Lipsuu

Merja Repo

Niina yritti puhua rauhallisella äänellä.

-Entäs ne pojan sukset?

-No mitä niistä? Markun äänessä kuului ärtymys.

-Huomenna niillä on hiihtopäivä. Tekevät retken Lehtisaareen.

-Oon koko illan töissä. Emmä nyt ehdi. Osaathan säkin sukset rasvata.

-Entäs Maija?

-Ei se osaa. Mun täytyy nyt mennä. Hei.

Puhelin naksahti Niinan korvaan.

Osaa, osaahan hän. Tietysti. Koko lapsuus muuta tehtykään, kun rasvattiin suksia. Joka sunnuntaiaamu isä herätti rasvaamaan ja sitten ladulle. Isä otti aikaa nauriskellolla.

-Eikse nyt olis isän tehtävä rasvata poikansa sukset, Niina kysyi Laurin sanomalehdeltä ja veti talvihaalaria niskaansa.

-Emmänyt tiedä. Jos sä kerran oot hyvä siinä, niin mikset sinä siinä kun Markkukin.

-Samallaisia te ootte kaikki, Niina sihisi.

-Nyt mä en oikein kuullu.

-Kyllä kuulit. Pojalla on kaks isää. Yks kokonainen ja toinen puolikas, eikä kummastakaan oo suksien rasvaajaks.

-Niina hei...

Niina paukautti oven perässään.

Pakkanen oli kiristynyt. Tuuli nipisteli posket hetkessä jäähän. Niina veti kaulaliinaa suojaksi ja tähyili täysikuuta taivaalta. Upea, todella upea ja puut sokerikuorrutuksessa. Tästä ei talvi enää parane. Mutta älyttömän kylmä. Pitää palella täällä, kun jotkut ei osaa hoitaa asioita.

Niinan palleassa alkoi liikuskella perhosia, kun hän läheni entistä kotiaan. Koskahan sitä oppii suhtautumaan neutraalisti, niin kuin menisi mihin tahansa taloon.

Takkahuoneen lattialaattasommitelma oli Niinan käsialaa, samoin keittiökaappien peiliovien pikkutarkkuutta vaatinut maalaus. Ikkunoissa roikkuivat vieläkin Niinan ostamat verhot. Sinisiä ja punaisia purjeveneitä valkoisella pohjalla. Puhtaita värejä ja selkeitä linjoja, siinä Niinan sisustuksen ohjenuorat. Kumma ettei Maija ollut vaihtanut verhoja. Niina ei asuisi toisen naisen ripustamien verhojen keskellä.

Oli siellä paljon muutakin, mikä oikeastaan kuului Niinalle, mutta hän ei ollut halunnut siirtää menneisyydestä mitään uuteen elämäänsä. Lapset nyt tietenkin ja Markku, koska sattui olemaan lasten isä ja yhteishuollon takia heidän piti olla tekemisissä toistensa kanssa. Ja sitten vielä Maija. Hän ja Maija olivat olleet läheisiä ystäviä, ennen kuin Markku nappasi Maijan. Vei Niinalta ystävän nenän edestä. Niina ei vieläkään tajunnut sitä. Hän oli sentään kertonut kaikki Markun paskamaiset liikkeet Maijalle ja itkenyt tämän olkaa vasten.

Markku on minulle haaste, Maija oli sanonut kun Niina penäsi perusteluja. Ja sitäpaitsi, minkäs sille voi kun rakastuu, oli hän jatkanut ääni väristen.

Sen naisen täytyi olla hullu.

Ulkoeteinen oli täynnä lasten liukureita, monoja ja suksia. Otson sukset olivat pinon alimmaisina. Niina riuhtaisi ne esiin ja kaatoi samalla koko kasan.

-Hitto!

Maijan muovipussilla peitetty pää ilmestyi oviaukkoon.

-Sinäkö se täällä koluat.

-Hennaa?

Niina nyökkäsi Maijan pään suuntaan.

-Joo, ei oo varaa mennä kampaajalle. Mitäs sinä...

-Otsolla on huomenna hiihtopäivä. Kai sä tiesit?

