Liplatuksen tuolla puolen

R.P. Haverinen

Suuren kuohuvan meren takana on pieni saari, jonka keskellä kasvaa suuri vihreä puu. Tuon mahtavan alla asustavat pienet karvapyörylät, jotka kuuluvat öllömönkiäisten sukuun. Nuo vinkeät pallopäät ovat lempeitä olioita, rauhallisia ja rauhaa rakastavia.

Korkean puunrungon alaosan pienessä kolossa asustaa Mömmöjen perhe kotoisassa kodossaan. Isukki rakensi kotikolon ollessaan nuori mömmö. Hän ajatteli, että juuri mahtavan alla tuleva perhe olisi turvassa vinkuvalta tuulelta, joka etenkin talviaikaan kylmästi tuivertaa mömmösaaren yli. Kesät kotisaarella ovat lämpimiä. Silloin mömmöt keräilevät jättimustikoita sekä punaposkipuolukoita varastokuoppiin tulevien puhurituiskujen varalle. Varsinkin mustikat ovat mömmöjen suurta herkkua. Pimeinä talvisina iltoina mielipuuhaa on suurten sinisten pallojen mussuttaminen takkatulen lämmittäessä karvapeitettä.

Isukkimömmö on perheenpää, sillä hänellä on isoin pää. Äitelimömmö lempeydellään huolehtii niin isukista kuin poikasmömmöistäkin, joita on kaksi: poikamömmö, tuttujen kielessä vain Mömmö, sekä tyttömömmö, jolle Isukki ja Äiteli antoivat nimeksi Sipsu hänen kävelytyylinsä mukaan. Mömmöt ovat syntymänsä hetkellä kovin vilkkaita, he kun osaavat jo kävellä heti elämänsä alussa. Juostakin he osaavat ja eivät pirteytensä tähden tahdo paikallaan pysyä, eivät niin, vaikka äitelimömmö kuinka heitä sanallaan ojentaisi.

Tuolla merkillisellä saarella asustaa myös kiukkuinen, nukkavieru Hörhö. Turkki tuolla on aina takkuinen, niin kuin mielensäkin, sillä Hörhö tiuskii alituiseen toisille, kiusaa ja möykkää.

Öhkömönkiäinen vasta veikeä kaveri on. Lupsakka ja hintelä olemus kannattelee suurten lerppakorvien painoa. Korvat hänellä on niin valtavat, että aina yön tullessa hän peittoaa itsensä niihin ja ei näin ollen tarvitse lainkaan kotikoloa niin kuin mömmöt. Talvisin Öhkö majailee mömmöjen kotikolossa, sillä lerppakorvat eivät pärjää pakkasherran puhureille. Palkkioksi lämpimästä suojasta on Öhkö luvannut lakaista kolon lattian jokaisena päivänä ja iltaisin hän kertoo hauskoja juttuja kotikolossa tuhisijoille. Öhkö on pienenä ollessaan haaksirikkoutunut saarelle. Hänet löydettiin rannalta piskuisesta kaarnaveneestä jo melkein ajan jättämänä. Onneksi kuitenkin Mömmö hänet huomasi ja Isukin kanssa pelastivat siirtymästä ajan toiselle puolen. Siitä hetkisestä lähtien Öhkö on juurtunut Mömmösaaren kalustoon, yhtä tiiviisti kuin mahtava puu.

Päivänä muutamana auringon lämmittäessä Mömmösaaren harmaita rantakallioita istuu Mömmö mietteissään pienen oksan päällä. Miettii kovin tyynen mielenalan valtaamana ja katsoo, kuinka vaahtopäät halkeavat kallion reunaan muuttuen vesihöyryksi. ”Onkohan tuon valtavan vesimäärän takana muita meitä vai ovatko he aivan muita, niin tai onko siellä mitään muita.” Pallopäässä räpsähtää toteamus: ”Täytyy siellä muita olla, onhan Öhkökin jostakin muualta tullut … ainakin siellä on lisää öhköjä jos nyt ei muita.” Siinä nyhjöttäessään ja kuin tilauksesta lerpahtaa korviensa kanssa paikalle ajatuksessa pyörinyt Öhkö mönkiäinen.

”Mitä mietit Mömmö, mitä syvällistä tuumailet pallossasi, pyöreässä päässäsi? Öhkyn…öhkyn”

”Sitä vaan, että mitä on tuon meren näkymättömällä puolella?”

”Mitäpä liene - jostakin sieltä olen minäkin tullut kaarnanpalan kannattelemana, en muista kuitenkaan mistä, sen verran pieni olin rantauduttuani.”

”Joko olet saanut keksintösi valmiiksi, Öhkö?”

