vanhemmat, kaksi uhmaikäistä tyttöä ja pienehkö vauva. En kuitenkaan jaksanut keskittyä seuraamaan niiden keskusteluja, enkä tekemisiä. Mun ajatukseni siirtyivät koko ajan takaisin syyhyn, jonka takia olin siellä. Huokaisin syvään ja katsoin kellooni. Ruoassa oli vienyt jo yli kaksikymmentä minuuttia. Kovin nopeaksi palvelua ei ainakaan voinut kehua.

-Anteeksi, että tässä vei kovin pitkään. Lohi on melko hidas valmistaa, kuulin äänen vierestäni ja tiesin kenelle se kuului. Hetken katsoin vain pöytää, mutta sitten kohotin katseeni ylös ja näin ne samaiset uskomattoman ihanat silmät. Ne katsoivat muhun pehmeästi. Hengitin syvään. Mun pääni oli sekaisin. Yritin hymyillä vähän.

-Ei se mitään, sanoin hiljaa.

Fred oli jäänyt mun katseeseeni kiinni. Me katsottiin suoraan toistemme sydämiin. Mua alkoi pyörryttää. Lautanen, joka oli tarkoitus antaa mulle, oli vieläkin sen kädessä.

-Kiitos, sanoin tuodakseni sen takaisin tähän maailmaan.

-Oi, niin. Olkaa hyvä, Fred sanoi hiukan punastuneena. Se asetti lautasen mun eteeni ja mä kosketin sen kättä hipaisten, kun se lähti takaisin keittiöön. Mä vavahdin itsekin siitä. Seurasin kundia katseellani niin kauan, kunnes se hävisi kulman taakse. Sitten käänsin katseeni muihin ravintolassa olleisiin ihmisiin. Kaikki olivat uponneina omiin keskusteluihinsa, eivätkä näyttäneet kiinnittäneen huomiota meihin.

Huokaisin jälleen syvään ja aloin syödä ruokaani. Juomana mulla oli vettä, koska en todellakaan halunnut olla enempää sekaisin kuin jo nyt olin. Lohi maistui uskomattoman ihanalle. Samassa näin jälleen Fredin tulevan ravintolan puolelle. Se vei lautasia niille pariskunnille. Takaisin tullessaan kundi iski mulle silmää. Olin tukehtua ruokaani, kun sydämeni teki taas extralyöntejä Fredin takia. Ruokani oli syöty aika pian. Fred ilmestyi melkein heti, kun olin asettanut ruokailuvälineeni pois.

-Nautitteko ruoasta? se kysyi hiukan hymyillen.

-Kyllä... kiitos, vastasin.

Fred vei lautasen pois ja toi tilalle palan kakkua ja kahvin. Samassa se istui mua vastapäätä. Se katsoi mua taas niin ihanasti niillä syvänruskeilla silmillään, että mun teki mieli itkeä. Mä nielaisin ja mun kädet vapisi pöydän alla.

-Kuule. Mä tahtoisin katella sua vielä pitkään.

-Niin mäkin sua, sanoin huokaisten.

-Mun vuoroni päättyy yhdeltätoista. Tule ravintolan ovelle sitten, niin nähdään, Fred sanoi hymyillen mulle arvoituksellisesti.

Musta tuntui siltä, että mä pyörtyisin siihen paikkaan. Selvisin kuitenkin tilanteesta, mutta Fred ei antanut mun vastata. Se lähti nuo sanat sanottuaan.

Mä tartuin lusikkaani ja aloin syödä juustokakkua. En edes maistanut sitä suussani. Ajattelin vain koko ajan Frediä. Äskeinen tilanne oli tuntunut musta aivan unelta. Ihan kuin olisin kuvitellut sen itse. Koettaessani otsaani, tunsin sen olevan tosi lämmin. Mulla oli paha olo ja pää ihan sekaisin. Lopulta sain syötyä jälkkärini. Fred tuli luokseni laskun kanssa ja maksoin sen saman tien. Tietenkin annoin niin ihanalle tarjoilijalle paljon tippiä. Yritin päästä nopeasti huoneeseeni selventämään ajatuksiani, mutta hissi tuli madellen ja tuntui kuluvan ikuisuus ennen kuin olin huoneessani.