Niina kaivoi suksirasvan haalarin taskusta ja alkoi levittää sitä suksenpohjaan.

-Mä tulin tunti sitten Hesasta. Ei Markku mulle mitään kertonu.

-No millasta oli?

-Ihanaa. Tekee hyvää olla joskus pois tästä hullunmyllystä.

-Kyllä sä tiesit mikä sua odotti, kun tänne muutit, Niina sanoi ja tönäisi myssyä pois silmiltä. Villapaita alkoi pistellä hikistä ihoa.

- Mä olin yötä yhden Ilonan luona, Maija huokaisi ja nojautui ovenkarmiin. Silläkin on Pluto aksendentissa ja se on nouseva Leijona niin kuin mäkin. Meillä on uskomaton yhteys. Ei tarvi puhua paljon mitään, kun heti tajuaa mitä toinen tarkottaa...

Sellaista se oli meilläkin ennen, Niina ajatteli ja repi kynnellä suksirasvan metallikuorta matalammaksi.

-...me puhuttiin ja naurettiin neljään asti ja silti mä oon ollu tänään mielettömän energinen...

- Saamari.

Utuinen katse Maijan silmissä vaihtui kysyvään.

- Kynsi katkes. Onko sulla puukkoa? Mä en saa tätä metallia.

- Mä katon löytyykö.

Niinan trikoot ja paita tuntuivat kosteilta haalarin alla. Saamarin saamari. Tässä hänen piti hikoilla talvitamineissa, kun nää ei himpun vertaa välitä pojasta. Ne lipsuu, eikö ne nyt tajua!

- Käyks tää, Maija ojensi hedelmäveistä.

- Eiköhän.

Niina viilsi veitsellä loven metalliin. Terävä.

Maija nojautui taas ovenpieleen ja jatkoi silmät puoliksi suljettuina.

-Mä voin kertoa Ilonalle kaiken. Kaikki vaikeat jutut mitä meillä on Markunkin kanssa. Se osaa kuunnella ja lohduttaa. Se on niin herkkä vaistoamaan...

Ilona ja Ilona... ja Markku ja Maija ja koko helvetin porukka. Niina näki itsensä iskemässä veitsen Maijan palleaan. Tosta sisään ja sitten vähän pyöritetään. Mitäs siihen sanot ämmä? Ja mitä sanoo Ilona?

Niina ojensi äkkiä veitsen Maijalle terä edellä. Maija hätkähti äkkinäistä liikettä ja naurahti.

- Onko sulla yhtään tupakkaa?

Niina kaivoi askin haalarin uumenista, totesi että kolme on jäljellä.

- Ota koko aski.

- Ei. Ei kun yhtä vaan tekee mieli.

Maijahan ei ikään kuin polta ja sen takia sillä ei ollut koskaan tupakkaa. Kapakassakin se kiersi pöydästä toiseen pummaamassa. Itsepetosta niin kuin koko sen elämä.

Niina muisti, kuinka he vielä viime syksynä katselivat yhdessä tähtitaivasta. Niina osoitti kirkasta tähteä ja kysyi Maijalta, joka oli perehtynyt tähtitieteeseen.

- Onko toi Venus?

- Mä en nää oikein kunnolla. Lainaa sun laseja.

Niina ojensi silmälasinsa.

-Vau, miten hienoa. Mä en ole aikoihin nähnyt näin selkeesti.

Silloin Niina vielä ajatteli, että Maijalla oli maagisia kykyjä nähdä ja tulkita kosmoksen liikkeitä ja sen vaikutuksia ihmisluonteeseen, vaikka ei kunnolla erottanutkaan Pohjantähteä Venuksesta.

Nyt Niina ajatteli, että Maija oli yksinkertaisesti sokea ja sellaisena näköjään halusi pysyäkin. Siinä ei mitkään teholinssit auttaneet.

Niina tasoitti pitkin vedoin suksirasvaa korkilla. Maija veteli savuketta kuumaksi.

- Sanotko Markulle, että Otso tarvii uudet sukset? Nää on jo liian lyhyet, Niina sanoi.

-Voi mä sanoakin. Vaikka parempi on kyllä, että sanot ite. Sillä on kato niin tiukkaa rahan kanssa.