”Valmis on ja haluankin sen sinulle esitellä, lähdetään siis, jätä mietteesi rannalle.”

Niin lähtevät nuo kaksi merkillistä saaren toiseen päähän, jossa Öhkö on väsännyt pienillä käsillään uuden kekseliään tuotoksen. Öhkö on Mömmön parhaimpia kavereita sekä erittäin kekseliäs, monet Mömmösaaren uudet laitteet hän on kehitellyt.

Pieni kivikkoinen polku johdattaa vihreän metsän halki. Ystävykset lyllertävät eteenpäin väistellen maasta esiin tunkeutuvia kivenmurikoita. Aurinko lämmittää molempien karvaista kuontaloa, ilma tuoksuu vihreälle ja maan multa elämälle. Öhköllä korvat lepattavat pienen tuulenviren tarttuessa niihin kävelyn ansiosta. Öhkö pitää auringosta ja vihreän metsän tuoksuvasta mullasta niin, että hän alkaa lauleskella matkan lyhenemistä seuratessa.

”Öhkyn, öhkyn, matkaa nyt Öhkö, polkua pitkin, kivien päältä -sammaleen tuoksussa kulkee nyt Öhkö, öhkyn, öhkyn”.

”Laulat kovin kauniisti”, tokaisee Mömmö kuunnellessaan ystävänsä kimakkaa laulantoa.

Kohta Mömmö löytää lauluun rytmin, tunnustelee sitä hetken ja alkaa kävellä hypähdellen. Yks kaks…pomp, pomp.

Mömmön sisko Sipsu on poimimassa jättimustikoita polun varrelta. Hän nostaa ne olkapäälleen ja selkä kumarassa koettaa kantaa niitä pesäkolon varastoon. Mustikat ovat liukkaita, joten vain kankaanpalaseen käärittynä työ luonnistuu. Kantaessaan kuulee hän lauleloa polulta ja päättää tarkistaa, kuka noin iloissamielin ääntelee. Hän siirtyy polulle mustikka selässään jääden odottamaan hetken.

”Sinäkö täällä Öhkö öhkyät?”

”Minäpä minä”, vastaa hengästynyt äänihuuliniekka.

”Minne matka?”

”Öhkö on saanut valmiiksi uuden keksintönsä, sinne matka. Monesko mustikka on tuo jota vaivoin kannat koloomme?” vastaa kyselyyn Mömmö. ”Toinen, eikö olekin kookas ja sininen?”

”On, kookas ja varmaankin makea. Mutta jätä toki kantamus polun viereen ja lähde mukaamme, sillä keksintö saattaa olla jotakin merkillistä niinkuin ne aina ovat.”

Kohta kolme karvapalloa kulkee eteenpäin, yksi sipsuttaen kahden muun perässä. Kiemurtelevan kimaltelevan puron vieressä on Öhkön käsityöluola, jossa epämääräisessä sekamelskassa, pienten vasaroiden ja muiden työkalujen keskeltä löytyy puusta valmistettu putkentapainen.

”Tässä on tämä…öhkyn, öhkyn”, esittelee tuotostaan itse tekijä. Mömmö kääntelee hyppysissään tekniseltä vaikuttavaa laitetta. Kääntelee ja sisäänkin kurkistaa.

”Merkillinen, vaan mikä ihme?”

”Katso tarkasti sisään ja suuntaa laite vaikka tuonne, minne puro päättyy meren rantaan, suuntaa ja katso, mitä näet?”

”Puron lopussa on valkoinen suolakivi, mutta… sehän onkin iso ja jos katson omilla mustilla silmilläni, en näe kuin puron, kummaa.”

”Sanon sitä laitetta maailman isontajaksi, sillä sitä se tekee siihen katsoessa… öhkyn, öhkyn.”

”Todella on metka laite, katso toki sinäkin, Sipsu.” Sipsu ottaa suurentajan kätöseensä ja silmiä sirittäen sisään kurkistaa.

”Kiva vekotin. Tuolla kyntää meren pintaa lentokalojen parvi ja silmilläni mustilla en niitä näe, en vaikka kuinka tahdon ja keskityn ja tuolla ÄÄÄK.” Sipsu lentää säikähtäen takamuksilleen ja on hetken kuin kummajaisen nähnyt.

”Mitä nyt?”

”Kauhea hirviö tulee, suuri hirveä otus!” Sipsu keuhkoaa kurkku pelosta käheänä, pienet sormet vipattaen.

”Missä, anna kun katson…sehän on piskuinen hyttynen, joka istuu suurentajan takimmaisen linssin uloimmalla puolen.” Öh öh, nauraa Öhkö ja tartuttaa naurun myös kahteen ystäväänsä.