Syöksyin suoraan sängylleni makaamaan. Laitoin silmäni kiinni ja aloin hysteerisesti itkeä onnesta. Välillä mä nauroin, välillä itkin. Mä en oikein tajunnut enää mitään. Mun oli kuitenkin pakko ryhdistäytyä jossain vaiheessa. Pyyhin sotkuiset silmäni ja nousin sängyltä. Mä olin ihan tokkurainen. Mun mahani oli ihan kipeä siitä jännityksestä, jota olin hetki sitten tuntenut. Nyt ruumiini oli melko rauhallinen. Menin hoiperrellen vessaan ja katsahdin peiliin. Mua alkoi naurattaa pahan kerran. Mä olin aivan hirveän näköinen. Mun ripsivärit oli valunut koko kasvoille. Laskin hanasta jäistä vettä ensin käsilleni ja sitten pesin sillä kasvoni. Se virkisti kivasti ja ulkonäköni parani melko lailla. Kuivasin kasvoni vielä pyyhkeeseen. Menin sitten takaisin sängylle katsomaan televisiota. Mitään hyvää sieltä ei tullut. Tuijotin vain ajatuksissani jotain englantilaista komediasarjaa. Joka kanava tuntui näyttävän rakkaustarinoita tänä iltana. Siihen mä nukahdin.

-Voi helvetin helvetti! Voi ...ei...! huusin herätessäni. Koko yö oli vierähtänyt jo ohi. Mua otti päähän aivan älyttömästi. Olin nukahtanut ja ehkä mun elämäni tärkein ilta olisi voinut olla eilen! Mä tunsin itseni täydeksi idiootiksi. Mua itketti. Mua itketti uskomattoman paljon. Ja mä myös itkin. Mutta samassa mä tajusin, että Fredhän saattoi olla taas aamuvuorossa kahvilassa. Heitin eilisillan kuteeni nopeesti päältäni pois ja juoksin suihkuun. En edes ajatellut veden lämpötilaa, kun vain suihkin itseni äkkiä. Juoksin vettä valuvana hakemaan pyyhkeeni sängyltäni. Sitten kuivasin itseni vain osittain ja kaivoin kaapista sopivat vaatteet. Otin vaaleat Levikset ja sinisen hupparin päälleni. Hädin tuskin sain kenkiä jalkaani, kun jo juoksin hissille päin. Se tuli todella nopeasti. Ihan kuin se olisi tiennyt, että mulla oli kiire. Painoin ykköskerroksen nappulaa varmaan viisi kertaa. Lopulta pääsin alakertaan. Aulaan mennessä yritin hidastaa askeltani. Haistoin taas siihen asti croissantien tuoksun. Kahvilan ovelle päästyäni näin tiskillä tutun kundin. Huokaisin syvään ja kävelin nopeasti sen luokse.

Fred hymyili, kun tulin sen luokse. Yhtäkkiä se kuitenkin nauroi mulle. Mä katsoin sitä ihmeissäni ja lopulta se lopetti, mutta jatkoi silti pientä kikatusta.

-Mikä on noin hauskaa? kysyin loukkaantuneella äänellä.

-Sun hiuksesi...? Ja paitasi...? Fred purskahti taas nauruun.

Nyt mä vasta ensimmäistä kertaa katsahdin itseäni. Mun hupparini oli väärinpäin, huppu edessä ja vaikka en hiuksiani nähnytkään, uskoin niiden sojottavan ihan sekaisin yön jäljiltä.

-No joo, sanoin naurahtaen hiljaa, -mulle tuli kiire. Mä nukahdin eilen illalla, kun menin huoneeseeni ja heräsin vasta nyt. Mä todellakin halusin nähdä sut, mutta tää oli ihan selvästi joku kohtalon oikku. Joten voitaisko me tänään nähdä...?

Fred nojautui tiskille ja hymyili ihanasti. Taas se katsoi mua niillä suklaisilla silmillään. Sitten se meni ihan vakavaksi.

-Uskotko sä kohtaloon? Mä uskon. Mulla nimittäin on sellainen tunne, että meidän on tarkoitettu tapaavan.