Niin aina, Niina ajatteli. Kaljaan sitä nyt kumminkin on riittänyt, päätellen kolmesta muovikassillisesta tyhjiä hylsyjä ulkoeteisen nurkassa.

-Hei mutta, otatko lasin viiniä? Vai onko sulla kiire? Maija kysyi ja lahjoitti viekoittelevan joskin vähän epävarman hymyn.

Ehkä se muisti, miten heidän edellinen viininjuontinsa päättyi.

Markku ja Maija olivat kutsuneet heidät uuden vuoden aattona ihan vaan muutamalle lasilliselle. Yhteistyön ja ystävyyden merkeissä. Sivistyneitä ihmisiähän tässä oltiin. Lauri oli aluksi vastaan mutta Niina oli utelias kuin piru tietämään, kuinka Maija hoitelee uutta emännyyttä. Lopulta Lauri suostui mutta painotti useaan otteeseen, että tekee sen vain ja ainoastaan Niinan mieliksi. He olivat myöhästyä koko vastaanotolta, kun Niina paklasi ja sovitteli erilaisia pukuja ihan kuin heidät olisi kutsuttu linnan juhliin.

-Kyllä sä nyt jo kelpaat. Eihän ne ole kun sun entinen ukkos ja petollinen ystävättäres, Lauri steppasi eteisessä.

Niina sai niellä sappinesteitään, kun talo olikin täynnä hänen ja Markun entisiä yhteisiä ystäviä. He olivat siis puolensa valinneet. Useimpien oli silti vaikea peittää hämmästystään.

-Ai tekin olette täällä. Sehän kivaa. Se on niinku nykyaikaa.

Maijalla ei ollut meikin häivää ja hän oli pukeutunut yksinkertaiseen mutta kieltämättä tyylikkääseen vihreään tunikaan, joka sai hänen kuparinpunaiset hiuksensa hohtamaan. Että silläkään osastolla Niina ei päässyt kunnolla kisaamaan. He painivat eri sarjoissa.

Markku flirttaili pitkin iltaa yhden jos toisenkin kanssa, kävi sanomassa Niinallekin kuinka säteilevältä tämä näyttää ja läiskäytti Lauria selkään niin, että tämä sai yskänkohtauksen.

-Hyvänä oot Niinaa pitäny. Poika.

Lauri oli Markkua kolme vuotta nuorempi.

Niina näki Maijan istuvan syrjässä ja pyörittelevän lasia ikävissään, kun Markku harrasti small talkia ja silitteli tanssiessaan naapurin rouvan tukkaa. Siihen Markku olikin aina ollut kallellaan.

Niina istuutui Maijan viereen ja lohdutti.

-Tommonen se on aina ollu. Ei se siitä muutu.

Maija kohensi ryhtiään.

- Ei tarvitsekaan. Mä arvostan Markussa just sen rehellisyyttä. Se on semmonen ku se on, eikä esitä mitään.

- Jaa ei! Mä sanosin, että tää on yhtä teatteria koko homma, Niina sanoi, katseli ympärilleen ja levitteli käsiään.

- Jos sä noin ajattelet, niin eihän sun ole pakko tätä katsella, Maija sanoi suu viivana.

- Ei niin. Enkä enempää aiokaan. Niina pomppasi ylös niin reippaasti, että punaviinilasi kaatui valkoiselle liinalle. - Mut sen mä vaan sanon, että paskaa haukkasit kun Markun otit.

Niina vilkuili ympärilleen, että kuulivathan nyt varmasti kaikki ja harppoi sitten suoraan ulko-ovelle ja paukautti sen kiinni. Hetken päästä hän raotti ovea ja kurotti naulakosta päällystakkinsa.

- Pistä siihen suolaa. Kyllä se siitä tokenee, Niina sanoi.

Aamulla Niina soitti anteeksipyynnön, vaikkei mitään katunutkaan. Mutta Niinan ja Maijan sanaharkka oli Maijan murheista pienimpiä. Markku oli kadonnut viinojen loputtua muun seurueen kanssa paikalliseen ja jättänyt Maijan lastenvahdiksi. Aamulla se sitten oli kömpinyt hajuvedeltä tuoksuen kotiin.