”Olet hassu Sipsu”, Mömmö kotkottaa sisarensa säikähdykselle.

”Hei mutta nyt keksinkin. Kiivetään mahtavan puun korkeimmalle oksalle ja katsotaan suurentajalla meren taakse”, Mömmö älyn väläyttää pyöreästä pallopäästään.

Tuumasta toimeen. Kohta nuo kolme vipeltävät kohti mahtavaa, jonka ylintä oksaa ei edes näe, niin on suuri ja korkea tuo ikiaikainen.

Hörhö istuu mahtavan vieressä kivellä ja pälyilee ympärilleen. Hän havaitsee tulokkaat ja alkaa ajankulukseen viskellä heitä kävyillä.

”Osuma… käkäti, häkäti”. Sitten hän juoksee jalat sipsottaen pakosalle, sillä hän tietää, että kiusaajat eivät katso kujeilua lempeällä silmällä.

”Hörhö on todella mielenkiinnoton ja tuhma”, kumppanit toteavat, mutta oman mielenkiinnon kohteensa tähden päättävät painaa asian villaisella.

Alhaalla ystävykset miettivät kuinka kiipeäminen tulisi luonnistumaan. Mömmön tehtäväksi päätetään antaa kiipeäminen ylimmälle oksalle, sillä hän on kiivennyt puuhun ennenkin.

”Mömmö! Kiinnitä tämä suurentaja nyörillä selkääsi, niin kätesi vapautuvat kiipeämistehtävään”, Sipsu vielä neuvoa antaa.

”Menen nyt… Huudan ylhäältä, mitä näen.”

”Mene, vaan älä tule rymisten alas”, kaverukset huutavat Mömmölle, joka kiipeää oksalta toiselle. Hetken päästä kuuluu vaimea huuto.

”Hohoii! Täällä ollaan, kuuletteko?”

”Kuulemme, hyvin kuuluu!”

Mömmö ottaa varovasti suurennuslaitteen samalla pitäen toisella kädellään tiukasti kiinni puun hennosta latvasta. Tuuli, vaikkei alhaalla tuntunutkaan, puhaltaa yläosassa navakasti, joten pieni käsi saa tehdä vahvan työn, että tähystäjä ei lähtisi lentomatkalle.

Kaukana siintää meren ulappa. Pienet silmät katselevat tarkasti, jahka löytyisi mitään merkittävää, kuten uusi mantere tai saarirykelmä. Mömmö katsoo ensin eteensä ja sitten katse tutkailee ympäri laajaa horisonttia.

”Mitään ei näy. Vettä ja vielä kerran meren vaahtoavaa lainetta, oho!”

Suurentaja on löytänyt jotain ja Mömmön katse huomaa sen ensimmäisenä, mutta ajatus hoksaa tilanteen hieman myöhemmin.

”Kyllä, tuolla on jotain”, Mömmö höpisee yksinään mielenkiinnon valtaamana.

Kaukana pilkottaa esiin jotain tummanvihreää ja jos oikein silmiä tarkentaa ja rähmät pyyhkii, niin todella näkee saaren tai ainakin maata.

”Hohoii! Löysin maata. Tuolla, kuuletteko?”

Mömmö on niin innoissaan että alkaa huitoa molemmilla käsillään ystävilleen, jotka alhaalla tapittavat kohti puun latvaa. Huitominen onkin virheliike ja kuin vesipisara Mömmön vauhti alkaa kiihtyä maata kohti.

”Aapuaa”, muuta ei karvapallon suusta hädän edessä lähde.

Mömmö sinkoilee oksalta toiselle, vaan viimeinen oksa tarttuu hänen selässään olleeseen kantonyöriin jättäen hänet roikkumaan kuin hämähäkinseittiin takertuneen kärpäsen.

Viimeisenä päähän kopsahtaa kantonyöristä irronnut suurentaja, joka aikansa tasapainoili puun keskimmäisellä oksalla lopulta päättäen tulla alas Mömmön perässä.

”Päätit tulla alas”, Öhkö virnuaa.

”Olipa tulla ajanvaihto… älkää yhtään kiherrelkö hädän hetkellä”, Mömmö tiuskii Öhkölle ja Sipsulle, jotka takkuisia vatsojaan pidellen nauraa hetkottavat.

Viimein Mömmö saadaan roikkumasta ja uteliaat kysymykset alkavat sadella hänen pyöreän pallopäänsä selitettäväksi.

”Näitkö mitä?” Mömmö odottaa hetken ja vastaa.