Mä katsoin sitä hetken aikaa tarkkaillen sen ilmeitä, mutta se pysyi ihan vakavana. Se siis puhui täyttä totta. Mä hymyilin sille ja vein kasvoni ihan lähelle sitä.

-Me sitten varmasti nähdään tänään, kuiskasin hiljaa.

-Kahdeltatoista tässä, Fred sanoi ja suuteli mua kevyesti poskelle. Mä värähdin sen huulten kosketuksesta. Mä lähdin tiskiltä ja katsahdin ympärilleni. Kahvilassa oli näin aamupäivällä vain muutama asiakas ja ne oli kyllä hyvin huomannut meidät. Samainen pariskunta, joka oli eilen ollut kanssani hississä, ja parikymppinen kundi, seurasivat tarkasti mua, kun lähdin kahvilasta. Menin aika reippaasti takaisin huoneeseeni.

Mulla oli pari tuntia aikaa meidän tapaamiseen, joten päätin lähteä kuljeskelemaan kaupunkiin. Aika kuluisi siellä paljon nopeammin kuin hotellihuoneessa. Kun katsoin itseäni peilistä päästyäni takaisin, en voinut lopettaa nauramista. Mun hiukseni todellakin olivat järkyttävät. Ja huppari...voi ei. Paljon enempää koomiselta en olisi voinut näyttää. Koetin hillitä itseni. Lähdin pois peilin edestä ja käänsin puseroni toisin päin. Sitten kastelin hiukseni. Harjasin jakauksen keskelle. Puin takin päälleni, vedin pipon päähäni, otin repun selkääni ja lähdin reissaamaan. Menin metrolla Oxford Streetille. Siitä jatkoin matkaa kävellen. Nähtyäni erään ihanan kahvilan, mun oli pakko mennä sinne aamukahville. Tilasin cappucinon ja sämpylän. Tarjoilija oli ihanan suloinen, varmaankin vasta noin kuusitoista-vuotias poika. Se oli vähän epävarman tuntunen tarjoilijana. Mutta sain mä sentään aamiaiseni. Istuskelin siellä rauhassa puolisen tuntia. Sitten maksoin laskun ja lähdin jatkamaan. Kävelin ihan oudoilla ja tuntemattomilla kujilla. Kuin ihmeen kaupalla löysin ihanan kirpputorin erään kulman takaa. Se oli uskomattoman suuri. Siellä myytiin aivan kaikkea, mutta vaatteita ennen kaikkea. Mä olin sekaisin, kun pääsin sinne. Kaikki vaatteet olivat niin ihania ja olisin halunnut ostaa ne kaikki! Lopulta kierrettyäni koko alueen läpi, jossa vei noin tunti, olin ostanut itselleni sinisen villatakin, harmaat collegehousut ja viininpunaisen samettihameen. Olisin halunnut ostaa vielä kolme hametta ja yhden villapaidan, mutta päätin hillitä itseni, jotta saisin lähtiessä kaikki tavarat mahtumaan laukkuihini. Aikaa oli vierähtänyt jo niin paljon, että päätin saman tien lähteä hotellille. Hyppäsin metroon ja olin nopeasti hotellilla. Kun matkan varrella taas näin sen tutun kiinalaisravintolan, päätin että tänä iltana todella menisin sinne. Nyt kuitenkin kävelin hotelliin ja kurkkasin aulasta kahvilaan. Siellä Fred oli vielä työn touhussa. Sekin huomasi mut ja heilutti iloisesti. Mä kävelin kassieni kanssa hissiin, jossa oli kuusi ihmistä mun lisäkseni. Mä pyysin anteeksi suurta kassimäärääni, kun vein muilta tilaa, ja muut ihmiset vaan hymyilivät mulle anteeksiantavaisen näköisinä.

Huoneeseeni päästyäni heitin kassit lattialle ja katsahdin kelloani. Se olikin jo melkein kaksitoista. Menin käymään vessassa. Vilkaisin itseäni ja hyväksyin näkemäni kuvan. Otin kaapista Hugo Bossini. Suihkautin sitä kaulalleni ihan vähän ja totesin olevani valmis jännittävään tapaamiseen. Sieppasin reppuni mukaan ja kävelin hissille. Pian olin alakerrassa odottamassa Fredin saapumista. Mun vatsassani kihelmöi, kun odottelin jännittyneenä sen saapumista. Kelloa katsoin varmasti lähinnä minuutin välein. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta. Lopulta kuulin takaani tutun äänen, vihdoinkin.