-No jos mä lasillisen. Kiitos.

Niina riisui haalarin ja pisti sen eteisessä automaattisesti omaan naulaansa. Vessassa hän etsi paperia ensimmäiseltä hyllyltä ja hämmästyi, kun löysi sen vessapaperitelineestä. Niin monta kertaa, kun tästä oli Markun kanssa ollut puhetta. Paria ruuvia ei saanut seinään kiinnitetyksi. Uusi nainen, uudet tuulet.

Niina kuivasi kätensä ja huomasi, että pyyhe oli hänen kapioitaan. Äiti oli virkannut pyyhkeen pitsit ja vähän ne olivat jo rispaantuneetkin. Äidin ikävä iski rintaan ja nosti vedet silmiin. Monesti näinä vuosina Niina olisi äitiä tarvinnut, äidin tukea ja ymmärrystä. Äidin syliä. Mutta yksin hänen oli täytynyt selvitä. Pahimman yli. Ihan yksin.

Maija oli sytyttänyt kynttilät ja viritteli tulta uuniin. Saman uunin tulia Otso oli parivuotiaana tuijottanut pitkiä hetkiä ja sanonut: Otto kattoo teeveetä.

-Mä haluaisin puhua sun kanssa yhdestä asiasta, Maija sanoi arasti.

Niina valpastui. Mitä häneltä nyt haluttiin?

-Sähän tiedät, että Markku on aika erikoinen ihminen.

Niina nyökkäsi. Hän tietää. Hän jos kuka. Viidentoista avioliittovuoden jälkeen.

-Mä olen monen kanssa yrittänyt puhua siitä, mutta kukaan ei oikein ymmärrä. Tai Ilona nyt kyllä jotenkin, mutta...

-Joo. Jatka vaan.

Niina siemaili viiniä. Se lämmitti ihanasti ja rentoutti. Hän nojautui laiskanlinnassa taaksepäin ja muisti tehneensä niin usein perjantai-iltaisin, kun lapset oli pantu nukkumaan ja vihdoin oltiin kahden, avattiin viinipullo ja Markku aloitti yksinpuhelunsa, johon Niina aina välillä äännähti: niin, hm ja ihan totta.

Niina silmäili ympärilleen. Lampun päälle oli viritetty itsevärjätty huivi. Se antoi pehmeän valon. Joo, miksei. Sohvakalusto oli peitetty kehitysmaakaupasta ostetuilla kankaille. Niin tietysti. Eihän Maija osannut ommella. Kieltämättä ne piristivät yleistunnelmaa värikkyydellään. Niinan silmät osuivat keittiön hyllyä koristaviin saviastioihin. Ne hän kyllä olisi halunnut. Hän raahasi ne sentään Bulgariasta asti. Matkalaukut painoivat niin perhanasti.

-....ja sitte se vaan ajo tiehensä ja jätti mut seisomaan tien viereen keskellä yötä. Onneksi oli kesäyö ja valosaa. Sano sä mulle Niina, että miten se voi olla niin julma.

- Sanoitsä sille sitten jotain, mistä se hermostu?

Maija kaatoi heille toiset lasilliset.

- Etsä kuunnellu? Mä sanoin, että sä oot juonu niin paljon, että olisi parempi, että antaisit mun ajaa.

Niinaa alkoi naurattaa. Hän muisti seurusteluajalta kesän, kun he Markun kanssa olivat Porin jatsareilla. He levittivät nurmikolle ruudullisen pöytäliinan, söivät grillattua kanaa, patonkia, valkosipulijuustoa ja joivat pullon viiniä, vähän toista. Kun B.B.King lopetti ja lähdön aika tuli, Markku sanoi:

-Mä ajan itseasiassa paremmin, kun mä olen vähän ottanu. Silloin on niinku rennompi ote rattiin.

-Älä yritä. Mä en ainakaan lähde syn kyytiis.

Niina tarttui Markkua lantiosta ja supsutti korvaan.

-Otetaan hotelli ja kuuma suihku ja kais tiedät. Ajetaan aamulla sitten kotiin.