”Sanoisin että meren takana suurentajan näköetäisyydellä on kuin onkin saarentapainen.”

”Oletko aivan oikeassa?”

”Toden totta. Ja niin totta kuin nimesi on Öhkö, ja niin totta kuin itse olen Mömmö, tahdon lähteä sinne Isukkimömmön kaarnaveneellä, sillä mieleni tekee nähdä tuo salaperäinen tuntematon. Yksin en kuitenkaan tahtoisi matkaan lähteä. Lähtekäämme yhdessä. Pyydän.”

”Tuota …öhkyn, öhkyn”, miettii korvia raapien Öhkö. ”Vaarallinen saattaa tulla matkasta, vaan jos Sipsukin suostuu, niin toki silloin minäkin.”

”Seikkailu odottaa”, vastaa Sipsu ja kaikki kolme lyövät karvaiset kämmenet yhteen.

Alkaa matkan valmistelu. Mukaan on otettava kaikkea tarpeellista, ruokaa, työkaluja, laastaria, tietysti suurentaja sekä kelluntapullot siltä varalta jos joku heistä vedenvaltaan joutuisi. Isukkimömmölle sekä huolehtivalle Äitelille kolmikko täräyttää valkean valheen. He kertovat lähtevänsä purjehtimaan muutamaksi päiväksi kotisaaren rantoja pitkin, kuin retkelle.

Valheen kertojaksi saa Öhkö ryhtyä, sillä hänellä on suurimmat korvat ja senkin takia hän, koska luikuria on ennenkin lasketellut, kerran jos useammankin.

Viimein koittaa odotettu lähdön hetki. Aamu on valjennut kauniina. Aurinko säteillään ja linnut viserryksellään toivottavat matkalaiset merelle, jossa vain pieni tuulenvire muodostaa laineita.

Juuri kun purjeet on nostettu ja matka on aluillaan, pölähtää jälleen paikalle tuo takkuturkkinen Hörhö viskoen kiviä kaarnaveneen kylkeen.

”Kivitän teidän veneenne upoksiin!” hän huutaa rannan tuntumasta.

”Mene menojasi Hörhö! Olet ilkeä. Etkö koskaan saa kylläksesi kiusanteosta!” huutaa Mömmö samalla, kun yrittää airolla saada veneeseen nopeampaa vauhtia.

”Tulkaa takaisin, saan kivitettyä teidät kalojen syötiksi!” Hörhö vaahtoaa, mutta onneksi matkalaiset ovat saaneet etäisyyttä mokomaan kiusantekijään.

”Jää kivinesi, turkkinesi rannalle… mokomaki”, Sipsu vielä kähistää rannalle jäävän perään.

Mömmö ja Öhkö istuvat kuin kaksi kanaa orrella veneen keulassa olevan lankun päällä ja vuoronperään katsovat suurentajalla suuntaa, minne laivan kulkua tulisi ohjata. Sipsu on peräsimen ohjaajana välillä tiedustellen oikeaa suuntaa, johon tarkastajat sanovat joko oikealle tai vasemmalle.

Pienen tuulen työntämänä matka soljuu hiljalleen kohti ulappaa ja uutta seikkailua. Ensimmäinen päivä vierähtää nopeasti, vaihtuu iltaan ja pimeyteen. Sipsu sytyttää mukaansa ottaman pienen lyhdyn ja purjeet lasketaan yön ajaksi, sillä pimeässä kolmikko ei pysty suunnistamaan.

”Hiiop”, Mömmö heittää ankkurina toimivan kiven veteen, joka alkaa kelata pitkää narua, kunnes kivi tömähtää meren pohjaan.

”Minä nukun tässä”, Mömmö huudahtaa ja kiskoo säkkikankaasta tehdyn peiton korvilleen.

Sipsu ja Öhkö löytävät myös oman nukkumispaikan ja kohta Öhkö aloittaa jokaöisen kuorsauskonsertin.

”Nukutko Mömmö?” Sipsu kysäisee supittamalla.

”En vielä. Katselen tähtiä. Niitä on niin paljon, näethän?”

Yhdessä he pienen tovin seuraavat tähtien tuiketta muutaman lennähtäessä kirkkaasti heidän yläpuoleltaan sädesoihtuna. Tähtien katselu alkaa nukuttaa. Kohta uninen tuhina sekä Öhkön kuorsaus ovat vallitsevina ääninä pienessä kaarnalaivassa.

Aamuyöstä tähtitaivas jää mustan pilvimassan taakse. Tuulenvire muuttuu voimakkaammaksi ja kohta venettä keinuttavat mahtavat aallot valkein pärskein. Kumppanusten on toimittava ripeästi. Ensin ankkuri on nostettava ja jätettävä venhe tuulen armoille.