-Moi... Fred sanoi hymyillen onnellista hymyä.

Se näytti aivan uskomattoman ihanalta. Se oli päästänyt hiuksensa vapaiksi. Sillä oli ruskea mokkatakki päällään. Jalassa sillä oli mustat Levikset. Kun katsoin sitä läheltä, näin leuassa pienen parransängen ja se näytti tosi upeelta. Sekin oli pysähtynyt tarkkailemaan mua. Hetken katseltuamme toisiamme, me palattiin takaisin ajatuksistamme. Meitä molempia hymyilytti.

-Mihin sä haluaisit mennä? Fred kysyi multa ystävällisesti.

-Mulle on ihan sama... sanoin hiljaa.

-Käykö, jos vien sut katselemaan Lontoota? Fred sanoi kysyvä ilme kasvoillaan.

-Ok, mä sanoin hymyillen.

Me lähdettiin kävelemään kohti ulko-ovea ja Fred ystävällisesti avasi sen mulle.

-Mä oon muuten Fred, se sanoi naurahtaen, -ei oo tullut edes mieleen esittäytyä!

-Joo... mä itse asiassa tiesin jo, hymyilin nolona. -Mä oon Saara.

-Saara, Fred yritti ääntää nimeäni oikein. Se sujuikin melko luontevasti.

-Mä kuulin kyllä, että olit käynyt kyselemässä mua, Fred sanoi iloisesti, -ei siinä mitään. Oon imarreltu.

Me hypättiin heti hotellin edestä double-deckeriin, joka vei kuulemma Hyde Parkiin. Me jäätiin sisälle istumaan, kun ulkona oli aika kylmä viima. Fred otti mua kädestä kiinni ja katsahti muhun.

-Sä oot uskomattoman kaunis, se sanoi pehmeällä äänellään.

Mä olisin suoraan sanoen voinut sulaa siihen paikkaan. Mä häkellyin noista sanoista ja yritin saada kurkustani jotain ulos. Lopulta sanoin vain yksinkertaisesti:

-Kiitos.

Bussimatka kesti vain vähän aikaa. Hyde Park ei ollut kovin kaunis tähän aikaan vuodesta. Siellä oli kylläkin tiet, joilla pystyi kulkemaan, mutta sää ja vuodenaika tekivät siitä ikävän näköisen paikan. Fred kuitenkin suuntasi suoraan poluille ja me melkein juostiin sinne käsi kädessä.

-Uskotko sä Jumalaan? Fred vakavoitui.

-Kyllä, vastasin hetken mietittyäni, -Kyllä pohjimmiltani. Mä en kuitenkaan usko sellaiseen Jumalaan, jonka Raamattu esittää. Mä ennemmin uskon siihen, että jokaisella on oma Jumala: sellainen minkälaiseksi sen on kuvitellut.

Fred kuunteli tarkkaavaisena mun puhettani ja nyökytteli hetken lauseeni jälkeen. Sitten se huokaisi ja aloitti:

-Mäkin uskoin joskus... Mutta mitä järkee on uskoa Jumalaan? Parantaako se meitä ihmisenä jotenkin? Vai onko se vaan sitä, että meidän ei tarvitsisi pelätä kuolemaa?

-Luultavasti...

-Mä en oikein kuitenkaan usko siihen, että täällä olis ketään meitä suurempaa. Eikö me ihmiset olla niitä, jotka määrää maailman tapahtumia, eikä kukaan muu? Mun mielestäni asia on näin.

Mä katsoin tarkasti Frediä, kun se kertoi omaa mielipidettään. Se näytti siltä, että oli täysin varma omista mielipiteistään, eikä mikään olisi voinut niitä horjuttaa. Kun Fred lopetti lauseensa, se nosti katseensa muhun ja katsoi kysyvästi. Mä en sanonut mitään. Mä vaan tuijotin sitä. Saman tien se oli jo ihan mun vieressäni ja se läheni mua koko ajan. Mä laitoin käteni sen ympärille. Sekin sitoi mut syliinsä ja me suudeltiin pitkään. Se oli täydellistä. Kun me oltiin lopetettu, Fred sanoi virnuillen:

-Eikö ookin niin, että me päätettiin tuosta suudelmasta, eikä kukaan muu?