Markku vetäytyi sen verran kauemmas, että pystyi katsomaan Niinaa vetoavasti syvälle silmiin.

-Sä et luota muhun.

Niina riuhtaisi itsensä irti Markusta. Hän oli tarjonnut itseään ja hänet torjuttiin.

-En kehenkään tässä asiassa.

-Mä ainakin lähden. Mun pitää aamulla olla jo...

-Tervemenoa. Mä en rattijuoppojen kanssa rupee.. en rupee sitten mihinkään. Tiedä vaikka sä ajaisit joskus mun tulevien lasten päälle.

Niina niiskutti kohti hotellia. Markku jäi seisomaan tyhjän eväskorin kanssa keskelle parkkipaikkaa.

Aamulla hotellissa Niina heräsi puhelimen pirinään.

-Rakas, mennään naimisiin. Mä haluun elää sun kanssa. Sä oot nainen jolla on periaatteita.

-Sillä ehdolla, ettet ikinä enää aja kännissä.

-En ikinä. Vannon. Niina havahtui, kun Maija poksautti auki toisen viinipullon.

-No kai se sitte tuli hakemaan sut?

-Tuli. Mutta anto mun seistä siellä tien vieressä ainakin viistoista minuuttia.

-Ei kuitenkaan kosinut?

- Mitä sä tolla tarkotat?

Avainta kierrettiin lukossa. Maija kiirehti piilottamaan viinipulloa. Tuttu ele. Markku ei pitänyt siitä, että naiset juopottelivat keskenään. Hän varmaan oletti, että hänestä puhuttiin pahaa selän takana. Ja siinä hän oli oikeassa.

-Moi äiti. Mitä sä täällä?

Niina rutisti Otsoa ja nuuhki pakkasen puremia poskia. Ihan vähän vielä vauvan tuoksua. Vai kuvitteliko hän vain?

-Tulin voitelemaan sun sukset. Muuten ne lipsuu.

-Kiva. Onks ruokaa?

-Hellalla, Maija sanoi eikä tehnyt elettäkään palvellakseen.

Otso ei näyttänyt sitä odottavankaan. Nappasi vaan sarjakuvalehden pöytäseurakseen ja hävisi keittiöön. Heillä Otso kyllä heittäytyi passattavaksi, ja Niina passasi. Huonoa omaatuntoaan. Siitä Niina muistikin Laurin.

-Kuule Maija, Niina sanoi ja tarttui Maijaa hartioista, mun täytyy nyt lähteä. Emmä oikein osaa sua neuvoa.. Muuta kuin, että pidä periaatteesi. Älä lipsu.

Maija jäi synkkänä istumaan kynttilän valoon, kun Niina vielä huikkasi eteisestä.

-Katsellaan joskus vielä tähtiä. Laseilla ja ilman.

Maija hymyili ja heitti laiskan lentosuukon.

Niina juoksi koko matkan kotiin. Äkkiä hän oli jumalattoman onnellinen Laurista. Niina ei erottanut polttiko hänen rintakehäänsä pakkasilma vai hellyys. Lauri oli niin selkeä. Hän tiesi mitä tahtoi ja toimi sen mukaisesti. Luotettava. Turvallinen. Ehkä turhan ennustettava mutta siinäkin oli puolensa. Yhtään ei Niina kaivannut entistä elämäänsä jatkuvan draaman, mieluummin tragedian, keskellä piehtaroivan Markun rinnalla.

Lauri luki jalkalampun valossa. Huone oli sakeana tupakansavusta.

Niina riisui nopesti haalarin ja hetken mielijohteesta kaiken. Laurin silmät rävähtivät, kun hänen eteensä ilmestyi alaston nainen posket hehkuen tukka pystyssä.

-Lauri, mennään peiton alle.

-Joo, mikäs siinä.

Kun Lauri nousi Niinan päältä, hän sanoi:

-Viivyit pitkään. Oliko Markku kotona?

Niina työnsi nenänsä Laurin hikikainaloon.

-Mä rasvasin ne. Ei lipsu enää. Hiton raskasta hiihtää eteenpäin, jos koko ajan lipsuu. Varsinkin ylämäessä.

-No selvähän se, Lauri sanoi.

palautetta novellista