”Öhkö tule avuksi. Hiiiop, nousihan se.”

”Ottakaa kellukepullot ja köyttäkää itsenne niihin!” Mömmö huutaa veden pärskyessä silmilleen. Tuuli riepottaa venettä ensin alas, sitten hurjaa vauhtia aallon harjalle ja sieltä kuin hissinä pohjalle.

”Pitäkää tiukasti kiinni mastosta!”

Masto ei kuitenkaan kestä tuulen rajua kiukkua. Äkkiä se katkeaa ja samalla vene kiepsahtaa ympäri. Kolmikko joutuu meren julmaan syliin.

Kellukkeiden turvin tuuli työntää heidät kauemmaksi ja kauemmaksi.

”Sipsuuuu… Öhköö, tulkaa tänne!” Mömmö karjuu yrittäen uida heitä kohti.

Lopulta hän onnistuukin saada kiinni vettyneet kaverinsa ja kaikki kiinnittyvät toisiinsa henkensä hädässä. Ajantaju sumenee ja yhä kauemmaksi kulkeutuvat nuo vedenviemät mönkijäparat.

”Hö…ptrui…pthyi!” Mömmö herää vettä sylkien rantahietikolta. Tajunta alkaa palautua pallopäähän ja usvaverhon takaa alkaa erottua ympäristöä. Vieressä makaavat reporankana kaksi omituista otusta jotka pian paljastuvatkin silmien kirkastuttua Öhköksi ja Sipsuksi.

”Herätkää!” Mömmö koettaa saada tajua kavereiden elämään. Hän kauhoo kämmenellä vettä Öhkön päähän samalla ravistaen korvasta, kunnes hän virkoaa.

”Öhkyn…öhkyn lallatirallati…joopasen joo”, Öhkö on äimän käkenä, aikansa sekoiltuaan hän säpsähtää ja kysähtää.

”Mömmö, oletko sinä enkeli ja olenko minä? Tai siis missä me olemme?…öhkyn…öhkyn.”

”Taisimme pelastua myrskyn pahoilta ja nyt matkamme pää on tällä oudolla saarella, taitaa olla juuri se saari, minne matka meillä alunperin olikin”, Mömmö vastaa ja herättää Sipsun hieromaan omat rähmät silmistään.

”Meillä ei nyt sitten ole venettä”, huomaa Öhkö suuressa viisaudessaan.

”Ei venettä, eikä eväitä. Ja ei paljon mitään muutakaan. Suurentajakin on kaloilla”, toteaa Mömmö.

”Ei jäädä tähän murehtimaan ja märehtimään. Lähdetään etsimään ruokaa ja elämää uudesta saaresta”, Sipsu huomauttaa.

Edessä olevan korkean kallion päältä avautuu laaja ja mahtava näkyväisyys. Sieltä katsottuna kaverukset voivat todeta, että kyseessä todellakin on saari, paljon pienempi vaan kuin kotoisa. Metsän halki näyttää kulkevan kapeita polkuja, jotka kaikki johtavat keskellä sijaitsevaan kylään.

”Hei katsokaa tuolta tupruttaa savua!” Sipsu osoittaa sormella pieneen laaksoon, jossa selvästikin on asutusta. Kylän vieressä on suuri kivi, jonka taakse ihmettelijät jäävät tuijottamaan outoja asukkaita, jotka ovat arkisten askareiden kimpussa.

Pienehköissä savimajoissa asuu eriskummallista porukkaa. Oliot ovat kuin banaaneja, köyryselkäisiä, pienet silmät tapittavat räpsähtämättä yhteen kohti. Olioilla on pienet kädet sekä pienet jalat, joissa on vain kolme varvasta. Tuo outo kansa alkaa pelottaa Sipsua ja niinpä hän ehdottaakin, että sinne ei mentäisi laisinkaan. Mömmö ja Öhkö ovat kuitenkin eri mieltä. Heidän mukaansa olisi järkevintä tutustua noihin kummiin, sillä heiltä saattaisi saada murua rinnan alle ja jos kaikki menisi hyvin, olisi kenties mahdollista saada heidän avullaan rakennettua uusi vene kotimatkaa varten. Aikansa aikaa kulutettua kolmikko päättää ilmaista itsensä köyryselkäkansalle. Öhkö kerää rohkeutensa ja singahtaa esiin kiven takaa.

”Tota…Öhkyn vaan…tota”, hän saa kakistettua pelokkaasta kurkustaan.

Äkkiä parvi outoja piirittää uudet tulokkaat ja merkillinen kommunikointi aloitetaan.