Naurahdin sille ja lähdin jatkamaan hitaasti matkaa. Fred tuli perässäni. Se kiusaili mua kutitellen ja suukotellen poskeani.

Iltapäivän aikana me kierrettiin koko Lontoon keskusta ympäri. Me juteltiin ja oltiin onnellisia yhdessä. Me käytiin muun muassa katsomassa Big Beniä ja Buckingham Palacea. Lopuksi Fred vei mut aivan ihanaan pikku kahvilaan, joka sijaitsi jossain Bondien läheisyydessä. Se oli sisustettu vihreillä omenakuvioisilla huonekaluilla. Tarjoilijat olivat tosi ystävällisiä, italialaistyyppisiä. Ja syöminen oli erittäin herkullista. Me tilattiin molemmat maitokahvit ja isot croissantit.

-Tää on todella ihana paikka, sanoin suudellen Frediä poskelle, -kiva, kun toit mut tänne.

-Eipä kestä, Fred sanoi hymyillen.

Me lähdettiin sieltä neljän aikaan. Me mentiin kävellen mun hotellilleni. Fred kertoi itse asuvansa West Endissä. Sillä oli joku ihan pieni yksiö, missä se juuri ja juuri mahtui asumaan. Mulla oli sitä ikävä, vaikka me ei oltu edes vielä erottu. Fredillä oli sinä iltana kuin ihmeen kaupalla vapaailta, ainut koko viikolla.

-Mitä sä haluat tehdä tänä iltana? kysyin siltä, kun me seistiin hotellin ulko-oven edessä.

-En mä tiedä... Mitä sä? Fred sanoi miettiväisen näköisenä.

-Tossa on kuule sellanen ihana ravintola, tossa ihan lähellä. Sellanen kiinalainen. Mä haluisin käydä siellä, kerroin.

- Tehdäänkö kompromissi? Mennään ensin syömään sinne ja sitten leffaan... Fred sanoi.

-Ok, sanoin tyytyväisenä, -mutta etkö sä nyt vois millään tulla mun luokseni?

Fred käänsi katseensa pois, näyttäen surulliselta. Sitten se kääntyi muhun päin ja katsoi mua syvälle silmiin.

-Niin paljon, kuin mä haluisinkin, en voi.

Fred tarttui mua vyötäröltä ja veti mut lähellensä. Se suuteli mua pehmeästi. Päästäessään musta irti, Fred näytti samalla hiukan surulliselta, mutta myös onnelliselta. Se lupasi hakea mut tasan seitsemältä huoneeni ovelta ja mä en kertakaikkiaan malttanut odottaa sitä.

Kuljin ajatuksissani huoneelleni. Kun olin avaamassa oveani, tunsin olallani hiljaisen koputuksen. Käännyin nopeasti. Olin varma, että se olisi Fred, joka ei ollutkaan mennyt sairaalaan. Jouduin kuitenkin pettymään. Edessäni seisoi virkailijan puku päällään oleva mies, jolla oli kädessään kellertävä kirjekuori. Katsoin sitä kysyvästi. Mies hymyili iloisesti ruskeiden viiksiensä takaa ja ojensi mulle kirjekuoren.

-Teille oli saapunut sähke. Tehän asutte huoneessa 209?

-Kyllä, kiitos paljon, sanoin miehelle ja käännyin avaamaan oveni.

Mies lähti hisseille päin. Menin huoneeseeni ja avasin ihmeissäni kirjekuoren. Mulla ei ollut aavistustakaan, kuka olisi lähettänyt mulle sähkeen. Se selvisi, kun sain paperin ulos kuoresta. Se oli päivätty edelliselle päivälle. Kun pääsin viestin loppuun, kiljaisin onnesta. Sähke oli siskoltani, joka oli kaksi päivää sitten saanut poikavauvan. Samassa sieppasin rahapussini mukaan ja juoksin alakertaan puhelimeen. Sain jonottaa, kun vanha mies puhui ikuisuuden ennen mua. Painelin nopeasti siskoni kännykkänumeron. Neljän soinnin jälkeen siellä vastattiin. Puhelimessa oli siskoni mies, joka oli ilmeisesti vieläkin ihan pökerryksissä koko vauvauutisesta. Mä kyselin ihan onnellisena kaikkea mahdollista synnytyksestä vauvan painoon, mutta puhelimen toisesta päästä ei kuulunut kovin montaa sanaa. Lopetin keskustelun onnitteluihin, jotka pyysin välittämään myös siskolleni.

Pian oli jo aika lähteä ravintolaan. Olin pukeutunut samaan mekkoon, joka edellisenä iltana oli ollut päälläni. Tasan seitsemältä kuulin koputuksen oveltani. Siellä Fred seisoi uskomattoman komeana, kuten aina. Suukotin häntä poskelle ja pyysin vielä sisään hetkeksi. Keräsin meikkipussini ja avaimen käsilaukkuuni. Kun olin astumassa ulos, Fred tarttui mun kädestäni kiinni ja vetäisi mut takaisin sisälle. Sitten se laittoi oven kiinni. Suudellessaan mua kiihkeästi, se puristi mun vartaloni ihan lähelle omaansa. Lopulta se päästi mut hengähtämään hiukan ja samalla sanoin huojentuneena:

-Tota...eikö me jo mentäis?

-Totta kai, Fred sanoi tyytyväisen näköisenä.

Mä yritin selviytyä sekoamatta, kun kävelin Fredin kainalossa kohti kiinalaista ravintolaa. Me tultiin sinne kakskymmentä yli seitsemän. Tarjoilijat oli kaikki kiinalaisia ja tosi ystävällisiä. Mä tilasin sitruunakanaa ja riisiä. Fred taas otti nuudeleita. Se halusi ihan välttämättä tilata meille viinipullon, joten mun oli alistuttava sen tahtoon. Ruoka oli pian jo meidän edessä ja tosi hyvää. Me syötiin ihan rauhassa. Jälkiruokaa me ei enää jaksettu tilata, kun ateriat oli hyvin täyttäviä. Iloisina ja täysinä me lähdettiin pois ravintolasta ja hovimestari toivotti meidät tervetulleiksi uudestaan.

-Se oli upea paikka, sanoin onnellisena.

-Niin oli.

-Mitä leffaa aiot viedä mut katsomaan? kysyin kiinnostuneena.

-Jotain mahdollisimman tylsää, Fred sanoi vihjaillen.

-Hahaa, oikeesti? kysyin naurahtaen.

-Varasin liput Titaniciin, siihen vanhaan.

-No joo. Se on ihan hyvä.

Elokuva oli ok. Sitä oli mukava katsoa Fredin kainalossa. Sen kestoaikaa en todellakaan tiennyt, mutta välillä siihen kyllästyi aika pahasti. Haukoteltiin molemmat, kun astuttiin leffateatterista ulos. Me mentiin metrolla Oxfordille ja siitä käveltiin käsi kädessä hotellille.

-Haluatko sä, että mä tuun sun viimeiseksi yöksi täällä, sun viereesi nukkumaan? Fred kysyi kuulostaen hiukan epävarmalta.

-Nukkumaan?!? sanoin yllättyneenä.

-Todellakin vain nukkumaan, Fred sanoi hymyillen mulle suloisesti.

-Ok, sanoin iloisena.

Me käveltiin hiljaa hissille ja mentiin sillä kuudenteen kerrokseen. Kaivoin avaimeni kassista. Sillä avasin oven. Kun me päästiin sisälle, avasin television ja laitoin jonkun tylsän kanavan päälle. Sieltä tuli musiikkia. Fred istahti sängylle, kun mä menin vessaan. Jäin seisomaan oven taakse. Tilanne oli aika outo, mutta hetken pohdittuani sitä, mä hyväksyin sen. Avasin oven ja heitin villatakkini lattialle. Siellä kaikki muutkin tavarat tuntuivat lojuvan. Aamulla ehtisin pakata ne hyvin.

Mä käperryin Fredin syliin ja siinä me katseltiin tv:tä ja aika ajoin suudeltiin. Mulla oli todella lämmin ja turvallinen olo, kun se oli mun vieressäni. Yhden aikaan me mentiin peiton alle ja kääriydyttiin ihan kiinni toisiimme.