”Pölö…pölö”, hieman muita suurempi olio aloittaa tervehdyspuheensa.

”Pölö ittelles vaan”, tuikkaa hymysuin Mömmö nostaen käden tervehdyksen osoitukseksi.

”Eipä tainnut ymmärtää, pölötä lisää”, Sipsu sihauttaa veljelleen.

”Pölötin pölötin! Eipä tunnu auttavan, vaikka kuinka pölötän”, toteaa Mömmö.

Vaikka kumpikaan osapuoli ei pysty ymmärtämään toisiaan, voi silti aistia ystävällisyyden outojen eleistä. Uudet tulijat viedään erääseen majaan, jossa istuu harmaa kouruselkäinen vanhus kaiken ajan jo melkein nähneenä. Pölötyksen jälkeen vanhus aloittaa puheen ja kuin tilauksesta löytyy uusi yhteinen kieli.

”Tervehdys, te omituiset…Mistä olette tänne eksyneet?”

”Minä olen Mömmö Mömmösaarelta ja hän on siskoni Sipsu ja hän Öhkö vaan suurine korvineen. Kaarnaveneellä lähdettiin tuolta kaukaa ja loppumatka lyheni uimisen merkeissä. Mutta ketä kummajaisia te sitten ette ole?” tiedustaa Mömmö.

”Olemme Urveloita ja tämä saari on meidän omituinen saari. Täällä olemme asuneet aikojen alkuhetkistä lähtien. Nimeni on muuten Vanha, sillä olen kylän vanhin ja luulenpa että viisainkin, sillä olen aikoja monta nähnyt. Ihmettelette tietenkin, että osaan puhua kieltänne, sen opin meidän lurppajumalalta.”

Vanha näyttää pientä patsasta, jonka yhdennäköisyys Öhkön kanssa on ilmeinen.

”Olenko täältä minäkin lähtöisin?…öhkyn, öhkyn”, kysyy Öhkö kummissaan.

”Täällä asui aikoinaan kolme kaltaistasi lurppaa, jumalaamme, mutta suuren nahistelun aikoihin kaksi heistä kuoli ja sinut lähetettiin kaarnaveneellä meren taakse. Jos tänne olisit jäänyt, olisi Iso- ja pikku Pöö tehneet sinusta rukkaset.”

Öhkö säikähtää hurjaa puhetta ja jatkaa pelokkaalla äänensävyllä.

”Mikä ja kuka iso Pöö?”

Vanha selittää, että vuonna yksi ja kaksi saarelle saapui lentohärvelilotkottimella kaksi Pöötä, jotka ovat pahoja kiusantekijöitä ja aina särkemässä kylän rauhaa. Kyläläiset ovat aina joutuneet elämään pelon vallassa ja nuo pööt eivät siedä Öhkön kaltaisia olioita -niin tai sietävät vain rukkasena.

”Johtuiko ystävällisyytenne vain ja ainoastaan siitä, että Öhkö sattui kuin sattuikin olemaan mukana?” kysyy Mömmö Vanhalta.

”Aivan. Yleensä emme suvaitse saarellemme muita, sillä pelkäämme, että he ovat pahoja ja kopistelevat meitä nokkaan mennen tullen.”

”Olisipa kiva törmätä Pöö-olioihin, näyttäisin heille kuut ja tähdet”, Mömmö alkaa uhota, punoo nyrkkiään kuin suurempikin.

”Minusta tuntuu että vielä törmäättekin noihin kahteen. Luulenpa, että he taas ensi yönä tulevat majojamme särkemään, se kun on niiden harrastus”, vastaa uhoon kylän vanhin urvelo.

Äkkiä Sipsu supittaa mömmölle ja Öhkölle jotain ja nuo kaksi nyökyttelevät päätä sovinnollisesti.

”Mitä supajat?” kysyy kylän vanha Viisas.

”Luulenpa, että ette pistä pahitteeksi, jos auttaisimme teitä ja kylänne muita urveloita. Meillä on ehdotus”, Mömmö selventää.

Niin alkaa hurja valmistelu. Kaikki kynnelle kykenevät alkavat kaivaa suurta kuoppaa keskelle savimajojen pihapiiriä. Osa urveloista kantaa puiden oksia ja osa sammalta, joka sijoitetaan suuren montun päälle. Yhteistuumin on saatu aikaan Pöö-ansa ja niin kaikki odottavat seuraavaa yötä kuin kuuta nousevaa.