-Sä oot ihana, Fred sanoi mulle suudellen otsaani.

-Niin säkin, sanoin hiukan surumielellä, ajatellessani huomista lähtöäni.

Me nukahdettiin siihen sylikkäin, ihan lähekkäin.

Mä avasin silmäni ihan hitaasti. Mua hymyilytti jo, kun ajattelin kuka vieressäni olisi. Käänsin kylkeäni, mutta Fred ei ollutkaan sängyssäni. Mä nousin ylös ja katsoin ympärilleni.

-Fred? Fred? kysyin hiljaa.

Ei kuulunut mitään. Oli jo nyt ilmiselvää, että Fred oli lähtenyt. Pääni painui hetkessä alas, kun tajusin tämän. Mutta mun täytyi olla onnellinen eilispäivästä. Menin vessaan ja olin saada sydänhalvauksen. Siellä oli uskomattoman suuri kukkakimppu. Parikymmentä valkoista ruusua. Mä olin todella hämmästynyt. Kukkien vierellä oli vaaleanpunainen kirjekuori. Avasin sen hitaasti ja vedin kortin ulos. Se oli sydämenmuotoinen. Kortissa luki vain seisemän sanaa:

"Unelmieni naiselle. Sinulle. Minä unelmoin sinusta. Fred." Huuleni kohosivat hetkessä hymyyn. Jäin hetkeksi paikalleni miettimään Frediä. Pian kuitenkin huomasin itselleni tulevan kiireen. Pakkasin laukkuni ja järjestin hiukan huoneeni kuntoa. Sitten puin päälleni uuden sinisen villatakkini ja farkut. Fredin kirjoittaman kortin laitoin varmaan talteen. Aikaa mulla oli tunti siihen, kun bussi noutaisi mut hotellin edestä.

Mä kannoin kaikki laukkuni alakertaan. Jäin kahvilaan vielä istumaan ja juomaan viimeiset kahvit Lontoossa. Fred ei ollut töissä. Samainen vaaleaverikkö, jolta olin kysellyt Fredistä, oli kassalla. Se hymyili mulle vienosti ja kysyi hiukan ujostellen:

-Löysitkö sinä Fredin?

Naurahdin ja reippaasti vastasin:

-Kyllä...

Söin kahvini kanssa croissantin. Muutama muu turisti oli lähdössä kanssani samalla bussilla. Mä kysyin niiltä, miten matka oli sujunut ja me alettiin siinä aikaa kuluttaaksemme juttelemaan. Bussi tuli kuitenkin hyvin nopeesti.

-Sanothan terveisiä Fredille! sanoin vielä ohimennen tiskillä olevalle naiselle.

Matka lentokentälle kesti melko kauan, kun liikennekin oli vielä ruuhkainen. Lopulta kuitenkin olimme Heathrow'lla. Otin laukkuni bussista mukaani ja yritin etsiä mahdollista passintarkastuspaikkaa. Sellaisen löysinkin ja pian olin jo terminaalissa jonottamassa portilla kuusi, koneeseen pääsyä. Mieleeni palasi muistot matkasta. Fredin kasvot eivät lähteneet millään pois ajatuksistani. Mun mahaani kouraisi, kun ajattelin, etten koskaan enää näkisi Frediä. Kannoin ruusuja vielä kädessäni. En halunnut heittää niitä pois. Kymmenen minuutin päästä pääsin koneeseen. Lentoemäntä vei mut paikalleni. Olin saanut ikkuna-paikan. Hetken kuluttua viereeni tuli istumaan keltahiuksinen nuori tyttö. Asetin ruusut jalkoihini ja laukut olin laittanut tavaratilaan. Kone lähti pian liikkeelle. Kiinnitin turvavyöni ja huokaisin syvään. Kun koneen pyörät irtosivat maasta, ajattelin kyyneleet silmissäni, missä Fred mahtaisi olla nyt. Katsoin vielä viimeisen kerran Lontoota ja sitten käänsin katseeni pois. Se oli nyt mennyttä.

Copyright (c) 2000 Milla Wilkman. All rights reserved.

palautetta novellista