Öhkö nauttii olemassaolostaan ja suurista korvien lurpottamisesta. Hän haluaa olla urveloporukalle Jumala, niin kuin he haluavatkin hänen olevan. Pelokkaille urveloille, jotka peläten epäilevät ansan toimivuutta, hän huutaa suuren kiven päältä:

”Älkäätten peljätkö, sillä katso olette saava suuren vapauden, Pööt tipahtavat kuoppaan ja Urvelot sorronyöstä nousevat… Taisteluni on oleva väkevä ja kostonhaluni kytevä!”

Piakkoin yö saa. Kylänväki melkein nukahtaa odottamisen uneliaisuuteen. Mömmölläkin silmät luppasevat. Sipsu on jo nukkumassa, hänen odotuksensa on rauennut.

Mömmö istuu Öhkön kanssa kivellä ja miettii. Ajatukset palaavat Isukin ja Äitelin luokse. He varmaan ovat suuren surun murtamia. Voi, kuinka pääsisin jo kotiin, hän miettii ja murjottaa. Pimeys on jo vallannut ympäristön, on vain hiljaista…niin hiljaista. Kuin varkain alkaa jostakin metsän pimennosta kuulua ääntelyä. Mömmö ja Öhkö säpsähtävät. Ensin he herättävät Sipsun, ja Öhkö lähtee hippulat vinkuen vanhimman majan luokse.

Kyläläiset ovat valppaana. Kaikki keskittyvät kuuntelemaan pimeästä kantautuvia ääniä. Välillä on aivan hiljaista, mutta sitten taas möreä voimistuva ääni…

”Pöö…pöö”

Sipsun pieni sydän pomppii äänekkäästi pelosta. Hän istuu kiven päällä muiden takana tutisten.

”Tämän on pakko olla pöö”, Mömmö kuiskaa kylän vanhimmalle, joka tottuneen rauhallisesti istuu paikallaan.

”Molemmat ovat tulossa.”

”Mistä tiedät että molemmat?” Mömmö kysyy pidellen Öhkön kädestä kiinni. Öhköä pelottaa, mutta ei viitsi näyttää pelkäävältä ja onneksi pimeässä ei kukaan näe jumalaa, jonka korvatkin heiluvat kauhun vallassa.

”Sen voi erottaa äänestä. Etkö kuule taustalta kuuluvaa kimeämpää pöötä.” Vanha vastaa hiljaa. Kohta oudon örähtelyn seasta kuuluu raskaita askelien ääntä, lähestyy ja lähestyy.

Öhkö päättää kerätä viimeisen rohkeuden rippeen. Hän tempaisee tutisevaan käteensä maassa olevan oksankarahkan ja karjaisee.

”Tulkaa tänne senkin pöheltäjät, saatte maistaa keppini kiukun!”

Aikansa uhottuaan hän näkee suuren harmaan möykyn tulevan kohti. Se on Öhkölle liikaa ja hän luikkii säikkynä kivelle piiloon. Pööt ovat saavuttaneet kylän. Ensimmäinen savimaja rusahtaa kappaleiksi, sitten toinen. Lopulta…

PööaaRUNKS…TUMBH, sitten hiljaisuus.

Kylän vanhin hakee soihdun, sytyttää sen ja kävelee kuopan reunalle. Muut tulevat hiljalleen perässä, joillakin on lisää soihtuja. Öhkö on peittänyt itsensä omiin korviinsa, istuu kivellä, eikä huomaa mitä tapahtuu. Viimein hän raottaa ja katsoo, sitten juoksee kuopan reunalle muiden mukaan.

”Putosiko ne?” hampaat vieläkin kalisten hän tiedustaa Mömmöltä.

”Siellä ovat, näethän!”

Kuopan pohjalla istuu kaksi tummaa hahmoa, toinen puolet isompi toista, elävänä mutta säikähtäneenä.

”Siitäs saitte kiusanhenget. Pöö nyt vaan teille nyt”, Sipsu innostuu ilkkumaan pomppien tasajalkaa ilmaan. Kyläläiset alkavat riemuita hyppien iloisesti soihdut vipattaen.

”Hurraa… HURRAA!” kaikki ovat kuin ensimmäisen karamellin saaneita.

”Vanha! Kaiketi osaat myös pöön kieltä?” Mömmö kysyy. Seuraa hiljaisuus.

”Mitä se sanoo?” Mömmö kysyy vanhalta tämän huudellessa ehtojaan kuopan pohjalle isolle pöölle.

”Hyss.”

”Siinäkö kaikki?”

”Ei kun hiljaisuutta pyydän, että saan selvää pöön sanoista.”

Kotvan kuluttua kommunikointi loppuu ja kylän vanhin pitää juhlallisen puheen kansalleen.

”Kansalaiset. Kauheat pööt on kukistettu. Kauhuissaan pööt ovat luvanneet nimensä kautta olla häiritsemättä meitä sekä myös lähtevänsä lentohärvelilotkottimillaan takaisin sieltä, mistä alunperin tänne ristiksi ovat tulleet. Kaiken tämän he lupaavat, jos vain saavat säilyttää henkiriepunsa ja vapautensa. Kuitenkin tahdon kylän väen koolle neuvotteluun tilanteesta.”

Seuraa yleinen pälätyskokous. Kansa jakautuu kahteen mielipideleiriin, puolesta ja vastaan.

Lopulta Öhkö ottaa puheenkulun hallintaansa.

”Kuulkaa mitä teille nyt sanon ja sanon tämän vain tämän kerran, joten hiljaisuutta pyydän.

Eikö olisi viisainta, että vapautamme vain toisen pöistä. Vaikka se pienempi kummajainen. Pienempi pöö saisi viedä meidät kolme takaisin kotikonnuillemme lentohärvelilotkottimella, samalla näkisimme, pitävätkö pööt lupauksensa.” Seuraa hetken hiljaisuus, ja idea todetaan paremman puutteessa hyväksi.

Pieni pöö hilataan ylös. Se mörähtää tyytyväisesti ja lähtee löntystämään saaren toiseen päähän, missä merkillinen lentolaite sijaitsee.

Mömmö, Öhkö ja Sipsu hyvästelevät Urvelot, ja Öhkö antaa vielä takkuisen karvatuppaan muistoksi kyläläisille - hänen majesteettinsa lahja. Kylän Vanha päättää pitää lähtöpuheen naapurisaaren ystäville.

”Kiitos teille, te naapurisaaren kummat, toivon että tapaamme vielä. Olette aina tervetulleita urvelosaarelle. Suosittelen, että seuraavan kerran tulette veneellä uimisen sijaan”.

Mömmö hymähtää ja kietoo kätensä Vanhan ympärille ja kuiskaa.

”Toden totta tapaamme vielä, jääkää hyvästi.”

”Eläköön Mömmösaaren popula. Eläköön! Eläköön!” Urvelot jäävät hyppien huutamaan rannalle, kun lotkotin nousee kohti pilviä.

Mömmön kotona Isukki istuu mahtavan alla ja kuuntelee, kuinka merkillinen lotina lähestyy pilviverhon takaa. Esiin putkahtaa outo härveli, meteli on korvia huumaava.

”Äiteli! Taivaalta tulee jokin outo, tule heti tänne!” hän yrittää karjua hämmennyksensä takaa.

Kone laskeutuu ja hirvittävä pölypilvi peittää ympäristön. Pikku - pöö sammuttaa koneen moottorin.

”Mitä kummaa”, Äiteli ehtii ihmetellä, kun yhtäkkiä edessä seisoo kolme karkulaista.

”Taivaan lahja! Rakkaat mömmöni”, onnellinen jälleentapaaminen valloittaa mielet.

”Anteeksi Isukki ja Äiteli, olimme tottelemattomia. Emme enää koskaan.”

”Enkä minä…öhkyn, öhkyn”, eräs takaa öläyttää.

Paikalle saapuu myös tuulen lailla juosten tuttu kiusantekijä omassa olemuksessaan. Hän pysähtyy Mömmön luokse ja sanoo silmät virnittäen:

”Hähää. Tuota hyvä että tulitte. Aikani käy pitkäksi ilman teitä, sillä itseäni en viitsi kiusata, mieluummin teitä härnäisin.” ”Mene matkoihisi senkin virnistäjä”, Mömmö tuhahtaa mokomalle.

Kaikki purskahtavat remakkaan nauruun, myös pikku-Pöö, niin kuin hän nyt olisi jotain ymmärtänyt. Isukkimömmö jälleentapaamisesta huolimatta on kuitenkin siinä määrin suivaantunut, että komentaa karkulaiset veneenrakennuspuuhiin. Vastaväitteitä ei suvaita, eikä niitä liiemmin tulekaan.

Niin jatkuu ajankulku noilla kahdella saarella leppoisasti. Urvelon väki saa vapautensa, sillä Pööt saivat läksytyksen, joka muutti heidän ilkeän luonteensa kilteiksi. He lupautuivat kuljettamaan saarten asukkaita toistensa luokse vierailulle lentohärveleillään. Myöhemmin asukkaat pitivät suuret juhlat, joihin kaikki olivat tervetulleita. Mukaan sai tulla myös Hörhö, kuitenkin sillä ehdolla, että lupautui käyttäytyä mömmöiksi.

Copyright (c) 2000 R.P. Haverinen. All rights reserved.

palautetta novellista